...and the Oscar goes to

Varhain maanantaiaamuna Suomen aikaa jaetaan 85. kertaa Yhdysvaltain elokuva-akatemian Oscar-palkinnot viime vuoden parhaille elokuville. Gaala järjestetään perinteikkäässä ympäristössä Los Angelesin Dolby-teatterissa (entiseltä nimeltään Kodak-teatteri).

Oscar-gaala eli Academy Awards on kiehtovan ristiriitainen instituutio. Oscareissa kun on kyse samanaikaisesti sekä pyhästä elokuva-alan palkinnosta että varsin väkinäisestä ja harhaanjohtavasta bisnes-tapahtumasta.

Oscar-historia pursuaa räikeitä vääryyksiä, joissa nimekkäät, elokuvailmaisun kehittymiseen olennaisesti vaikuttaneet ohjaajat ovat jääneet ilman palkintoa. Lista on loputon: Charles Chaplin, Jean-Luc Godard, Alfred Hitchcock, Buster Keaton, Fritz Lang, Jean Renoir, Stanley Kubrick, Orson Welles... Yhtä lailla on ollut vuosia, jolloin parhaan elokuvan Oscar on lipunut armottoman keskinkertaisille elokuville. Yksi järkyttävimpiä tapauksia: Robert Redford vie Tavallisine ihmisineen (Ordinary People, 1980) parhaan palkinnot Martin Scorsesen Raivo härän (Kuin raivo härkä/Raging Bull, 1980) edestä. Ja samana vuonna Kubrick jätetään ilman ehdokkuutta Hohdosta (The Shining, 1980). Viimeisen parinkymmenen vuoden ajalta ilman parhaan elokuvan ehdokkuutta ovat jääneet esim. Toy Story - Leluelämää (Toy Story, 1995), Trainspotting (1996), Breaking the Waves (1996), The Truman Show (1998), Unelmien sielunmessu (Requiem for a Dream, 2000) ja Mulholland Drive (2001). Jokainen näistä kiistatta ilmestymisvuotensa parhaimpia elokuvia.

Lähes jokaiselle Oscarin saaneelle kuitenkin palkinnon suo, vaikka samanaikaisesti ymmärtää sen, että gaalassa harvoin oikeasti palkitaan vuoden parhaita elokuvia. Suuren yleisön silmissä ja myynnin kannalta Oscarit ovat kiistatta alan merkittävin tapahtuma. Jos unohdetaan gaalan elokuviin liittymättömät asiat kuten punainen matto-osuus ja glamour-palvonta, voi Oscar-gaala parhaimmillaan olla jopa koskettavaa ja sydämen pamppailemaan saavaa televisio(teatteria). Viihdyttävää? Taatusti. Lisäjännitystä voi hakea vaikkapa veikkaamalla.

Tänä vuonna Oscareissa kiinnostavimmaksi kategoriaksi nousee kamppailu parhaan ohjauksen palkinnosta. Nomineeratusta viisikosta löytyy Steven Spielbergin (Lincoln) ja Ang Leen (Piin elämä/Life of Pi) kaltaisia palkittuja konkareita, mustana hevosena pidettävä Benh Zeitlin (Beasts of the Southern Wild), varmaotteinen David O. Russell (Unelmien pelikirja/Silver Linings Playbook) sekä ankaralla yhteiskuntakritiikillä tunnetuksi tullut Michael Haneke (Rakkaus/Amour).


Itävaltalaisen Haneken omaehtoisella uralla ohjausnominaatti on ensimmäinen parhaan ohjauksen kategoriassa. Yhdysvaltojen ulkopuolella työskentelevillä ohjaajilla voi olla tunnetusti vaikea saada elokuvansa muihin kuin ulkomaisen elokuvan ehdokkaaksi, mutta tänä vuonna Haneke on ansaitusti nostettu ehdokkaaksi parhaasta ohjauksesta.

Oscarein marinoituja eurooppalaisohjaajia on 2000-luvun saatossa ollut peräti neljä, Roman Polanski (Pianisti/The Pianist, 2002), Danny Boyle (Slummien miljonääri/Slumdog Millionaire, 2008), Tom Hooper (Kuninkaan puhe/The King's Speech, 2010) ja tuoreimpana viime vuoden voittaja, Michel Hazanavicius elokuvasta The Artist (2011). Haneken voittomahdollisuuksia heikentää se fakta, että kahtena edellisenä vuonna palkinnon ovat pokanneet eurooppalaiset. Tunnetun ohjaajan ainut aiempi kosketus Oscareihin on ollut parhaan ulkomaisen elokuvan ehdokkuus Valkoisella nauhalla (Das Weisse Band - eine deutsche Kindergeschichte, 2009).

Hollywoodista kantautuvissa ennakkotunnelmissa ykkössuosikiksi on nostettu aiemmin kahdesti parhaan ohjauksen Oscarilla palkittu Spielberg. Lieneekin selvää, että Oscar-kamppailu käydään Spielbergin ja Ang Leen välillä. Lincoln ei ole Suomessa saanut kovin innostunutta vastaanottoa, toisin kuin esimerkiksi David O. Russell, jonka Unelmien pelikirja on esimerkiksi Iltalehden Leffaraadissa keskiarvoltaan kärkielokuvien joukossa. Rohkenen silti uskoa, että parhaan elokuvan Oscar jaettaneen Lincolnin tai Ben Affleckin sujuvan poliittisen trillerin, Argon välillä.

Näyttelijä-Oscareista kisaavat monet jo urallaan palkitut näyttelijäsuuruudet. Daniel Day-Lewis lienee suvereeni ehdokas tarraamaan jo kolmanteen Oscariinsa parhaasta miespääosasta. Ehdokaslistalla on myös toinen jo kaksi Oscaria voittanut näyttelijä, akatemian lellikki Denzel Washington. Naispääosasta skabaavatkin keskimäärin paljon kokemattomammat nimet, joten palkinto mennee ennusteiden mukaan Haneken Rakkaudessa hurmaavalle, 85-vuotiaalle Emmanuelle Rivalle.

Sivuosissa vasta palkittuja näyttelijämaestroja nähdäänkin. Miessivuehdokkaista jokaisella (Alan Arkin, Robert De Niro, Philip Seymour Hoffman, Tommy Lee Jones ja Christoph Waltz) on kokemusta Oscar-gaalasta voittavana osapuolena. Omassa veikkauksessani pystin vie sympaattisen roolin Unelmien pelikirjassa tekevä Robert De Niro, jolle edellisestä voitosta on kulunut jo yli 30 vuotta. Sukupolvensa kenties ikonisin miesnäyttelijä näyttää päässeen jaloilleen vuosia kestäneeltä tuuliajolta.

Naissivuosa-Oscarissa on kiinni myös tuttuja kasvoja. Jo kertaalleen palkittu Helen Hunt hävinnee yhdelle akatemian suosikeista, kahdesti palkitulle Sally Fieldille. joka on vahvoilla roolistaan Mary Todd Lincolnina. Yhdeksi suosikiksi on nimetty myös Anne Hathaway Les Misérables -musikaalista.

Parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen Oscar saattaa jälleen olla lohdutuspalkinnon asemassa niille elokuville, jotka jäävät häviäjän asemaan tärkeimpien palkintojen suhteen. Quentin Tarantino (Django Unchained) voinee saada kunnian parhaasta alkuperäiskirjoituksesta, mutta yhtä lailla Michael Haneken illan ainoaksi konkretiaksi saattaa jäädä pysti käsikirjoituksesta. Omat puolustajansa on myös Wes Andersonilla, jonka yliarvostetun Moonrise Kingdomin ansiot jäivät allekirjoittaneelta löytämättä. Höttöisen ja huumorittoman kasvukomedian käsikirjoitti Anderson yhdessä Roman Coppolan kanssa.

Vaikka Suomen Oscar-ehdokkaalle (Antti J. Jokisen Puhdistus) ei tänä(kään) vuonna kunnian kukko laulanut, ovat pohjoismaiset naapurimme vahvoilla sunnuntai-illan elokuvajuhlassa. Parhaan ulkomaisen elokuvan (best foreign language film) Oscarista nimittäin taistelevat kaksi skandinaavista epookkia, norjalainen Kon-Tiki sekä tanskalainen A Royal Affair (En kongelig affaere). Lisäksi parhaan dokumenttielokuvan Oscarissa on ennakkoarvioiden mukaan tiukasti kiinni ruotsalainen Searching for Sugar Man, joka sai vihdoin eilen (22.2.) elokuvateatterilevityksen Suomessa. Taianomainen Searching for Sugar Man tuo Detroitin katurunoilijan, laulaja/lauluntekijä Sixto Rodriguezin ajattoman musiikin katsojien ihasteltavaksi. Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on elokuvallinen täysosuma. Jos katsotte tänä vuonna vain yhden dokumentin elokuvateattereissa, pitäkää huolta siitä, että se on joko Searching for Sugar Man tai Mika Ronkaisen huikaiseva Laulu koti-ikävästä (Suomen ensi-ilta 5. huhtikuuta).

