Ei vappua ilman Uunoa

"Mä muistan sen kirkkaan päivän,
Sen kesän ja sen valon häivän.
Totuus löytyi kaurapuurosta, Rockradiosta, Tupla-Uunosta."
- Jukka Takalo (Aknestik: Suomirokkia, 1998)

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 40 vuotta ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan ensi-illasta. Elokuun 24. päivä 1973 kotimaisille valkokankaille saapui Ere Kokkosen ohjaama ja Spede Pasasen käsikirjoittama komedia Uuno Turhapuro, jonka nimiroolissa nähtiin tuolloin 28-vuotias Vesa-Matti Loiri ja muissa rooleissa mm. Marjatta Raita, Juhani Kumpulainen sekä hahmon primus motor, sivurooleihin siirtynyt viihteen jättiläinen Spede. Turhapuron kotikentällä Helsingissä, ensi-iltasaleina toimivat Boston (osin nykyinen Kinopalatsi) ja Tuulensuu (nykyään Komediateatteri Arena).

Kuten hyvin tiedetään, Turhapuro-elokuvat olivat Suomen katsotuimpia elokuvia parinkymmenen vuoden ajan, 1970-luvulta aina 1990-luvun alkuun. Siinä ajassa ehtii kasvaa jo monen sukupolven verran elokuvayleisöä, joille monille ensimmäiset elokuvateatterikokemukset kotimaisen elokuvan parissa koettiin juuri Spede-tuotantojen parissa.

Suomalainen elokuva on nauttinut 90-luvun lopulta ilahduttavan vahvaa, jopa taantumattomalta tuntuvaa suosiota elokuvateatteriyleisön keskuudessa. Suurestakin kansansuosiosta huolimatta yli puolen miljoonan katsojan raja on ylitetty uudella vuosituhannella vain kertaalleen (Aleksi Mäkelän Pahat pojat, 2003), joten lukuisten Turhapurojen katsojaluvut tuntuvat tänä päivänä täysin tavoittamattomilta. Modernin katsojatilastoinnin aikakauden (1970-) parinkymmenen katsotuimman elokuvan joukosta lähes puolet ovat yksinomaan Turhapuroja!*

Televisiossa Uuno-elokuvien esittämisestä tuli tapa pian ensimmäisen elokuvan valmistuttua. Alun perinkin televisiotekniikalla ja -estetiikalla tehdyt elokuvat istuivat televisioesityksiin hyvin ja keräsivät hurjia katsojalukuja myös näköradion puolella.

Erityisesti Turhapuroja alettiin esittää osana kevät-kesän ohjelmistoa - ja nimenomaan vappuna. Elonetin tietojen mukaan Uunoja nähtiin televisiossa lähes joka vappu vuosina 1987-2008**. Eipä olekaan ihme, että allekirjoittaneen lapsuuden ja teini-iän vappuihin Uunot kuuluivat olennaisesti. Siman ja munkkien kanssa nautittava jokakeväinen Turhapuro oli yhtä olennainen osa vappua kuin Lumiukko (The Snowman, 1982) ja Joulupukin kuumalinja osa jouluaattoa. Tämän ymmärsivät myös Spede ja kumppanit, sillä Tupla-Uunoon (1988) tullessa, oli huumorissakin jo vappusidonnaisuutta.

Vuoteen 1992 saakka Turhapuroja esitti Spede-elokuvien oikeuksienhaltija, Mainostelevisio (MTV), joka operoi siihen saakka Yleisradion kanavien alaisuudessa. Vuodesta 1993 alkaen esityskanavaksi vakiintui MTV3, joka otti Turhapurot vappuohjelmiston dynaamiseksi osaksi. Traditio jatkui aina vuoteen 2009 päättyi, jonka jälkeen MTV3 ei muutenkaan ole juuri Speden viihdeperinnöstä piitannut.

Onneksi VHS-nauhat ja DVD-levyt ovat pysyneet rinnalla kaikki nämä vuodet, jotta Uunotonta vappua ei ole tarvinnut vastaanottaa. Yhä edelleen, vuodesta toiseen, johtaja Uuno Kaavid Koljat Turhapuro matkustaa vappuna meillä joko Epsanjaan, menettää muistinsa tai voittaa lotossa. Ja vaikka sima on vaihtunut sittemmin väkevämpään, ei juuri parempaa krapulaviihdettäkään ole.

No, ehkei Maikkarikaan ole täysin Turhapuroa unohtanut. Näyttää nimittäin siltä, että koulujen kesäloman alkajaisiksi kanava esittää osuvasti ilokuvan Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986).

Lähteet:
Elonet. (www.elonet.fi)
Elokuvauutiset.fi / Katsotuimmat suomalaiset elokuvat 1970-2013. (http://elokuvauutiset.fi/site/sf-2011/kotimaiset-19702012) (päivitetty 8.4.2013, tarkistettu 29.4.2013)
Kansallinen audiovisuaalinen arkisto / Helsingin seudun elokuvateatterit kautta aikojen. Toim. Kansallisen audiovisuaalisen arkiston kirjasto: Jussi Jokinen, Timo Matoniemi, Riitta Paavonen ja Tuukka Tyvelä. Verkkojulkaisu. (http://www.kava.fi/museo/arkiston-aarteet/helsingin-seudun-elokuvateatterit.) (päivitetty 7.3.2011, tarkistettu 29.4.2013)

* nuo yhdeksän elokuvaa ovat menestyneimmästä aloittaen Uuno Turhapuro armeijan leivissä (1984, 750 965 katsojaa), Uuno Turhapuro, 1973, 613 009), Uuno Epsanjassa (1985, 607 939), Uuno Turharo menettää muistinsa (1986, 572 488), Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986, 556 519), Lottovoittaja UKK Turhapuro (1976, 480 083), Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, 455 739), Uuno Turhapuron aviokriisi (1981, 452 656) sekä Häpy endkö? Eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin rikkaan ja kauniin vaimon (1977, 407 877). Kuvaavaa on, että kaikki suosituimmat Uunot ohjasi nimenomaan Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta.

** lista vappuina nähdyistä Turhapuro-elokuvista:
Uuno Turhapuro 1.5.1978

Uuno Turhapuron muisti palailee pätkittäin 1.5.1987, 1.5.2007

Uuno Epsanjassa 1.5.1988, 1.5.2000

Uuno Turhapuro muuttaa maalle 1.5.1989, 1.5.1993, 1.5.2001

Uuno Turhapuro armeijan leivissä 1.5.1992

Tupla-Uuno 1.5.1994, 1.5.2003

Uuno Turhapuro herra Helsingin herra 1.5.1995, 1.5.2004

Uuno Turhapuro Suomen Tasavallan Herra Presidentti 1.5.1996

Uuno Turhapuron poika 1.5.1997

Häpy endkö eli kuinka Uuno Turhapuro sai niin kauniin ja rikkaan vaimon 1.5.1998, 1.5.2008

Uuno Turhapuro kaksoisagentti 1.5.2002

Lottovoittaja UKK Turhapuro 1.5.2005

Uuno Turhapuron aviokriisi 1.5.2006

Re-issue! Re-package! Re-package!

"Re-evaluate the songs
Double-pack with a photograph
Extra Track (and a tacky badge)"

Yllä olevat säkeet lauloi 28-vuotias Morrissey The Smithsin kappaleella Paint A Vulgar Picture (Strangeways, Here We Come -levyltä) vuonna 1987. Synkkämielinen poppari maalasi kappaleen kyynisessä tekstissä melko raadollisen näkymän musiikkiteollisuuden lainalaisuuksista ja eritoten rahanahneiden levy-yhtiöiden uudelleenjulkaisupolitiikasta. Tänä päivänä artistien/yhtyeiden back-katalogin uudelleenjulkaisut ovat yhä vahvemmin monikansallisten levy-yhtiöiden merkittävää tulonsaantia. Kun levymyynti ontuu pahemman kerran, voidaan markkinoita laajentaa nostalgian puolelta.

Tämän ovat oivaltaneet myös Morrisseyn tuotannon oikeudenomistajat. Tuskin tuo alle kolmekymppinen Mozzer osasi kuvitellakaan kuinka laajaan ryöstöviljelyyn ja kokoelmaähkyyn miehen ura revitään seuraavien vuosikymmenien varrella. Pelkästään viimeisen viiden vuoden aikana Morrissey-tuotemerkin alla on julkaistu (kronologisessa järjestyksessä) 2000-luvun tuotannon sekasikiökompilaatio Greatest Hits (2008), uutta musiikkia sisältänyt albumi Years of Refusal (2008), uudelleenjulkaisut levyistä Southaw Grammar (1995, 2009), Maladjusted (1997, 2009), Bona Drag (1990, 2010), Viva Hate (1988, 2012) sekä Kill Uncle (1991, 2013), b-puolikokoelma Swords (2009) ja vielä kerran pojat tyylin taidonnäyte, edellisten kokoelmalevyjen toisinto uudella kannella Very Best of Morrissey (2011). Kokoelmalevyjen määrää ja vaihtelevaa laatua voi toki selittää sillä, että Manchesterin pop-ikoni on levyttänyt vuosikymmenien varrella ainakin kuudelle eri levymerkille.