Blue Monday ja yhdeksän timanttia

Joy Divisionin raunioille muodostunut New Order on ollut viime aikoina ajankohtainen yhtye, tosin ehkä vähemmän mairittelevista syistä. Yhtyeen nokkahahmojen Bernard Sumnerin ja Peter Hookin riitaannuttua ei paluuta alkuperäiskokoonpanoon ole ollut, mutta silti molemmat ovat omilla puolillaan esittäneet emoyhtyeidensä musiikkia. Hooky on esittänyt Joy Divisionin tuotantoa ja valittuja New Order -viisuja kiertäessään maailmaa kokoonpanolla Peter Hook & the Light, jonka kanssa basistiguru on piipahtanut Suomessakin peräti kahdesti. Sumner taas kokosi vähäiselle huomiolle jääneen Bad Lieutenantin jälkeen New Orderin kasaan kolmatta kertaa, mikä on erityisesti nyppinyt kokoonpanosta pudotettua Hookya. Vaikka basson varressa onkin tuntemattomampi Tom Chapman, on huomattavaa, että New Orderin muodostavat yhä paitsi Stephen Morris, myös yli vuosikymmenen jälkeen tauon yhtyeesen tehnyt Gillian Gilbert. Morrisin ja Gilbertin, The Other Twon, panos yhtyeen sovituksiin ja musiikilliseen ideointiin on itse asiassa ollut paljon vahvempi kuin mitä monesti muistetaankaan.

Päästäkseen ikään kuin aloittamaan puhtaalta pöydältä, on uudistunut New Order julkaissut kaikessa hiljaisuudessa levyn Lost Sirens (2013), joka kokoaa bändin edellisen Waiting for the Siren's Call -levyn (2005) jäämistön kappaleita. Lost Sirens on mukiinmenevä, mutta kumman innoton ylijäämäkokoelma. Tuntuu, että yhtyeen sisäiset ristiriidat ovat syöneet kappaleiden merkittävyyttä.

Sotkuista, niin kovin sotkuista. Tuntuukin kummasti arvokkaammalta ajatella esimerkiksi sitä, että yhtyeen legendaarisimman singlen, Blue Mondayn, julkaisusta tulee ensi kuussa (7.3.) kuluneeksi kolme vuosikymmentä. Ikonisen singlejulkaisun juhlavuoden kunniaksi päätinkin niputtaa New Orderin kymmenen olennaisinta singleä listaksi.

New Order, 1983

"I'm Young, Beautiful and Natural"

 

10. Here to Stay, 2002
2000-luvun alkupuoli oli New Orderille musiikillisesti ilahduttavan vahvaa aikaa. Paluulevyn Get Ready (2001) jälkeen yhtye julkaisi nopeasti uutta materiaalia Michael Winterbottomin Madchester-elokuvaa, 24 Hour Party People (2002) varten. Timanttinen Here to Stay onkin New Orderin myöhemmän uran viimeinen mestariteos, alakuloisuudestaan huolimatta tanssittava syntikkapoppis, josta kummasti jopa liikuttuu.

9. Regret, 1993
1990-luvun alussa New Orderin jäsenet puuhailivat aktiivisesti omien bändiprojektiensa parissa. Sumnerilla oli Electronic-duo yhdessä The Smiths-kitaristi Johnny Marrin kanssa, Stephen Morris ja Gillian Gilbert julkaisivat lempeän tarttuvaa poppia The Other Two -nimen alla ja Hooky puuhasteli epätasaisen Revengen parissa. Regret olikin erillisten ristiretkien jälkeen kuin kaihoisa kotiinpaluu. Muistutus siitä, että yhtye toimii tehokkaimmin vain, kun sen kaikki palaset ovat koossa.

8. Crystal, 2001
Get Ready (2001) oli ilahduttavan elinvoimainen paluu, vaikkakin albumin kokonaismittaa tärvelivät osiltaan yhdentekevät rokkikukkoilut (Rock the Shack, Slow Jam). Kahdeksan vuoden tauolta yhtyeen elävien kirjoihin saatellut Crystal oli lyömätön singlejulkaisu, joka tarttuvan kertosäkeensä kautta soluttautui indiediskojen kestohitiksi.

7. Fine Time, 1988
Matka Joy Divisionin masentuneesta postpunkista modernin konemusiikin äärelle täydentyi Fine Timen (1988) myötä. Singleä (ja sitä seurannutta Technique-albumia) työstäessään yhtye vaihtoi harmaan ja sateisen Englannin päihdyttävän aurinkoiseen Ibizaan, jonka he nopeasti ottivat omakseen jatkuvan juhlinnan muodossa. Muotihuume ekstaasin toimiessa luovana katalysaattorina. Kaikki tämä kuuluu Fine Time -singlellä, joka kaikessa tanssittavuudessaan oli puhdasta Madchesterin ilotulitusta.

6. World In Motion, 1990
Englannin Ihanaa, leijonat, ihanaa! oli aikoinaan melko yllättävä askel yhtyeen seuraajille. Vitsikkäästi voisikin sanoa, että jalkapallo-oodillaan (ja erityisesti sen musiikkivideolla) yhtye teki kaikkensa, jotta saisi lopullisesti karkoitettua Joy Division -aikaisen goottileiman kannoiltaan. World In Motion on kiistämättä höyhenenkevyt, mutta vastustamattoman tarttuva yhteislaulu, josta tulee aktuelli aina neljän vuoden välein. Kovin monesta hittisinglestä ei voi sanoa samoin. Puhumattakaan kisabiisistä...

 5. Ceremony, 1981
Joy Divisionin kalmistosta kaivettu Ceremony oli New Orderin esikoissingle, josta huokui vielä vahvana sen edeltäjän henki. Sen kiehtova soundi toimi New Orderin esiinmarssina, vaikka kappaleen teksti oli vielä Ian Curtisin käsialaa. Tiettävästi pari viikkoa ennen itsemurhaa kirjoitettu. Loisteliaan riehaantuneeksi kohoava kappale on kokenut 2000-luvulla melkoisen renessanssin. Yhtenä syynä Sofia Coppolan Marie Antoinette -elokuva (2006), jossa Ceremony soi hedonistikuningattaren juhlinnan taustalla.

4. Temptation, 1982
New Order alkoi ottaa etäisyyttä Joy Divisionin depressiiviseen ilmaisuun perin nopeasti. Vain kaksi vuotta Ian Curtisin kuoleman jälkeen julkaistu Temptation oli ensiaskel kohti kevyempää, jopa leikkisää syntikoin höystettyä kitarapoppia. Lukuisien muiden New Order -singlejen (esim. Blue Monday, Ceremony, Procession, True Faith, Touched by the Hand of God) tavoin Temptationia ei sisällytetty yhtyeen studiolevyille, mutta indiediskojen vakiotanssittajaksi kappale kohosi viimeistään Danny Boylen Trainspottingin (1996) myötä. Uuvuttavan monena versiona julkaistu Temptation on allekirjoittaneen mielestä parhaimmillaan vuoden 1987 Substance-kokoelmalevylle retusoituna versiona. Siinä kitaraeuforia luo taivaallisen liitoksen Stephen Morrisin takoviin rumpukomppeihin ja usein epävireisen Bernard Sumnerin huojuva ääni on parhaimmillaan.

3. Blue Monday, 1983/1988

Blue Monday lienee New Orderin tunnetuin kappale. Sen joka neljäs sekunti takovan, rytmihäiriötä muistuttavan tykytyksen tunnistavat tänä päivänä nekin, jotka eivät välttämättä ole muuta yhtyeen tuotantoa kuulleetkaan. Onko Blue Monday sitten New Orderin riippakivi? Eräänlainen Lumi teki enkelin eteiseen, jota ilman ei voi keikalta poistua? Kyllä ja ei. Vastustamaton elektronisen popin kulmakivi se on kiistatta, mutta myös kulutuksesta kärsinyt brittipopin järkäle, jota New Order ei ole enää vuosiin (vuosikymmeniin?) jaksanut esittää kovin innostuneesti. Diskoelementeistä koottu kopioi-liitä -jyskytys kulminoituu Kraftwerk-vaikutteisiin syntikoihin ja Hookyn reteään bassokuvioon. Oma, paljon toistettu legendansa on myös alkuperäisen Blue Mondayn singlen kansi, jonka minimalistinen, tietokoneen muinaista diskettiä (lerppu) muistuttava kansi oli niin kallis toteuttaa, että jokainen myyty single tuotti yhtiölle tappiota. Välttääkseen vararikon Factory Records joutui tuottamaan singlestä myös valmistuskuluiltaan rahvaanomaisemman version, joka siivitti äänitteen kaikkien aikojen myydyimmäksi 12"-vinyylisingleksi. Vaikka amatöörimäisessä alkuperäisversiossa (1983) onkin oma viehätyksensä, kuulostaa tänä päivänä harkitumpi ja tiivistetympi uusintajulkaisu (1988) tehokkaammalta.

2. The Perfect Kiss, 1985

Low-life-levyllä (1985) New Order oli kiinnostavalla vedenjakajalla. Kitarapopin ja syntikoiden autuas liitto oli synnyttänyt levyn, jolla kuultiin niin synkistelevää paatosta ja angstia (This Time of Night, Sunrise, Elegia) kuin loputtoman tanssittavaa, ekstroverttiä elektropoppia (The Perfect Kiss, Face Up). Jälkimmäisen tyylilajin ylivoimaisin suoritus on toukokuussa 1985 singlenä irroitettu The Perfect Kiss, jota  voisi pitää New Orderin ilotuulisen puolen anthemina ja pop-kappaleen dramaturgian täydellisenä opinnäytteenä. 12-tuumaisessa alkuperäismitassaan lähes yhdeksän minuuttiseksi nakuttavalla singlellä eri instrumentit esitellään yksi kerrallaan, kunnes palaset, Samuli Knuutia lainatakseni "kerrostuvat, ketjuuntuvat ja kolaroivat". Kuriositeettina mainittakoon, että singlen vähintäänkin huvittavan, studiolivenä esitetyn musiikkivideon ohjasi sittemmin Uhrilampailla (The Silence of the Lambs, 1991) Oscaroitu elokuvaohjaaja Jonathan Demme.

1. True Faith, 1987
1980-luvun loppu oli New Orderille musiikillisesti parasta aikaa. Single toisensa jälkeen yhtye tuotti kappaleita, jotka paitsi toimivat tanssilattialla, saivat myös sydämen pakahtumaan. Yksi tällainen on Pet Shop Boysin kanssa mainetta niittäneen Stephen Haguen kanssa toteutettu True Faith. Surusilmädiskon kantateos. Kappale, jota ei juuri hymyillen voi tanssia, vaikka sen euforisen hieno syntikoiden ja rock-soittimien fuusio onkin täydellisintä mahdollista pop-musiikkia.

Vuosikymmenen lopun singlet johdattivat omalta osaltaan siihen pitkäsoittomittaiseen mestariteokseen, jota Technique minulle edustaa. Sen jälkeen New Order on toki tehnyt hyvää musiikkia, paljonkin, mutta jotakin pitkäjännitteisestä luomisvireestä katosi Factoryn konkurssin myötä. Ehkä se oli nuoruus?

Loppuun vielä henkilökohtainen muisto: ensikosketukseni New Orderin musiikkiin tapahtui eräänä juhannusaattona 1990-luvulla. Serkkuni oli ystävällisesti taltioinut edellisenä yönä MTV:n Greatest Hits -ohjelman videolle ja sieltä eteeni tulvahti, varoittamatta, yhden musiikkivideon visuaalinen kuvasto, jossa futuristiset, ihmisen kaltaiset oliot löivät toisiaan kappaleen rytmiikan tahtiin. Kyseessä oli ranskalaisen koreografi/tanssija Philippe Decouflén ohjaama, surrealistinen video kappaleeseen nimeltä True Faith.

Mitä kaikkea oletkaan aina halunnut tietää Clermont-Ferrandista, mutta et ole rohjennut kysyä...

Artikkeli on julkaistu alun perin Suomen elokuvasäätiön (sittemmin lakkautetussa) SESSIO-blogissa helmikuussa 2013. 

Keski-Ranskassa, Clermont-Ferrandin kaupungissa, on järjestetty lyhytelokuviin keskittynyttä elokuvafestivaalia jo vuodesta 1979. Alkuaan kansallisena lyhytelokuvaviikkona alkanut tapahtuma laajentui lyhytelokuvien maailmanlaajuiseksi markkinointitapahtumaksi 1980-luvun puolivälissä ja kansainväliseksi lyhytelokuvakilpailuksi vuosikymmenen lopulla.

Kävijämäärissä mitattuna festivaali nousi nykyiseen maineeseensa viimeistään 1990-luvun puolivälissä, jolloin 100 000 kävijän raja meni ensimmäistä kertaa rikki. Vuosituhannen vaihteen jälkeen Clermont-Ferrand International Short Film Festival on vakiinnuttanut paikkansa Ranskan toiseksi suurimpana elokuvafestivaalina, edellään vain Cannes. Nykyään Auvergnen keskiylängölle matkaa vuosittain lähes 140 000 lyhytelokuvan ystävää, joista noin 3000 on alan ammattilaisia.

Clermont-Ferrandin festivaalilla yleisön määrä ja monenkirjavuus jaksavat hämmentää myönteisesti vielä viidennelläkin festivaalimatkalla. Kaikenikäistä porukkaa riittää jatkuvana yleisövirtana, kaikkialla. Antaumuksellisimmillaan ranskalaiset elokuvaentusiastit ottavat vapaata päivätöistään päästäkseen lyhytelokuvien äärelle. Ja tuskinpa maailmassa on toista festivaalia, jossa alkuiltapäivän kokeellisten elokuvien näytöksetkin myydään loppuun. Festivaali todella kunnioittaa marginaalistakin elokuvaa ja antaa mahdollisuuden elokuvien keskittyneelle seuraamiselle sekä katsomiskokemuksen jakamiselle ja analysoinnille.

Sen sijaan silmäänpistävää on myös ranskalainen arroganssi. On vähintäänkin kyseenalaista, että kansainvälisellä elokuvafestivaalilla esitetään esimerkiksi korealainen lyhytelokuva vain ranskankielisellä tekstityksellä varustettuna. Näin ei tokikaan ole kuin osassa esityksiä, mutta tympeää asennetta se silti osoittaa. Ystävällisyys ei ole prioriteettiarvoltaan kovin korkealla ranskaa taitamattomalle.

Elokuva-alan ammattilaisille Clermont-Ferrandin festivaali saattaa hyvinkin olla parhaimmillaan Short Film Marketissa, eräänlaisessa elokuva-alan messutapahtumassa, joka järjestetään festivaalin yhteydessä joka vuosi. Paikallisen liikuntakeskuksen jumppasalissa DVD:t ja käyntikortit vaihtavat vilkkaasti omistajaa. Sukkahiki vaihtuu arkiviikoksi Happy hour -viinien ja pikkusuolaisten tuoksuiseksi elokuvapromootioksi.

Tänä vuonna Clermont-Ferrandin kansainvälisessä kilpasarjassa esitettiin kuluvan talven suomalainen lyhytelokuvasensaatio, Jenni Toivoniemen raikas, pienimuotoisuudessaan hallittu Treffit (2012). Toivoniemen komedia voitti tammikuun lopulla ensimmäisenä suomalaisena elokuvana palkinnon Sundancen elokuvajuhlilla, mikä luonnollisesti lisäsi elokuvan kysyntää ja kiinnostusta. Voitolle antaa mittasuhteita myös se fakta, että Sundancen lyhytelokuvakilpailuun oli pyrkijöitä yli 8000, joista vain 14 otettiin kilpailuun. Tuffi Filmsin ja Aalto-yliopiston yhteistuotantona valmistunut elokuva on vastikään nähty myös Göteborgissa ja Berliinissä. Paremmin ei festivaalirintamalla voisi mennä. 

Tänä vuonna Clermont-Ferrandin festivaalin palkintopöydän putsasi Xavier Legrand, joka nähtiin aikoinaan Louis Mallen Näkemiin lapset (Au revoir, les enfants) -elokuvan (1987) lapsisivuosassa. Legrandin puolituntinen fiktio Avant que de tout perdre (2012) voitti festivaalin Grand Prix -palkinnon ja sai puolelleen myös yleisön (Audience Award), nuorisoraadin (Youth Jury Prize) sekä lehdistön (Telerama Press Prize). Nähtäväksi jää, seuraako Legrand Jean-Pierre Jeunet’n tai Jan Kounenin jalanjälkiä. Heille Clermont-Ferrandin festivaalimenestys toimi uran ponnahduslautana.

Vaikka Treffit jäikin Clermont-Ferrandissa palkinnotta, ovat suomalaiset elokuvat keränneet mainetta festivaalin historiassa. Tuomariston suosikeiksi ovat vuosien varrella nousseet Kari Paljakan Dildo (1989), Perttu Lepän Karavaani (1992), Kimmo Taavilan Mittari (2006) ja ansiokkaasta kuvauksesta on palkittu Tuukka Harin lyhytdokumentti Telakka (2001). Tuorein menestyjä on Hamy Ramezanin lähiödraama Viikko ennen vappua (2009), joka sai festivaalilla Ada Solomon -tuomariston erikoismaininnan kolme vuotta sitten.

Hyvät Jussit!

Jussi-gaala tarjosi iloa ja myönteisiä yllätyksiä monessa käänteessä. Hyvätasoinen suomalaisen elokuvan vuosi sai arvoisensa loppukaneetin viime sunnuntaina. Jälkikirjoituksissa on puhuttu protestista ja näytelmäelokuvan laadullisesta ontumisesta, mutta minusta palkittujen lista näyttää kerrassaan virkeältä. Yllätyksellisyys saattoi hyvinkin olla Jussi-illan avainsana.

Dokumenttielokuvien nousu näytelmäelokuvan rinnalle sai uutta puhtia perinteisesti hyvin konventionaalisessa Jussi-juhlassa. Dokumentaarisen elokuvan tekijät tulivat ansaitusti huomioiduiksi leikkauksen (Riitta Poikselkä, Kovasikajuttu) ja musiikin (Karsten Fundal, Säilöttyjä unelmia) kategorioissa. Itse parhaan dokumentin palkinto meni odotetusti Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin hurmaavalle Kovasikajutulle, jonka menestyksestä kaikki olivat juhlassakin vilpittömän riemuissaan. Lavalle hypännyt Pertti Kurikan nimipäivät -yhtye sai juhlayleisöltä aplodimyrskyn. Aiemmin keskustelua ja ihmetystä oli herättänyt se, miksei Kovasikajuttu ollut nomineerattuna myös vuoden parhaan elokuvan -kategoriassa? Juhlayleisön vastaanotosta päätellen se olisi ollut koko alan tahto.

Yllätyksenä voisi myös pitää Eero Ritalan pääosapalkintoa Teppo Airaksisen hurtista jalkapallokomediasta Kulman pojat, sillä vastakilpailijoina olivat Tie pohjoiseen -roadmovien kaksikko Samuli Edelmann ja Vesa-Matti Loiri, joista yllättävää kyllä, Edelmann ei ole voittanut vieläkään Jussia. Ehkä Edelmann ja Loiri söivät sitten toisiaan ja täten menettivät äänestyspisteitä. Ritalan Jussia voi pitää yllätyksellisenä myös siksi, että perinteisesti komedialliset pääroolit eivät ole Jussi-palkinnoilla juhlineet. (Edellinen vastaava tapaus on tainnut olla sattumalta sunnuntaisen gaalan isäntänä toiminut Mikko Leppilampi Perttu Lepän elokuvasta Helmiä ja sikoja).