Häiritsevää uudellenjulkaisujen vyöryssä on kuitenkin se, että oikeuksienhaltijalla (EMIllä?) ei ole ollut pienintäkään kiinnostusta toimittaa julkaisuja. Huitaisten markkinoille syljettyjen uudelleenjulkaisujen mukaan ei ole tarjottu sen koommin levyjen making of -materiaalia, haastatteluja tai edes bootlegeiltä kaivettua live-materiaalia. Lisäksi EMI on muuttanut Morrisseyn levytysuran historiaa sikäli, että levyjen kansitaide on muutettu ja valitettavasti poikkeuksetta huonompaan suuntaan. Räikeimpänä esimerkkinä vastikään julkaisu Kill Uncle, joka näyttää nykyään aivan kammottavalta (kts. kuvat alla). Kappalejärjestystä on myös muutettu, paikoin radikaalistikin, ja kappaleita on poistettu ja lisäilty summittaisesti. Näissä biisiarvonnoissa on tiettävästi ollut Morrisseylla itselläänkin näppinsä pelissä. Esimerkiksi Southpaw Grammarin dramaturgia on uudessa julkaisussa varsin erilainen, kun albumin tärkein kappale Southpaw kuullaankin albumin keskellä Dagenham Daven jälkeen, eikä levyn päättävänä eeppisenä itketyksenä kuten ennen.

   
 
Korvaamattomaksi tilanteen tekee se, että uusien painosten myötä ainakin alkuperäiset Southpaw Grammer ja Maladjusted -levyt ovat kadonneet olemasta. Jakeluyhtiö on tietoisesti vetänyt ne pois markkinoilta. 

EMI ja Morrissey olisivat voineet ottaa uudelleenjulkaisupolitiikkaansa vaikutteita esimerkiksi tavasta, jolla Depeche Mode, Suede, The Smashing Pumpkins tai jopa Fleetwood Mac paketoivat aiempaa tuotantoaan täyteläisiksi, informatiivisiksi paketeiksi. Uusintapainoksissa on ollut mm. singlejen b-puolia, julkaisematonta livemateriaalia sekä vanhoja että uusia haastatteluja, joissa bändien jäsenet katsoivat taaksepäin ja analysoivat kunkin levyn ilmestymisajankohtaa. Lisäksi levyt ilmestyivät soundillisesti dynaamisina laitoksina ja kuitenkin, alkuperäiskansilla varustettuna.

Toivottavasti Mozin uran tärkein soololevy, Vauxhall & I (1994) jätetään rauhaan... vai kuinkas se yksi laulu nyt jatkuikaan?

"Best of! Most of!
Satiate the need
Slip them into different sleeves!
Buy both, and feel deceived"

Bloodsports - voitokas paluu vie suedeismin ytimeen

Suede oli 1990-luvun kenties paras ulkomainen rock-yhtye. Brittiläisen rockin kaanonissa se vaelsi jossain David Bowien glam-kauden ja The Smithsin melankoliapopin välimaastossa, mutta onnistui kuitenkin luomaan omaäänisen rock-soundin, jossa riitti (kaupunki)romantiikkaa sekä nuoruuden uhoa ja tragiikkaa - glamouria unohtamatta. Androgyynin Brett Andersonin johtama seksikäs yhtye oli monin verroin coolimpi kuin yksikään aikalaisensa. Andersonin dekadenteista teksteistä, joita tukivat kitaristien Bernard Butlerin ja Richard Oakesin sähköiset riffit, tuli pöytälaatikkorunoilijoiden ja muiden kaihosielujen myyttisiä säkeitä.

Suede nousi esiin osana ysärin brittipop-liikettä, mutta siinä missä Cool Britannia väsähti pian Oasiksen ja Blurin väliseksi taistelutantereeksi, jatkoi Suede brittipop-huuman paineista piittaamattomana yksikkönä. Ja selviytyi ehjempänä kuin ehkä yksikään aikalaistovereistaan.

Yhtyeen esikoissinglestä The Drowners (1992) ei tullut hittiä, mutta se sai ylistävän vastaanoton kriitikoilta. Jo ennen singlen julkaisua englantilainen rock-lehti Melody Maker julisti Sueden brittien uudeksi pop-ylpeydeksi. Oodiin yhtyi myös soolourallaan hyvässä vireessä ollut Morrissey, joka otti Your Arsenal -levyn (1992) kiertueella settiinsä mukaan Sueden esikoissinglen b-puolen My Insatiable Onen.

Eponyymiesikoinen (Suede) oli kiihkeä sekoitus särmikästä rockia ja pakahduttavia balladeja. Andersonin ja kitaristi/säveltäjä Bernard Butlerin syvä musiikillinen ystävyys vaikutti 90-luvun vastineelta Morrisseyn ja Johnny Marrin lähes intohimoiselle bänditoveruudelle. Maaliskuussa 1993 ilmestyneestä debyytistä tuli nopeimmin myyty esikoislevy brittien listahistoriassa.

Dog Man Starilla (1994) Suede syöksyi vahvasti melodramaattiseen, synkempään ilmaisuun, joka muuntui suorastaan riipiväksi The Asphalt Worldin kaltaisessa nihilismiprogessa. Lämpimämpiä sävyjä tarjosivat ehkä briljantein Anderson/Butler -teos, The Wild Ones ja sukupolvensa ytimekäs theme, svengaava New Generation. Sinfoniseksi kamaripopiksi lennähti albumin päättävä Still Life, josta tuli todellinen kiistakapula studiossa.