Merkittävimmin tämänvuotinen Jussi-gaala kirjoitetaan suomalaiseen elokuvahistoriaan siitä seikasta, että ensimmäistä kertaa parhaan ohjauksen Jussin sai yksinomaan naisohjaaja, Maarit Lalli. Yli 30 vuoteen ohjaus-Jussi ei ole päätynyt naisohjaajan käsiin, vaikka viime vuonna ehdokasasettelussa oli peräti kaksi vahvaa naisohjaajaa (Zaida Bergroth Hyvä poika -elokuvalla ja Taru Mäkelä Varastollaan). Ohjaus-Jussi meni kuitenkin kuudetta kertaa elokuvataiteen akateemikko Aki Kaurismäelle.

Aiemminkin ohjaus-Jussilla on toki palkittu naisohjaajia, Pirjo Honkasalo (Tulipää) sekä Katariina Lahti ja Riitta Rautoma (Antti Puuhaara), mutta molemmissa tapauksissa rinnalla on ollut tasavertaisena työtoverina miespuolinen ohjaaja. Honkasalolla yhä aktiivisesti alalla työskentelevä Pekka Lehto ja Lahdella sekä Rautomalla edesmennyt multilahjakkuus Heikki Partanen.

Elokuva-ala, ja määrittävästi nimenomaan valkokangaselokuva, on ollut perinteisesti miesten leikkikenttä. Lallin Jussi onkin paitsi lahjakkaan elokuvantekijän todellinen läpimurto suuremman yleisön tietoisuuteen, myös innostava osoitus siitä, että suomalaisessa elokuvassa on yhä vähemmän sukupuolirajoitteisuutta. Samalla se on mielestäni oivallinen ja positiivisesti yllättänyt osoitus siitä, että Filmiauralla (jonka jäsen itsekin olen) on rohkeutta ja näkemystä äänestää pienen elokuvan puolesta.

Kengännauhabudjetilla synnytetty Kohta 18 oli itselleni viime vuoden merkittävin uuden elokuvan parista syntynyt katsomiskokemus. Lallin elokuva hurmasi aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. On mielenkiintoista nähdä syntyykö Jussi-juhlitusta elokuvasta suomalaisen nuorisoelokuvan klassikko Mikko Niskasen Ajolähdön (1982) ja Tapio Suomisen Täältä tullaan, elämän! (1980) rinnalle. Tällä hetkellä tuntuu siltä, että syytä olisi.

Festivaali kaamoksen keskellä

Kokemuksia Tromssan elokuvajuhlilta

Vierailin äskettäin Tromssassa, Norjassa, jossa järjestettiin kansainvälinen elokuvafestivaali (www.tiff.no) jo 23. kertaa. Leikkisästi Pohjolan Pariisiksi kutsuttu Tromssa tarjoaa syvän kaamoksen keskellä puitteet sympaattiselle ja maanläheiselle yleisöfestivaalille, jossa elokuva on keskiössä, eikä resursseja tuhlata tyhjäpäiseen alan miellyttämiseen. Monessa mielessä TIFF:n läheisin vertailukohde saattaisi hyvinkin olla Sodankylän elokuvajuhlat (www.msfilmfestival.fi), josta tromssalaiset ovatkin avoimesti ammentaneet vaikutteita lähivuosina.

Norjassa Tromssan festari on maan kärkitapahtumia elokuvan piirissä. Varteenotettavaksi kilpailijaksi voi lukea oikeastaan vain Haugesundin kansainvälisen elokuvafestivaalin (http://www.filmweb.no/filmfestivalen/), joka tosin on vahvemmin nimenomaan alan näyttäytymistapahtuma, toisin kuin Tromssan elokuvajuhlat. Haugesundin kansallista näkyvyyttä ja merkitystä vahvistaa se, että siellä jaetaan kesän päätteeksi joka vuosi paikalliset Oscarit eli Amanda-palkinnot.

Tromssan ja Haugesundin lisäksi Norjassa järjestetään Bergenin elokuvafestivaalit (www.biff.no), jota voisi verrata esimerkiksi Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaaliin sekä lyhytelokuvaan keskittyviä festivaaleja mm. Grimstadissa (http://www.kortfilmfestivalen.no/) ja Trondheimissa (http://www.minimalen.com/).

Itselläni oli ilo ja kunnia olla Tromssan festivaalin Films from the North -kilpasarjan juryssä tänä vuonna. Barentsinmeren alueen lyhytelokuvia ja dokumentaareja koonnut ohjelmisto oli laadultaan melko vaatimaton, mutta onneksi kehnojen antielokuvien ja uuvuttavien dokumenttireportaasien seasta löytyi myös muutama hieno dokumenttielokuva sekä mainioita komedioita kuten Antti Heikki Pesosen retevästi kirjoitettu Sano kiitos ja tanssi (2012), jonka huumori aukesi nyt kolmannella katsomiskerralla sekä Lars Persson Bondlurken och Thailändskan/Looking for Joy (2012), jossa huvitusta tarjoillaan suomalaisillekin tutusta postimyyntivaimoaiheesta. Juryssä oli lisäkseni venäläisen Message to Man -festivaalin kuraattori ja kokeellisen elokuvan tekijä Mikhail Zheleznikovin sekä saksalaisen WDR-kanavan dokumenttituottaja Jutta Krug. Tuomariston keskustelut ja elokuvapohdinnat etenivät pitkälti yhteisymmärryksen vallitessa, hirtehishuumorilla ryyditettynä. Tromsø Palm -palkinto (5000 euroa) jaettiin Saeed Taji Faroukyn tuntiselle tieteisdokumentille There Will Be Some Who Will Not Fear Event That Void (2013). Kunniamaininta annettiin Camilla Figenshoun monitulkintaiselle lyhytfiktiolle Å åpne, å se (To Open, To See, 2012).

Festivaalin Aurora-palkinto parhaasta elokuvasta meni Cate Shortlandin sotadraamalle Lore (2012), joka oli viime vuonna Australian Oscar-ehdokas parhaan ulkomaisen elokuvan kategoriassa. Elokuvajuhlien hyvin noteerattu yleisöpalkinto meni tällä kertaa Chileen, Pablo Lorrainin elokuvalle No (2012).

Oman, varsin työntäyteisen festivaaliviikon ohessa ennätin nähdä myös muutaman Films from the North -sarjan ulkopuolisen elokuvan, joista valitsin katsottavaksi, yllätys yllätys, vanhempaa suomalaista elokuvaa.  Tromssassa esitettiin pienimuotoinen Peter von Bagh -elokuvien retrospektiivi, johon kuuluivat YLElle tehdyt henkilökuvadokumentit Olavi Virta (1972) ja Paavo Nurmi - mies ja aika (1978), olympiavuodesta kertova Vuosi 1952 (1980), elokuvateatterilevityksessä nähdyt sota-ajan dokumentit Viimeinen kesä (1992) ja 1939 (1993), tuore taiteilijasuvun elokuvaessee Lastuja - taiteilijasuvun muotokuva (2011) sekä Petterin ainoaksi valkokangasfiktioksi jäänyt Kreivi (1971).

Kreivi oli ilmestyessään kansaa hämmentänyt dokudraama, joka jakoi aikalaiskritiikin kahtia ja floppasi lippuluukuilla, mutta ei ole suinkaan jäänyt vuosikymmenten varrella vaille ihailijoita. Tästä kertoi Tromssan loppuunmyyty festivaalinäytöskin, joka oli taatusti mieleenpainuva. Eksentrisen Pertti Ylermi Lindgrenin massahurmaajan taitoja esittelevä, perin primitiiviseksi yltyvä improvisaatiokomedia on veijaritarinana paikoin laahaava, mutta ajoittain (eritoten Kreivin ja Kauko Helovirran unohtumaton yhteinen saunakohtaus!) hysteerisen hauska. Vauhtiin päästyään Kreivi on pitelemätön ja kaikessa rosoisuudessaan virkistävä roiskaisu päin kasvoja. Irvokkaan seikkailuelokuvan, romanttisen rakkauskertomuksen, omaleimaisen yhteiskunnallisen satiirin ja puskafarssin sekoitus toimii selittämätöntä mielihyvää tarjoten. Kiitoksen sana myös näytöksen kansainväliselle yleisölle kärsivällisyydestä, sillä englanninkielinen tekstitys oli kaikkea muuta kuin onnistunut.

Toinen Peter von Baghin ohjaustyö, jonka ennätin festivaalilla nähdä, oli Yleisradion tuotantona ilmestynyt kompilaatioelokuva Vuosi 1952. Suomalaisittain perin taianomaisen vuoden läpileikkaus on nykyään entistä vahvemmin kulttuurihistoriaa, sillä vuoden 1952 tapahtumien lisäksi dokumentti kertoo huomaamattaan myös tuotantoajankohdastaan, 1970- ja 80-lukujen murroksesta. Sarjamuodossakin nähdyn optimistisen dokumentin vahvinta antia ovat luonnollisesti filmikatkelmat Helsingin olympialaisista, mutta vahvaa tunnelmaa luovat myös sodanjälkeisen nousukauden työn ja arjen kuvaukset.

Festivaalin riemukkaimman elokuvaelämyksen saattoi kuitenkin tarjota mielipuolisena karaoke-esityksenä nähty suomalainen iskelmäelokuva Suuri sävelparaati (1959), jonka tromssalaiset tarjoilivat Sodankylän elokuvajuhlilta opitulla kaavalla, eli rytmitettynä avattujen pullojen sihahtelulla. Petterin antoisan alustuksen kautta kansainvälisistä festivaalivieraista rohkeimmat (vai pitäisikö sanoa pähkähulluimmat) nauttivat riemurinnoin Jack Witikan iskelmäpotpurin "laulakaamme yhdessä" -käännössävelmistä. Reino Helismaan huitaisten käsikirjoittama elokuva sijoittuu kiireisiin studioharjoituksiin, joissa iskelmätähdet käyvät puolidokumentaarisesti esittämässä numeronsa. Nopeasti ja halvalla tehty elokuva menestyi niin hyvin, että seuraavien vuosien aikana nähtiin suoranainen schlager-elokuvien vyöry.