Musiikillisesti monipuolinen pitkäsoitto valmistui epäsovinnaisten tunnelmien vallitessa, sillä Butler oli tehnyt vahvasti selväksi ettei ollut tyytyväinen albumin tuotannollisesta jäljestä. Luonnollisesti Butlerin inhokiksi joutui bändin hovituottajana toiminut Ed Bueller, jolle diivaileva kitaristi soitteli öisin peräti uhkailusoittoja. Albumin julkaisun kynnyksellä Anderson & kumppanit ajautuivat ikävään, mutta välttämättömään ratkaisuun pitääkseen Sueden elävien kirjoissa. Bernard Butler sai lähteä.

"You'll hide among the covers 
and wave as the aeroplanes go by
There's nothing to say 
when you sleep all day but "bye bye"
- High Rising (1993)

Butlerin korvasi nuori, vasta 17-vuotias Suede-fani Richard Oakes, joka pystyi huikean ammattimaisesti jäljittelemään edeltäjänsä kiihkeän kitarasoundin. Oakes ryhtyi Andersonin aktiiviseksi säveltäjäpartneriksi nopeasti.

Hedonistinen Coming Up (1996) oli ja on yhä Sueden kaupallisesti menestyksekkäin levy. Hittivoittoisen pop-paraatin aloittaa singlehitti Trash, joka nousi Suomessakin peräti singlelistan ykköseksi. Trashista ja toisena singlenä ilmestyneestä valoisasta Beautiful Onesista tulikin "uuden Sueden" tunnuskappaleet. Häkellyttävän tarttuvalla levyllä Oakes lunasti viimeistään paikkansa Andersonin rinnalla, sanoivat menneeseen haikailevat pop-skribentit mitä hyvänsä.

Esikuvansa The Smithsin tavoin Suede oli parhaimmillaan ällistyttävä singlebändi ja nimenomaan tasaisen laadukas sekä singlen a- että b-puolen kanssa. Yhtyeellä oli varaa jättää pitkäsoitoltaan niin tasokkaita glam-vetoja (Killing of a Flash Boy), modernin rockin mestariteoksia (My Dark Star) kuin itkettäviä tunnelmapaloja (Another No One, Europe Is Our Playground). B-puolikokoelma Sci-Fi Lullabies (1997) kokosi singlejen kääntöpuolien paraatiesitykset The Smithsin Louder Than Bombsin (1987) tavoin.

Kriitikkojen suosikin paikalta Suede putosi tavallisten kuolevaisten joukkoon elektronisesti kuplivalla Head Musicilla (1999), jolla yllättäen soi melko raskaasti koneellistettu kovalevyrock. Kesäinen hömppäsingle She's In Fashion ja tunnelmallisen hauras Everything Will Flow ylsivät vielä radiosoittoon, mutta ristiriitaisista arvioista heijastui levyn epätasaisuus. Head Music otettiin ilmestyessään vielä kohtuullisen hyvin vastaan, mutta viivästynyt A New Morning (2002) tyrmättiin lähes julmalla tavalla. Levyn maanläheinen, akustinen avaruusfolk yhdistyi melko kuluneisiin rock-vetoihin ja hittien puutteesta tuloksena oli kaupallinen floppi. Heikoista kappaleistaan (Positivity, Beautiful Loser) huolimatta A New Morningilla oli myös hetkensä, jotka jäivät liian vähälle huomiolle. Obsessions jatkoi taidokkaasti Sueden dekadenttia rock-linjaa ja albumin päätteeksi haudattu minimaalinen Oceans oli mitä tunteikkain joutsenlaulu.

Oletetusta uudesta aamusta muodostui Sueden auringonlaskun hetki. Yhtye poistui parrasvaloista määrittämättömän pituiselle tauolle jouluna 2003. Telakoituminen tuskin tuli kenellekään yllätyksenä.

 "Aniseed kisses and lipstick traces
Lemonade sipped in Belgian rooms 
Couldn't replace the graceful notions
That clung to me when I clung to you."
- Barriers (2013)

Ensimmäiset säkeet Sueden paluulevyltä Bloodsports, kuulostavat viettelevän tutuilta. Brett Andersonin lyriikat ovat teemoiltaan palanneet vahvasti 1990-luvun kultaisiin hetkiin, mutta onneksi hän ei kuitenkaan teeskentele olevansa uudelleen 25 ja finito -  vaan kuulostaa erityisesti albumin hitaimmissa kappaleissa ikäiseltään, 45-vuotiaalta brittirokkarilta. Teksteissä on sopivalla twistillä maustettua ikää ja kokemusta.

Tunnistettavat osaset ovat paikallaan: Richard Oakesin kimalteinen riffittely, Mat Osmanin ytimekäs basso, Simon Gilbertin rytmitaju, Neil Codlingin etäiset, mutta olennaiset kosketinkuviot - ja Andersonin ajaton, tunnistettava laulusoundi.

Tyylikkäästi varttunut yhtye palaa uutukaisella levyllä juurilleen, mutta kahden ensimmäisen albumin dramatiikkaan ei toki enää ylletä. Ehkä ei ole tarvettakaan.

Bloodsportsilla soi kuitenkin aidosti luovuutta etsinyt ja sen löytänyt yhtye. Albumin komeaa kantta myöten ollaan suedeismin ytimessä. Musiikillisista trendeistä piittaamatonta, erinomaisella rytmiikalla varustettua rockia, jossa valon ja varjojen vaihtelevuus luovat draaman ja viihtyvyyden.

"And everything we own is not everything we are,
With every word we breathe, we live, we live again."
- Faultlines (2013)

Suede, 2013

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012 kotimaiset debyyttielokuvat, joista kirjoitin viime vuoden lopulla oman artikkelinsa (Esikoisohjausten vuosi), ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.

 _____________________________________________________________


Osa 2.

Klaus Härö: Näkymätön Elina (2002)
Vuosituhannen vaihteessa suomalaisen lasten- ja nuortenelokuvan arvostus alkoi uudelleen nousta, kutakuinkin samanaikaisesti kun muukin kotimainen tuotanto lunasti yleisön takaisin puolelleen. Taloudellisen tuen noustessa tuotantoarvoihin alettiin panostaa entistä enemmän ja tuotantoja oli määrällisesti mahdollista tehdä enemmän. Yleisön koko perheen elokuva nappasi turvakseen jo Raimo O Niemen Poika ja ilves (1998) suurmenestyksen myötä, jonka jälkeen muiden nimiohjaajien, kuten Olli Saarela (Rölli ja metsänhenki, 2001) ja Kaisa Rastimo (Heinähattu ja Vilttitossu, 2002), oli helpompaa saada kansan tuki mielikuvituksellisille luomuksilleen. Näiden vastapainoksi joukkoon liittyi Klaus Härö (s. 1971-) väkevällä esikoiselokuvallaan Näkymätön Elina (2002), joka palautti suomalaiseen elokuvaan terveen arvostuksen lapsen maailmankatsomusta kohtaan.

Klaus Härön tulo suomalaisen elokuvantekijyyden piiriin saattoi tapahtua näennäisen yllätyksellisesti. Härö oli valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen osastolta vuonna 1999, mutta tehnyt jo 90-luvun alusta lyhytelokuvia, dokumentteja, jopa mainoksia. Elokuvakoulun lopputyönä valmistunut Nattflykt / Yölento (1999) oli huomattu kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla lupaavan ohjaajan taidonnäytteeksi.

Läpimurto tapahtui kuitenkin Näkymättömän Elinan myötä, joka esiteltiin menestyksekkäästi ensin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla ennen kuin elokuva tuli valaisemaan härmäläisiä teattereita normaalilevitykseen. Nykyään käytäntö on arkipäiväistynyt, mikäli kansainvälistä menestystä on odotettavissa.

Elokuvan tarinassa kymmenvuotias Elina on menettänyt vakavaan sairauteen kuolleen isänsä ja yrittää parhaansa mukaan sopeutua koululaisen elämään ankaran opettajattaren komennossa. Kerstin Johansson i Backen (1919-2008) romaaniin Som om jag inte fanns (1978) pohjautuva elokuva kertoo lapsen tavasta käsitellä läheisen ihmisen kuolemaa, mutta samalla myös siitä millaista on elää, kun ei saa huomiota osakseen.

Ensi-iltakritiikeissä Härön elokuva sai kehuvan vastaanoton. Film-o-holicin Juha Rosenqvist (7.3.2003) ylisti ohjaajaa "tuoreesta taidosta ja luovuudesta, jota tästäkin periferiasta löytyy". Ilta-Sanomien Tarmo Poussu (7.3.2003) tunnusti, että elokuva on "hallittu ja tasapainoinen työ: samalla kertaa kaunis ja ankara, koskettava, mutta sentimentaalisuuden karikot välttävä". Helsingin Sanomien Helena Ylänen (Nyt-liite, 10/2003) oudoksui elokuvan vanhanaikaisuutta: "lapset ovat kilttejä ja köyhät kuuliaisia", mutta myönsi, että "kasvukertomuksena Elina on kaunis ja viisas". Soraääniä kantautui kaksikielisen elokuvan jälkiäänityksestä ja huolimattomasta äänileikkauksesta.

Ilmestyttyään Näkymätön Elina nostatti pienoisen kulttuuriskandaalin, kun Jussi-palkinnoista päättävä Filmiaura ry katsoi elokuvan olevan ns. talenttipisteiden mukaan ruotsalainen, jolloin sitä ei hyväksytty Jussi-ehdokkaaksi. Pistejärjestelmän kankeus joutui erityisen pilkanalaiseksi, kun elokuva valittiin kuitenkin Suomen Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriaan.