Kannattaa siis matkustaa Tromssan elokuvajuhlille, mikäli yllätykselliset ohjelmistovalinnat miellyttävät. ...ja mikäli et ole allerginen loputtomalle pimeydelle.

Tervetuloa takaisin, David!

Alkuvuoden rock-yllätyksestä vastasi lähes vuosikymmenen taukoa pitänyt David Bowie, joka syntymäpäivänsä (8.1.) kunniaksi ilmoitti paluustaan levyttäväksi artistiksi. Harvoinpa, jos koskaan, on isoisäikäisen (s. 1947) muusikon comeback aiheuttanut niin paljon vilpitöntä iloa ja riemua kuin tämä. Näinä sosiaalisen median ja informaatiotulvan aikoina voi pitää ihmeenä sitä, että Bowie on pystynyt työstämään levyn julkisuuden valokeilalta piilossa.

Bowie, jonka 2000-luvun vahva luova kausi päättyi vakavaan sydänleikkaukseen vuonna 2004, julkaisee uuden albumin Euroopassa maaliskuun 11. päivä (Yhdysvalloissa ilmestymispäivä on 12.3.). The Next Dayn tuottajana häärii tuttu mies menneisyydestä, Tony Visconti, joka on kulkenut Bowien rinnalla enemmän tai vähemmän aktiivisesti Space Oddityn (1969) päivistä alkaen. Viscontin suurimmaksi ansioksi voi lukea tuottajan roolin levyillä Diamond Dogs (1974) ja Scary Monsters (and Super Creeps) (1980), mutta yhtä lailla hän oli olennainen lenkki äänimaailmojen luojana maineikkaalla Berliini-trilogialla (Low/"Heroes"/Lodger, 1977-79) siinä missä paljon hehkutusta osakseen saanut Brian Enokin.

Bowien sisäpiiriin Visconti palasi vuosikymmenten tauon jälkeen 2000-luvun alussa loisteliaan Heathenin (2002) myötä. Yhteistyö jatkui keskinkertaisemmalla Reality-levyllä (2003), jonka tiimoilta Bowie nähtiin Suomessakin peräti kahdesti. Hartwall Areenalla (2003) ja Provinssirockissa (2004) nähtiin ilotuulinen ja ikäänsä nähden huikean nuorekas rockin aatelinen. Hyvään keikkavireeseen nähden Bowien terveysongelmat tulivatkin suurena yllätyksenä.

The Next Day jatkanee tyylillisesti Bowien edellisten levyjen rock-linjaa, mutta mikäli minulta kysytään, mukaan saisi tulla vahvemmin akustista tunnelmointia ja kaihoisassa melankoliassa uivia sävyjä. Ylitsepursuavassa nostalgiassa puhdistava Slip Away Heathenilta ja jopa raskasmieliseksi jazz-utuiluksi vääntyvä Bring Me the Disco King Realityltä lienevät Bowien parhaat kappaleet viimeisen vuosikymmenen ajalta. Uuden tulemisen ensimmäisen biisilohkaisu Where Are We Now? (jolla Mike Garsonin (oletan) koskettimet ovat ilahduttavan tutulla tavalla läsnä) ja tulevan albumin (mahdollinen) kansitaide antavat vahvoja viitteitä ainakin menneisyyden pohdiskeluun. Toivoa sopiikin, että The Next Day välttyisi edeltäjänsä sudenkuopilta, keskitien umpitylsiltä rockraapaisuilta, joita ilman Reality olisi ollut huomattavasti vahvempi levy.

Myönnetään, olin jo osittain menettänyt uskoni siihen, että vielä jonain päivänä saisimme käsiimme uuden Bowie-levyn. Varsinkin, kun tauko tuntui jatkuvan ja jatkuvan, eikä taiteilijasta kuulunut pihahdustakaan. Vuosituhannen vaihteessa huikean innovatiivisena näyttäytynyt davidbowie.com -nettisivukin muodostui viimeisen puolen vuosikymmenen aikana lähinnä mennyttä nostalgisesti muistelevaksi tribuuttisivustoksi. Milloin juhlistettiiin Station to Station (1976) 30-vuotista taivalta, milloin Ziggyn nelikymppisiä... Bring Me the Disco Kingin tekstikohta "Soon there'll be nothing left of me / nothing left to release" alkoi käydä uhkaavan enteelliseksi.

Siksipä tuntuukin niin hyvältä, että Bowie, aikansa visionäärinen edelläkävijä, palaa rock-maailman elävien kirjoihin. Kiitollisena, yllättyneenä ja toiveikkaana, luultavasti myös liikuttuneena, otan uuden levyn vastaan.

Kiitos David. Ja tervetuloa takaisin!

Robert Evans - mies joka vietteli Hollywoodin

YLE Teema, tuo Suomen laadukkain ja innovatiivisin televisiokanava, näytti hiljattain arki-illan ohjelmistossa Brett Morgenin ja Nanette Bursteinin dokumenttielokuvan Mies joka vietteli Hollywoodin (The Kid Stays in the Picture, 2002), joka Elonetin mukaan on näemmä tullut jo pariinkin otteeseen Yleisradion eri kanavilta. Hyvä niin! Itselleni tämä tuottajamoguli Robert Evansista kertova amerikkalaisen elokuvahistorian ja -teollisuuden oppitunti oli mennyt aiemmin ohi, vaikka muistankin pyöritelleeni DVD:tä kymmenisen vuotta sitten hyppysissäni. Lopputulos on dokumentaarisen elokuvan merkkiteos ja kiehtova matka elokuvatuottajan nousu(i)sta ja tuhosta.

Suurempi kiinnostus Evansin henkilöhistoriaan heräsi kohdallani viime syksynä, kun kirjoitin Francis Ford Coppolan urasta pitkää artikkelia. Coppola ja Evans kohtasivat työurillaan myrskyisästi pariinkin otteeseen. Ensin Evans toimi menestyksekkäästi Kummisedän (The Godfather, 1972) tuottajana, kunnes taloudellisesti epäonnisen Cotton Clubin (1984) kuvauksissa miesten välit tulehtuivat jopa niin pahasti, että Coppola kielsi tuottaja Evansia saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saatiin valmiiksi. Sen jälkeen yhteistyön jatkamisella ei edes vitsailtu.

Robert Evansin ura elokuvan parissa alkoi jo 1950-luvulla lähinnä sivuosa- ja cameoroolien näyttelijänä. Tuottajaksi hän siirtyi 1960-luvun puolivälissä, kun ura kameran edessä ei noussut siivilleen. Paramount Picturesin tallissa Evans sai nopeasti sekä taloudellista että taiteellista menestystä, merkittävimpänä läpimurtona Roman Polanskin ohjaama kauhuklassikko Rosemaryn painajainen (Rosemary's Baby, 1968).

The Kid Stays in the Picture kertoo Evansin elämäntarinan miehen itsensä kertomana. Omaelämäkertakirjan pohjalta tehdystä äänikirjasta lainatussa monologissa Evans käy elämänvaiheitaan läpi. Sävy on ironinen ja ajoittaisessa röyhkeydessään viihdyttävä, eikä Hollywood-elämän kuvailun parissa totisesti tule tylsää hetkeä. Muita aikalaismuistelijoita ei kuulla, mutta musiikki kuljettaa tarinaa svengaavasti eteenpäin. Peräti seitsemän kertaa naimisissa olleen Evansin värikkäistä ihmissuhteista dokumentissa käsitellään ainoastaan avioliitto Ali MacGrawn kanssa vuosina 1969-72. Suhde päättyi päättyi katkeraan eroon, kun MacGraw rakastui vastanäyttelijäänsä Steve McQueenin. Tästä avioerosta Evans ei tunnu toipuneen vieläkään.

Uransa huipulla Evansin taiteellis-taloudellinen menestys oli huimaa. Paramountin tuotantojohtajana hän vaikutti mm. elokuvien Kova kuin kivi (True Grit, 1969), Rakkaustarina (Love Story, 1970), Harold & Maude (1971) ja Serpico - kadun tiikeri (Serpico, 1973) taustalla. Omista tuotannoista Kummisedän lisäksi suitsutusta saivat osakseen rikoselokuvan klassikko Chinatown (1974) ja vainoharhatrilleri Maratoonari (Marathon Man, 1976).

Cotton Clubin taloudellisen tyrmäyksen jälkeen Evansin riettaasta elämästä ja huumeongelmasta tuli skandaalilehtien vakioaihe. Tilannetta ei parantanut perätön murhaepäily, jonka jälkeen Evans sai Paramountilta potkut. Vuosien sekavien vaiheiden jälkeen hän palasi lopulta tuottajaksi 1990-luvun alkuvuosina, mutta entisen kultasormen kosketus oli vaihtunut perverssin vanhan sedän lääpinnäksi (Taivaansilpoja/Sliver (1993) ja Jade (1995)) tai joutaviksi uudelleenfilmatisoinneiksi (Nykistä sekaisin/The Out-of-Towners, 1999).