Ruotsin elokuvainstituutin Guldbagge-palkintojen jaossa elokuva oli menestyksekkäästi mukana. Klaus Härö voitti tunnustetun Ingmar Bergman -palkinnon lupaavana nuorena elokuvantekijänä ja Bibi Andersson palkittiin parhaasta naissivuosasta. Kansainvälisesti Näkymätön Elina on ollut yksi näkyvimpiä ja palkituimpia suomalaisia lasten ja nuortenelokuvia koskaan. Se voitti mm. Berliinin maineikkaalla elokuvafestivaalilla lastenraadin pääpalkinnon, Kristallikarhun, sekä aikuisten juryn erikoispalkinnon vuonna 2003.

Klaus Härö on sittemmin jatkanut uraansa Heikki Hietamiehen romaaniin pohjautuvalla koskettavalla sotapoikakertomuksella Äideistä parhain (2005), keskustelua herättäneellä kasvatuslaitoskuvauksella Uusi ihminen (Den Nya Människan, 2007) sekä pienimuotoisella kristinuskon ja armahduksen tematiikkaa käsitelleellä draamalla Postia pappia Jaakobille (2009). Hän on kaksikielisenä elokuvantekijänä operoinut onnistuneesti sekä Suomessa että Ruotsissa. Taiteellisen menestyksen lisäksi katsojien odotukset ovat täyttyneet erityisesti Äideistä parhaimman myötä, joka keräsi lähes 220 000 katsojaa elokuvateattereihin.

Lähteet:
Elonet / Klaus Härö. http://elonet.fi/name/he36lv/ (9.4.2013)
Elonet / Näkymätön Elina. http://elonet.fi/title/ekng31/ (9.4.2013)
Film-o-holic / Näkymätön Elina. Elokuva-arvio (http://www.film-o-holic.com/arvostelut/nakymaton-elina/) (7.3.2003, tarkistettu 9.4.2013)
 _____________________________________________________________

Markku Pölönen: Onnen maa (1993)
1990-luvun ensimmäinen puolikas oli ankaraa aikaa Suomelle. Itsenäisyyden ajan syvin lama rampautti myös elokuva-alaa, jossa yhä suurempi määrä tekijöitä kilpaili yhä pienemmistä määrärahoista. Alan keskeisimmän rahoittajan, Suomen elokuvasäätiön tuotantotuki oli noussut koko 1980-luvun ajan, mutta laman murtamana tuen määrä alkoi laskea jyrkästi. Ankeista ajoista huolimatta talouden lama ei näkynyt niinkään suomalaisen elokuvatuotannon laadussa, joka piti kohtuullisesti pintansa erityisesti kansainvälisillä festivaaleilla, mutta lupaavallekin uralle oli haastavaa luoda jatkuvuutta suurten talouspaineiden alla. Onnettominta alan kannalta oli, että suomalainen elokuva kärsi yleisökadosta ja kotimaisen elokuvan katsojaosuus laski huolestuttavasti vuosi vuodelta.

Uusia tekijälahjakkuuksia pyrittiin nostamaan erillisprojekteilla, joista onnistunein oli Elokuvasäätiön (SES) yhdessä Audiovisuaalisen alan edistämiskeskuksen (AVEK), Yleisradion ja MTV:n kanssa käynnistämä Sparrausrinki-projekti, jonka tarkoituksena oli kannustaa nuoria ohjaajia ja rahoittaa kahdeksan esikoisohjaajan alle tunnin mittaiset näytelmäelokuvat. Yksi "sparrausrinkiläisistä" nousi ylitse muiden, Taideteollisesta korkeakoulusta valmistunut, enolaislähtöinen Markku Pölönen (s. 1957). Pölönen oli valmistuttuaan ohjannut televisiolle lukuisia lupaavia lyhytelokuvia (mm. Taivaan lahja, 1986) ja dokumentteja, mutta lopullinen läpimurto odotti itseään.  

Onnen maan kautta Pölösen nimi vakiintui suomalaisten elokuvantekijöiden kartalle. Antti Alasen (2012) mukaan nimenomaan Onnen maasta tuli suomalaisen elokuvan uuden nousun airut. Laadullisesti tällainen tulkinta on perusteltua, sillä Pölösen valkokangasdebyytti tuntuu yhä ohjaajansa aidoimmalta elokuvalta. Sen raikkaasta ilmaisusta puuttuu modernin maalaiskuvauksen naturalistinen ahdistus. Rikkaassa nostalgiassaan Pölönen tavoittaa "sydämellisen elämänuskon, johon yleisö oppi luottamaan" (Alanen).