Visuaaliselta ilmeeltään Mies joka vietteli Hollywoodin on ensiluokkainen. Dokumenttien luovuuden usein karkoittavaa perisyntiä, puhuvia päitä, ei tässä teoksessa nähdä. Kerronnassa on oivaltavuutta ja traagisia sävyjä saavan tarinan parissa suorastaan hypnotisoituu, kun muistot värittyvät vanhojen valokuvien ja mielikuvituksellisten elokuvaleikkeiden kautta. Dokumentin leikkaaja Jun Diaz on tehnyt mittavan työn yhdistellessään tarinaan sopivia elokuvakohtauksia selventämään kutakin elämäntilannetta. Autenttiset kuvat Evansin puutarhasta ja kodin pihamaalta luovat tunnelmaa erityisesti elokuvan synkeämmälle loppupuolelle. Dokumentti muistuttaa myös hyytävästi amerikkalaisen elokuvateollisuuden raadollisuudesta, jossa merkitystä tuntuu olevan vain taloudellisella tuloksella.

Ja niin kuin Evans itsekin elokuvan alussa muistuttaa: kaikesta on aina kolme versiota: sinun versiosi, minun versioni ja totuus, eikä mikään niistä ole väärä. "The Kid Stays in the Picture!"

Vuoden 2012 parhaat elokuvat

Vuonna 2012 Suomessa ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Maarit Lalli: Kohta 18
Jukka Kärkkäinen, JP Passi: Kovasikajuttu
Jean-Marc Vallée: Café de Flore
Sarah Polley: Take This Waltz
Lauri Maijala: Juoppohullun päiväkirja

Vuoden 2012 paras ensi-iltaelokuva - Jean-Marc Valléen Café de Flore.

+ Bubblin' Under:
Vuoden dokumenttielokuvatapaus:
Malik Bendjelloul: Searching for Sugar Man 
Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on taianomainen katselukokemus. Tullee Suomessa elokuvateatterilevitykseen vuoden 2013 aikana.

Paljon melua tyhjästä:
Christopher Nolan: Yön ritarin paluu / The Dark Knight Rises
Pitkästyttävän pömpöösi popcorn-pätkä aikamme yliarvostetuimmalta ohjaajalta.

Vertailun vuoksi:
Vuoden 2011 parhaat elokuvat
Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1

Esikoiselokuvalla on (moni)merkityksellinen, joskus jopa merkillinen, asema elokuvantekijän uralla. Oli kyse pitkästä tai lyhyestä elokuvasta, on debyytti aina käyntikortti elokuvantekijyyteen. Ajoittain jopa ensikosketus koko alaan. Esikoiselokuvan onnistuminen takaa usein uralle jatkon, mutta suomalaisessa elokuvassa taiteellinen onnistuminen ei ole valitettavasti ollut uran jatkuvuuden määre. Varsinkaan 1980-luvulla, jolloin esikoisohjaajia kertyi runsain mitoin, mutta heidän uran jatkoaan ei ymmärretty turvata. Tänä päivänä tuntuu olevan toisin, kun ilmapiiri on muuttunut kannustavammaksi (tosin myös kilpailu on koventunut).

Jos elokuva jää huonoksi, voi tekijä tehdä kaikkensa, että saisi uran mitättömän alkupisteen pyyhityksi filmografiasta. Maailmankuuluista ohjaajista tuskinpa esimerkiksi James Cameron muistelee esikoisohjaustaan Piranha II - lentävät tappajat (Piranha II: The Spawning, 1981) ilomielin.

Taiteellisen onnistumisen edellä uran jatkon määrittää yhteistyökyvyt, yritteliäisyys ja taloudellinen menestys. Näin myös suomalaisessa elokuvassa, jossa hankalan ohjaajan maine leviää pienellä alalla nopeasti. Onneksi kuitenkin kotimaisen elokuvan historiasta löytyy runsaasti komeita esikoisohjauksia, joista tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa esittelen kymmenen (+1) parasta.

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012 kotimaiset debyyttielokuvat, joista kirjoitin taannoin oman artikkelinsa (Esikoisohjausten vuosi), ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
 _____________________________________________________________

Osa 1.

Pekka Parikka: Pohjanmaa (1988)
Pekka Parikka (1939-97) oli ensimmäistä valkokangasohjaustaan tehdessään jo kokenut liikkuvan kuvan moniosaaja. Valmistuttuaan Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen osastolta Parikka astui televisioteatterin maailmaan. Lyhyitä tv-näytelmiä, dokumentteja, viihdettä, kuunnelmia ja reportaaseja syntyi runsaasti 1960- ja 70-luvuilla. 1980-luvulla, ennen siirtymistään koko illan elokuvan pariin, Parikka ohjasi draamaa ja pienimuotoisia televisiosarjoja. Elokuvan saralla Parikalla oli toki aiempi meriitti. Hän oli työskennellyt apulaisohjaajana Edvin Laineen massiivisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (1968).

Pohjanmaa (1988) syntyi tiiviissä yhteistyössä alkuperäisromaanin (1982) kirjoittaneen Antti Tuurin kanssa. Parikka ja Tuuri kirjoittivat käsikirjoituksen yhdessä ja löysivät lupaavalle hankkeelle tuottajaksi nuoren Marko Röhrin. Tuurin romaanissa ei ollut kuin yksi lyhyt monologi, joten kirjoittamisen työläin vaihe oli muuttaa kuvailu runsaaksi dialogiksi.

Pohjanmaa oli television puolella kokeneen ohjaajan väkevä esiintulo näytelmäelokuvan pariin. Tahtipuikkoa heiluttavat Parikan ohella loistelias näyttelijäkaarti, kevyesti yksi kotimaisen elokuvahistorian komeimpia. Hakalan veljesporukan ärjyimmäksi yksilöksi nousee Esko Salmisen lihaksi ja vereksi veistelemä Veikko, kun taas vähäeleinen Erkki (Taneli Mäkelä) pyrkii juopuneen joukon järjen ääneksi. Sivuosissa mainiot Kalevit Kahra ja Haapoja sekä kuningas Esko Nikkari, joka tekee heittämällä kuulustelukohtauksesta elokuvan naurattavimman viisiminuuttisen. Keskikesään sijoittuvassa tarinassa korostuu kirjaan nähden toiminnallisuus. Pohjanmaasta muodostuukin eräänlainen viitseliäästi rakennettu ja rehellinen härmäwestern, jonka taustalla huokuu agraarikulttuurin murros.

Pekka Parikan elämä ja ohjaajan ura jatkui kolmella Jussilla (ohjaus, Kari Sohlbergin kuvaus ja Keijo Virtasen leikkaus) palkitun Pohjanmaan jälkeen enää kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana valmistui ristiriitainen menestyselokuva Talvisota (1989), joka yli 600 000 katsojan menestyslukemista huolimatta ajoi tuotantoyhtiönsä National-Filmin konkurssiin. Tappiollisen tuloksen syyksi osoittautuivat pyrkimykset kansainväliseen läpimurtoon, sillä toisin kuin oli tuotantovaiheessa toivottu, ei maailmantilanteen äkillisesti muututtua suomalainen sotaelokuva herättänytkään vastakaikua maailmalla. Oscar-mittelöitä silmällä pitäen Parikka muutti jopa Yhdysvaltoihin ja jäi unelmatehtaan varjoon luomaan suhteita. Paluu Suomeen ei ollut helppo. Tuotannot eivät saaneet lama-ajan kurimuksessa rahoitusta ja Parikka joutui tekemään humoristisia mainoskuvia puolustusvoimille.

Parikan viimeinen ohjaustyö, määrittelyä pakeneva ihmissuhdekomedia Tie naisen sydämeen (1996), osoittautui pettymykseksi sekä kriitikoille että yleisölle. Sairauden murtama ohjaaja menehtyi äkillisesti 21.3.1997.

Lähteet:
Elonet / Pohjanmaa. http://elonet.fi/title/ek2agl/ (20.12.2012)
Elonet / Pekka Parikka. http://elonet.fi/name/he29t8/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Auli Mantila: Neitoperho (1997)
Elokuvan vuosisadan, 1900-luvun loppupuolen vahvimpiin suomalaisiin ohjaajatulokkaisiin lukeutui jyväskyläläislähtöinen Auli Mantila (1964-), joka ajautui elokuvan pariin ylioppilasteatterin ja taidekasvatusopintojen kautta. Ennen taiteen pariin siirtymistä Mantila oli jo valmistunut luokanopettajaksi Jyväskylän yliopistosta.

Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalla hän solmi läheisen ammatillisen yhteyden vahvoihin humanisteihin, ohjaaja Matti Ijäkseen, näyttelijä Leea Klemolaan ja kuvaaja Heikki Färmiin. Klemolasta, joka oli näytellyt jo Mantilan televisioelokuvassa Marja (1994), tuli Neitoperhon (1997) onnistumisen osalta olennainen tekijä. Tarkoin omaa julkisuuskuvaansa varjellut ohjaaja löysi Klemolasta myös vastineen elokuvansa luonteelle: suorasukaisen ja älyllisen heittäytyjän.

Neitoperho alkaa voyeristisena, seksuaalisen kaipuun ja sadomasokismin täydentämänä melodraamana, mutta muuntuu nykiväksi tie-trilleriksi. Rita Aihonen on ansiokkaassa esseessään tulkinnut, että ensi näkemältä elokuva saattaa tuntua nihilistiseltä, mutta kun katsettaan ja kuuloaan tarkentaa, kyseessä on mitä sentimentaalisin elokuva. Kiehtovan ristiriitaisesti Aihonen tulkitsee elokuvaa myös kauhuelokuvana, mikä entisestään tekee Neitoperhon genremäärittämisestä problemaattista.

Modernilla naiskuvalla ladatun elokuvan visuaalinen tyyli rakentuu syksyisen luonnonvalon ja tarkkaan konstruoidun pimeyden kautta. Risto Iissalon suunnittelema äänimaailma perustuu pikkutarkasti rakennettuun hiljaisuuteen.Vahva, surumielinen musiikki, 1970-lukulainen estetiikka ja alakulosta ponnistava dialogi ovat läsnä. Mantila on itse nimennyt tukahdetusta aggressiosta kertovan tarinan vaikutteeksi Michael Winterbottomin elokuvan Butterfly Kiss - tappaja tiellä (Butterfly Kiss, 1995).