Vahvasti omaelämäkerrallinen elokuva kuvattiin vuoden 1992 kesällä, Pölösen synnyinseudulla, Pohjois-Karjalassa. Ajallisesti elokuva sijoitettiin studiokauden elokuvan mielenmaisemiin, tarkalleen vuoteen 1963, jolloin Suomen Filmiteollisuus Oy (SF) tuotti viimeiset elokuvansa. Onnen maan tapahtumat nähdään 7-vuotiaan pikkupojan, Tapin (Tatu Kaihua) näkökulmasta. Hänen setänsä Tenho (Pertti Koivula) palaa Helsingistä kesäksi kotiseudulleen maalle, jonne hän tuo mukanaan tangolevynsä ja hurmaavan tanssitaitonsa. Tenho hakee pelastusta vaaleasta Virvasta (Katariina Kaitue) ja ajautuu kohtaamaan Suomen maaseudun murroksen. "Kohtalo potkii munille. Naisiin ei voi luottaa, mutta musiikki, musiikki ei petä koskaan.” toteaa Tenho elokuvan edetessä.

Onnen maa tuli ensi-iltaan vapunaattona 1993, lähes poikkeuksetta ylistävien kritiikkien saattelemana. Demarin Pertti Lumirae intoutui ylistamaan elokuvaa "yhdeksi parhaista, mitä tässä maassa on koskaan tehty". Kriitikon mielestä "paatos ja huumori muodostavat onnellisen yhdistelmän, musiikissa kylpevän teoksen, jossa suomalainen tango Reijo Taipaleen tulkitsemana muodostaa rikkaan emotionaalisen kaikupohjan". Ilta-Sanomien Tarmo Poussu kiteytti ohjauksen olevan "täydellisesti hallittujen tunnelmien taidetta". Vaikka pienimuotoinen teatterilevitys ei tuottanutkaan elokuvalle kuin päälle 14 000 katsojaa, katseltiin jo syksyllä 1993 Onnen maata televisiosta peräti yli miljoonan (1 016 000 katsojaa) silmäparin voimin. 90-luvun seuraavillakin esityskerroilla elokuva keräsi vielä hurjat 800 000 katsojaa. Elokuva palkittiin laaja-alaisesti, elokuvatuotannon laatutuen lisäksi se sai mm. Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla ja pohjoismaisen Nordisk Panorama -festivaalin lyhytelokuvapalkinnon (vaikka elokuvan kesto on 61 min.). Vuoden 1994 Jussi-juhlissa Onnen maata juhlittiin vuoden parhaana elokuvana, jonka lisäksi Pölönen palkittiin parhaasta käsikirjoituksesta, Minna Santakari lavastuksesta (myös elokuvasta Akvaariorakkaus, 1992) sekä erityisen ansaitusti Veikko Tiitinen mehukkaasta miessivuosastaan ukkina.

Onnen maan televisiomenestyksestä huolimatta kotimaisen elokuvan yleisökadon pohjakosketus elokuvateattereissa koettiin vuonna 1994, jolloin katsojaosuus oli vain noin neljä prosenttia. Viihdeteollisuuden ja mediamaailman murros oli syönyt elokuvan perinteistä asemaa, eikä koko kansan suosikkeja löytynyt edellisten vuosikymmenien tavoin. Kuitenkin vastoin kaikkia odotuksia elokuvateatteriyleisön usko suomalaiseen elokuvaan alkoi hiljalleen palautua 90-luvun lopulle tultaessa. Ensimmäisiä suuren yleisön menestyksiä olivatkin juuri Markku Pölösen ohjaukset Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998).

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu.
Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.
Elonet / Onnen maa. http://elonet.fi/title/ek33fz/ (7.4.2013)
 _____________________________________________________________

Liisa Helminen & Päivi Hartzell: Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982)
Satuihin tai edes fantasiakuvastoon nojaavat elokuvat ovat kautta suomalaisen elokuvan historian olleet harvinainen lajityyppi. Vaikka fantasia-aiheet ovatkin lisääntyneet viime vuosina (Rare Exports, Jadesoturi, Sauna, Iron Sky), ei näytelmällisen lastenelokuvan puolella ole satuja elävöitetty. Kokonaisen satumaailman luomisessa on kotimaassa onnistuttu armeliaasti ajateltuna kolmesti: Edvin Laine Prinsessa Ruususella (1949), Päivi Hartzell ja Liisa Helminen elokuvallaan Kuningas jolla ei ollut sydäntä (1982) sekä Hartzell vieläpä toistamiseen Lumikuningattarella (1986).

Päivi Hartzell (s. 1949) ja Liisa Helminen (s. 1950) olivat valmistuneet kurssitovereina Taideteollisen oppilaitoksen kamerataiteen osastolta vuonna 1972. Jo opiskeluaikanaan he tekivät monen kirjavia töitä elokuvatuotannoissa, molemmat toimivat mm. kuvaussihteereinä Peter von Baghin ainoaksi jääneessä näytelmäelokuvassa Kreivi (1971). Helminen työskenteli kuvaussihteerinä myös Rauni Mollbergin Aapeli-filmatisoinnissa Aika hyvä ihmiseksi (1977) sekä Seppo Huunosen epäonnistuneessa komediassa Piilopirtti (1978).