Elokuva otettiin kriitikoiden taholta innostuneesti vastaan, mutta ilmestymisajalleen tyypillisesti katsojat eivät olleet kotimaisen elokuvan puolella. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt 31.10.1997) ylisti elokuvan valokuvalaboratorioon sijoittuvaa avauskohtausta, joka on "laittamattomasti ohjattu, hyvin kuvattu ja sisältää elokuvan teemojen idut ja pohjan tulkinnalle". Ylänen luonnehti Mantilaa aitona kertojana, joka "kiertää katsojan pikkusormensa ympäri, seuramaan innostuneena merkillisemmänkin olion toimia."

Ymmärrettävästi Leea Klemola sai roolistaan ylistävän vastaanoton. Hänen roolisuorituksensa palkittiin paitsi naispääosa-Jussilla (1998), myös Mannheim-Heidelbergin elokuvafestivaalien erikoismaininnalla (1997) sekä Rouenin elokuvafestivaalien parhaan naispääosan palkinnolla (1998). Kriitikko Juhani Nurmi (Kaleva, 5.12.1997) piti Klemolaa elämänmakuisimpana näyttelijänä Eevin rankkaan roolihahmoon. "Eevi on kuin Eevan, tuon Aatamin kylkiluun synkeä peilikuva, Elektran ja Lilithin kaltaisten kostonhengettärien aito sukulaissielu. Vaistojensa varassa toimivassa Eevissä onkin aimo annos vinksahtanutta Hannibal Lecterin oppityttöä, joka tuntuu olevan sodassa koko maailman kanssa."

Neitoperholla Mantila teki läpimurtonsa suomalaisten elokuvaohjaajien eturiviin. Ohjaaja palkittiin Viitasaaren elokuvaviikon perinteisellä Humanismin kädellä (1998) sekä parhaasta taiteellisesta saavutuksesta Thessalonikin festivaaleilla 1997. Ansaittua huomiota sai myös näyttelijätär Rea Mauranen, joka palkittiin naissivuosa-Jussilla (1998).

Mantila jatkoi ohjaajauraansa Anja Kaurasen romaaniin pohjautuvalla sirpaleisella jännityselokuvalla Pelon maantiede (1999) sekä taloudellisesti epäonnisella, mutta sisällöllisesti vahvalla Ystäväni Henryllä (2004). Valitettavasti Ystäväni Henryn jälkeen Mantila ei ole ohjannut valkokangaslevitykseen päätyneitä elokuvia. Se saattaa olla suomalaisen elokuvan viime vuosien suurimpia tappioita. Onneksi Mantila on kuitenkin tuottajan ominaisuudessa onnistunut vahvasti omaäänisten uusien tekijöiden kanssa, erityisesti lyhyt- ja dokumenttielokuvien parissa. Keskeisimpänä kollegana on ollut ohjaaja Juho Kuosmanen, jonka Taulukauppiaissa (2010) Mantila esitti Jussi-ehdokkuuden arvoisesti romuluisen taidemaalarin roolin.

Lähteet:
Aihonen, Rita: "Ominaisuuksien elokuvantekijä - Auli Mantila valta- ja vastaelokuvan virrassa" teoksessa Taju kankaalle: Uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa (2003). Kirja-Aurora, Turku.
Elonet / Neitoperho.  http://elonet.fi/title/ek3q5o/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Kari Paljakka: Veturimiehet heiluttaa (1992)
1990-luvun syvimmän laman aikaan valmistunut kasvukuvaus Veturimiehet heiluttaa oli Kari Paljakan (s. 1958-) esiintulo pitkän näytelmäelokuvan saralle. Ohjaajana Paljakka oli antanut lupaavat näytöt jo lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989), joista jälkimmäinen oli saanut tuomariston erikoispalkinnon maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandissa talvella 1990.

Veturimiehet heiluttaa pohjautui Juha Lehtovuoren alkuperäistekstiin, joka oli voittanut Suomen elokuvasäätiön julistamassa käsikirjoituskilpailussa ”käsikirjoitus-Finlandian”. Vahvasti omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.

Ohjaajana Paljakka leikittelee elokuvakerronnan konventioilla. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen Veturimiehet heiluttaa on perinnetietoinen, ajaton nuorisodraama. Kuitenkin nimenomaan aikakauden ja ystävyyden kuvauksena elokuva on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.

Ilmestyessään Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”

Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”

Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka on jatkanut ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), vaikuttavalla draamalla Eläville ja kuolleille (2005) sekä lukuisilla televisiotuotannoilla. Miehen esikoisohjaus on paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta yksi suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksista ja samalla yksi kotimaisen elokuvamme aliarvostetuimmista töistä. Uudelleenarviointia on tosin heikentänyt elokuvan olemattoman huono saatavuus, esim. DVD/Blu-Ray-julkaisu ei ole koskaan nähnyt päivänvaloa.

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet / Veturimiehet heiluttaa. http://elonet.fi/title/ek3174/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Erik Blomberg: Valkoinen peura (1962)

1950-luvulle tultaessa Erik Blomberg (1913-96) oli työskennellyt elokuvaajana jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. 1930-luvun puolivälissä alalle tultuaan Blomberg sai heti työskennellä nimiohjaajien kanssa. Vuosien 1936-40 aikana Blomberg loi kiinteän yhteistyön kahden aikansa suurohjaajan kanssa. Elokuvat Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938) syntyivät Teuvo Tulion kanssa ja Varastettu kuolema (1938), Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) sekä Miehen tie (1940) yhdessä Nyrki Tapiovaaran kanssa. Yhteistyö Tulion kanssa päättyi välirikkoon, mutta Tapiovaaran kanssa Blomberg saattoi toteuttaa omaa taiteellista näkemystään, mikä näkyy vahvemmin persoonallisessa Varastetussa kuolemassa. Kuvaajan roolin ohella Blomberg tuotti Tapiovaaran elokuvat oman tuotantoyhtiönsä Elosepon kautta. Sota-aikana ja 1940-luvun alussa taiturimaiselle kuvaajalle oli kysyntää lyhyiden dokumentaarien ja uutiskuvien parissa. Ensimmäinen oma ohjaus oli lyhyt, kansatieteellinen dokumentti Porojen parissa (1947), jonka Blomberg toteutti yhdessä Eino Mäkisen kanssa.

Ajatus pitkän näytelmäelokuvan ohjauksesta alkoi 50-luvulle tultaessa kypsyä, johon entisestään kannusti Jack Witikan Lappi-aiheisen Aila – Pohjolan tytär –elokuvasta (1951) saatu käsikirjoitus-Jussi. Blomberg kirjoitti yhdessä näyttelijävaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa fantasiahenkisen taruelokuvan noitapeurasta. Tuotantoa varten Blomberg perusti yhdessä Arno Carlstedin, Osmo Harkimon, Matti Kassilan, Osmo Usvan sekä Aarne Tarkaksen kanssa Junior-Filmi –yhtiön, jonka oli määrä tuottaa ensimmäisenä elokuvana Valkoinen peura (1952). Alun perin elokuvan ohjaajaksi oli tulossa käsikirjoittajana tällöin paremmin tunnettu Tarkas, mutta lopulta hän vetäytyi tuotannonjohtajaksi ja Blomberg otti ohjat.

Valkoista peuraa kuvattiin alkukeväästä 1952 Inarissa ja Kaunispäällä. Studiokuvaukset hoidettiin Helsingissä, Suomen Filmiteollisuuden Liisankadun halleilla. Blombergin itsensä leikkaama elokuva viimeisteltiin esityskuntoon heinäkuulle 1952, mutta olympiahuuman ollessa päällä, jäi elokuva vailla suurempaa yleisöä. Osa-aikalaiskriitikoista koki kuitenkin Valkoisen peuran olevan poikkeuksellinen elokuva: ”Mirjami Kuosmanen ja Erik Blomberg ovat saaneet aikaan filmin, joka laadultaan kipuaa kansainvälisille kärkitiloille", määritteli I. K. (Uusi Suomi 27.7.1952) elokuvan paikan. "Valkoinen peura on suomalaisen elokuvan uskomaton tuote, tekijöilleen kunniakas saavutus", ylisti Akar (Aarno Karhilo, Ylioppilaslehti 1.8.1952). "Se on astumassa sille tielle, jota filmin tulee kulkea ja jota useat elokuvat ovat jo kauan sitten edenneet filmihistorian merkittävimpiin tuloksiin. Puhtaan kuvan ja musiikin tie. Saakoon seuraajia". Täysin varauksetonta ei kuitenkaan myyttisen ja eksoottisen Valkoisen peuran vastaanotto ollut.

Suurempi huomio elokuvalle tulikin seuraavien vuosien aikana, kun ensin Cannesin elokuvajuhlilta (1953) tuli arvokas parhaan taruaiheisen elokuvan palkinto ja festivaalimenestys jatkui Karlovy Varyssa (1954) parhaan kuvauksen palkinnolla. Vuonna 1956 Erik Blomberg palkittiin vielä Hollywoodissa Kultaisella maapallolla kuvauksesta. Ainutlaatuisia saavutuksia suomalaisen elokuvan historiassa!

Valkoisen peuran jälkeen Blomberg ohjasi muutamia draama- ja komediaelokuvia vaihtelevalla menestyksellä 1960-luvulle saakka, jolloin ura katkesi elokuvayleisön siirryttyä televisiovastaanottimien äärelle. Kotimaisen elokuvan kriisi ja tasavertaisen työtoverivaimo Mirjami Kuosmasen äkillinen kuolema särkivät uran jatkohaaveet.