Ajatus yhteisestä kokoillan elokuvasta oli vireillä pitkään ja käynnistyi lopulta, kun aiheeksi löytyi Mika Waltarin 13-sivuinen kertomus Satu kuninkaasta, jolla ei ollut sydäntä (1945). Tarina laajennettiin pitkän elokuvan käsikirjoitukseksi lisäämällä uusia tapahtumia, kohtauksia ja henkilöitä. Käsikirjoituksesta vastasivat ohjaajat yhteistyössä Daniel Katzin kanssa. Helminen ja Hartzell perustivat Neofilmi-tuotantoyhtiön ja jakoivat ohjaustehtävät siten, että Helminen vastasi visuaalisesta puolesta ja Hartzell henkilöohjauksesta. Tuottajaksi valikoitui elokuvan moniottelija Kaj Holmberg.

Elokuvassa kuningas (Kari Franck) ei kestä kuningattaren kuoleman aiheuttamaan surua, vaan leikkauttaa pois sydämensä, mahdollisuuden kokea murhetta mutta myös iloa. Menetettyään sydämensä, kuningas hallitsee valtakuntaansa vain järjellä. Hartzell ja Helminen löysivät Waltarin tekstin ajattoman kantaaottavuuden. Sadun keinoin he kehittivät näkemyksen tunteettomasta maailmasta. Ehkä tässä monitulkinnallisuudessa onkin elokuvan ydin, sillä Kuningas jolla ei ollut sydäntä on loisteliainta suomalaista koko perheen elokuvaa, sillä se onnistuu olemaan tarpeeksi naseva aikuiseenkin makuun. Tarinaltaan ja toteutukseltaan mainion elokuvan sielu ja sydän löytyy laadukkaassa näyttelijäkaartissa ja Pentti Valkeasuon lavastuksessa. Erityisen ihastuttava on nokkela kolmikko Asko Sarkola, Erkki Saarela ja Markku Blomqvist. Heikki Kinnunen väläyttää myös keinottelijan taitojaan osuvassa roolisuorituksessa. Onnistunut satuelokuva on samanaikaisesti hauska, jännittävä ja voimakkaasti tunteisiin vaikuttava teos.

Helmisen ja Hartzellin esikoiselokuva sai varovasti kehuvan vastaanoton. Ensi-ilta-ajankohta osui harmillisesti samalle viikonlopulle Steven Spielbergin E.T.:n (E.T. - The Extra-Terrestrial, 1982) kanssa, joka antoi epäreilusti aihetta vertailuun. Aamulehden Maila-Katriina Tuominen (18.12.1982) kiinnitti asiaan huomiota, mutta totesi sovittelevasti, että "kotoinen satu kasvaa kilpakumppaninsa veroiseksi". Turun Sanomien Tapani Maskula (21.12.1982, 13.7.1985) kiitti nuoria ohjaajia rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta suomalaisen satuelokuvan filmaamisesta. "Tekijät ovat ohjanneet elokuvan tiiviisti Waltarin tekstiä mukaillen", totesi Jarmo Valkola (Keskisuomalainen 18.12.1982) ja jatkoi: "Tämä on kieltämättä jättänyt hieman kirjallisen jälkimaun toteutukseen, joka on pääosiltaan suomalaiskansallisesti jäyhä, tosin elokuvan luontojaksot ja tanssikohtaukset todistavat myös herkistyneestä ja elävästä kamerakielestä."

Yleisön uusi suomalainen satuelokuva sai puolelleen, sillä Kuningas jolla ei ollut sydäntä keräsi komeat 100 000 katsojaa elokuvateattereihin. Viimeistään se todisti, että suomalaiselle lastenelokuvalle oli kysyntää. Päivi Hartzell jatkoi uraansa haasteellisella H.C. Andersen -filmatisoinnilla Lumikuningatar (1986), joka on yhä visuaalisesti näyttävimpiä suomalaiselokuvia. Yllättäen Hartzell ei kuitenkaan enää palannut valkokangaselokuvan pariin, vaan on työllistänyt itseään televisiodokumenttien tekijänä sekä av-alan opetustehtävissä. Liisa Helminen jatkoi animaatioiden (mm. Urpo ja Turpo, 1996-97) ja dokumenttien (mm. Matka on pitkä, 1993) ammattilaisena, kunnes palasi riemukkaasti pitkän elokuvan pariin persoonallisella koko perheen elokuvalla Pelikaanimies (2004).

"Hyvä aikuisille tarkoitettu elokuva ei välttämättä anna lapsille mitään. Mutta hyvä lastenelokuva antaa aina aikuiselle jotain" - Liisa Helminen (HBL, 7.4.1982).

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.
Elonet / Kuningas jolla ei ollut sydäntä. http://elonet.fi/title/ek25w7/ (7.4.2013)
Elonet / Päivi Hartzell. http://elonet.fi/name/he25w8/ (7.4.2013)
Elonet / Liisa Helminen. http://elonet.fi/name/he259e/ (7.4.2013)
Toiviainen, Sakari (2002): Levottomat sukupolvet - uusin suomalainen elokuva. SKS, Helsinki.

Lue lisää:
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1 

Viimeinen osa tulossa...