Blombergin fiktiivinen esikoisohjaus Valkoinen peura on persoonallinen, kansallisesta myytistä ja luonnon mytologiasta voimansa ammentava, kevyesti kauhuromanttinen fantasiadraama, jonka lumovoima ei ole oireellisesti vähentynyt kuuden vuosikymmenen aikana. Se on yhä tyylilajissaan lähes ainutlaatuinen teos ja yksi kansallisen elokuvamme kansainvälisesti tunnetuimmista elokuvista.

Lähteet:
Elonet / Valkoinen peura. http://elonet.fi/title/ek2b8b/ (20.12.2012)
 _____________________________________________________________

+ Bubblin' Under:
Aki & Mika Kaurismäki: Saimaa-ilmiö (1981)

On niin, että mitä tahansa suomalaiseen elokuvaan liittyvää listausta tekeekin, ei Kaurismäen veljeksiä voi laiminlyödä. Tässäkin tapauksessa riippuu toki vähän kontekstista, mikä on Kaurismäkien debyyttielokuva. Yhtä lailla esikoiseksi voisi Mikalta laskea joko Valehtelijan (1981) tai Arvottomat (1982) ja Akilta taasen esikoisnäytelmäelokuvaohjauksen Rikos ja rangaistus (1983).

Kesän 1980 Tuuliajolla-rock-kiertuetta kuvaava Saimaa-ilmiö (1981) kuuluu nykyään suomalaisen rockin (ja rock-elokuvan) kaanoniin. Juice Leskinen Slamin, Hassisen Koneen ja Eppu Normaalin yhteiskiertueella reikäpäinen huumori ja ankara ryyppääminen ovat yhtä keskeisiä asioita kuin musiikkikin. Levottomista kuvausolosuhteista huolimatta Kaurismäen veljekset pääsivät hyvinkin lähelle kuvattavia kohteitaan ja mikä hienointa, veljekset saivat jo esikoiselokuvassaan vangittua jotain katoavaa suomalaisuudesta ja suomalaisen rockin ilmentymistä.

Peter Jackson ja sydämellisen eskapismin lumo

Uusiseelantilainen Peter Jackson (1961-) lienee sukupolvensa tunnetuimpia elokuvaohjaajia yhdessä Quentin Tarantinon kanssa. J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta (Lord of the Rings) -filmatisoinneilla itsensä suuren yleisön tietoisuuteen saattanut ohjaaja aloitti uransa mitä kiehtovimmalla ja omaperäisimmällä tavalla. Esikoisohjaus Bad Taste (1987) esitteli Jacksonin vinoutuneen splatter-maailman, jossa kengännauhabudjetilla toteutetusta aivojensyönnistä tehtiin huurteista hirtehiskomiikkaa. Verikekkerit jatkuivat vielä äärihuumorilla kyllästetyllä Muppet-parodialla Meet the Feebles (1989) sekä zombiruttoepidemialla herkuttelevalla kauhukomedialla Aivokuollut (Braindead, 1992).

1980-90-lukujen taitteen elokuvilla Jackson lunasti kulttiohjaajan maineen ja vankkumattoman suosion kauhu- ja eksploitaatioelokuvan piiristä. Tilanteen muutti Jacksonin mestarillinen, fantasiajaksoilla terästetty draama Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994). Käsikirjoittavaimonsa Fran Walshin kanssa (joka oli ollut mukana kirjoittamassa jo Meet the Feeblesiä ja Aivokuollutta) Jackson näytti taidokkaasti epäilijöilleen, että hän oli muutakin kuin poikamainen splatter-tyylittelijä.

1990-luvulla valmistui vielä kaksi elokuvaa, jotka jäivät tosin Suomessa ilman levitystä. Unohdetut kuvat (Forgotten Silver, 1995) oli televisiolle tehty nokkela mokumentaari "unohdetusta" uusiseelantilaisesta elokuvaohjaajasta. Kummituskopla (The Frighteners, 1996) lähti liikkeelle Kauhua kryptasta (Tales from Crypt, 1989-96) -televisiosarjan spin-offina, johon Universal Pictures antoi Robert Zemeckisin tuotannollisessa johdossa vapaat kädet. Omaperäinen kauhukomedia epäonnistui kuitenkin suuren yleisön huomion vangitsemisessa.

Näin ei käynyt Jacksonin mammuttimaiselle, valtavalla taloudellisella riskillä toteutetulle Taru Sormusten herrasta -trilogialle (2001-03), jonka menestyskulku päättyi huikaisevaan taloudelliseen ja taiteelliseen voittoon vuoden 2004 Oscareissa. Trilogian päätösosa Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003) palkittiin kaikkiaan 11 pystillä, mm. parhaan ohjauksen ja elokuvan palkinnoin, mikä ennenkuulematonta fantasiaelokuvalle. Samalla Jackson loi niin korkean laatustandardin genren elokuville, että niin Harry Potterit (2001-11), Narniat (2005-?) kuin myös Philip Pullmanin Universumien tomu (His Dark Materials, 1995-2000) -sarjaan pohjautunut Kultainen kompassi (The Golden Compass /His Dark Materials: Northern Lights, 2007) jäivät vain keskinkertaisiksi yritelmiksi. Sormusten herran globaalista menestyksestä hyötyi myös uusiseelantilainen Weta Workshop -erikoistehosteyhtiö, josta tuli alan keskeisimpiä special effects -tuottajia.

Nyt Peter Jackson tuotantoryhmineen on palannut Tolkienin lähteelle uutukaisessa fantasiaseikkailussa Hobitti - odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey), joka on uuden Hobitti-trilogian ensimmäinen luku. Jatko-osat Hobitti: Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug) ja Hobitti: Sinne ja takaisin (The Hobbit: There And Back Again) nähdään vuosina 2013-14.

Siinä missä monet tänä vuonna ilmestyneistä blockbustereista pelaavat kylmyydellä, kolkkoudella ja kyynisyydellä, onnistuu Peter Jackson luomaan jälleen sydämellistä ja empaattista eskapismia. Tolkienin tarujen ymmärtäjänä ja ihailijana Jackson on kyennyt sivuuttamaan tarinankerrontaa liiaksi sotkevan teknisyyden eikä ole jäänyt sinänsä henkeäsalpaavien erikoistehosteiden vangiksi. Ohjauksellisesti Jackson kuljettaa tarinaa luontevasti, jopa tuttavallisesti eteenpäin.

Tolkienin hahmoista vahvimmin esillä ovat Martin Freemanin viehättävästi näyttelemä Bilbo Reppuli, vanha tuttu Gandalf (yhä kuin rooliinsa luotu Ian McKellen) sekä kolmentoista kääpiön joukko, joista pääosaan nousee Thor Tammikilpi (Richard Armitage). Tarinan hahmoista sympaattisimmaksi nousee metsän eläimien ja kasvien suojelijavelho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), jonka karaktäärissä on sopivasti lapsenomaista iloa. Andy Serkisin skitsofreeninen Klonkku näyttäytyy elokuvan tärkeimmässä ja jännittävimmässä kohtauksessa, jossa Sormusten sormus ajautuu Bilbon haltuun. Henkilögallerian kruunaa pysäyttävän cameon Sarumanina jälleen tekevä Christopher Lee.

On kuitenkin myönnettävä, ettei Odottamaton matka ole Sormusten ritareiden (Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001) veroinen trilogian avaus, sillä uutuudenviehätys on auttamatta kadoksissa. Uuden-Seelannin uskomattomat maisemat, jotka osaltaan tekivät vuosikymmenen takaisista Tolkien-filmatisoinneista aikansa merkittävimpiä fantasiaelokuvia, eivät vaikuta enää niin taianomaisilta. On sanottava myös, että Hobitti olisi vaikuttavampi tuntuvasti lyhyempänä, sillä erityisesti elokuvan alkupuoli tuntuu problemaattiselta. Ian Holmin ikääntynyt Bilbo ja Elijah Woodin Frodo ovat toki edelleen ilahduttavia valkokangasilmestyksiä, mutta heille kynäilty prologi tuntuu silti tarpeettomalta.

Suurinta Hobitissa on kuitenkin se, että Jacksonin, Walshin, Philippa Boyensin sekä Guillermo del Toron elokuva-adaptaatio korostaa ihmisyyttä ja elämän perusasioita (ruoka, lämpö ja kodin merkitys). Luonnon voimat, ilman ja tuulen äänet, saavat tilaa ja aikaa, jota korostaa Howard Shoren maanläheinen musiikki. Lisäksi Shoren sävellykset, henkilöhahmojen tavoin, sitovat Hobittia yhä vahvemmin Sormusten herran esiosaksi.

Tolkienin fantasiatarujen visualisoijana Jacksonilla on ollut jo aiemminkin paikka elokuvahistoriassa, mutta Hobitti-trilogian myötä paikka vahvistuu entisestään. Höpinät siitä, että Hobitti-elokuva olisi vain Taru Sormusten herrasta perheen pienimmille on täysin harhaanjohtavaa. Odottamaton matka on yhtä lailla jännityksen, visuaalisesti hyvinkin painajaismaisten näkyjen ja örkkien täyteinen, eikä taatusti sovi pienille lapsille.

Post Scriptum:
Luettuani toimittajien ja elokuvabloggarien kommentteja uudesta HFR 3D-formaatista, olen hyvilläni, että näin Hobitin perinteisessä muodossa, kaksiulotteisena. 2D kun ei aiheuttanut sen koommin päänsärkyä tai pahoinvointia, puhumattakaan kuvan muovisuudesta, josta esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko elokuvaa moittii.