Elokuvan viemää

Lehtiset on Suomen elokuva- ja videotyöntekijäin liiton (SET) julkaisu, jossa käsitellään elokuva-, tv- ja media-alan työtätapoja ja tekniikkaa sekä audiovisuaalisen alan kulttuuripolitiikkaa. Kesäkuun lehdessä ilmestyi kirjoittamani juttu Elokuvan viemää (alla jpginä), jossa erittelen omaa työnkuvaani.

Taipumattomasti kuin kaksi marjaa

Hollywoodin kierrätysvimma on noussut 2010-luvulla toiseen potenssiin. Unelmakaupungista kantautuvien esi- ja jatko-osien lisäksi uudelleenfilmatisoinnit ja erityisesti ns. rebootit eli suosittuja elokuvasarjoja uudelleen kehittelevät elokuvat ovat nousseet valtavaan suosioon. Rebooteista tuore esimerkki on esimerkiksi The Amazing Spider-Man (Suomen ensi-ilta 3.7.2012), joka käynnistää Hämähäkkimies-saagan uudelleen uusin näyttelijäkasvoin, vaikka Sam Raimin ohjaaman Hämis-trilogian tuorein luku ilmestyi vasta viisi vuotta sitten. Tuntuu hassulta, että Hollywoodin julkaisusykli on mennyt jo niin kiihkeäksi, että kuuluisiin elokuva- ja sarjakuvahahmoihin nojaavat filmisaagat lanseerataan uudelle teinisukupolvelle nyt jo vuosikymmenen välein.

Elokuvayhtiöiden keskinäinen kilpailuhan ei sinänsä ole toki mitenkään uutta. Paikkaan auringossa yltävät kullakin hetkellä vain eniten lippuluukuilla rahaa lypsävät koneistot. 1980-luvun lopulta alkaen ovat amerikkalaiset elokuvayhtiöt kilpailleet yhä verisemmin myös samoista aiheista ja tarinantyngistä. Luin äskettäin elokuva-alan bisnespuolen kärkijulkaisua, The Hollywood Reporteria, jossa oli tehty kiehtova taulukko elokuvista, jotka kertovat lähes täsmälleen samasta aiheesta tai perustuvat samaan alkuperäisteokseen ja ovat ilmestyneet samoihin aikoihin. Yhdysvalloissa samoihin aikaan ilmestyviä kilpailevia elokuvia kutsutaan nimellä "dueling films". Bisnesnäkökulmasta yllättävintä tuossa listauksessa oli se, että useinkaan ei ole väliä kuka ehtii idea-apajille ensin.

Kilpailuasetelmasta riittää lukuisia esimerkkejä. Yksi varhaisempi tapaus on Stanley Kubrickin sysimusta kylmän sodan satiiri Tri Outolempi, eli: kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan pommia (Dr. Strangelove, or: How I Learned Stop Worrying and Love the Bomb, 1963) ja vuotta myöhemmin ilmestynyt Sidney Lumetin poliittinen trilleri Pommin varjossa (Fail-Safe, 1964). Kyse tuskin oli elokuvien keskinäisestä kilpailusta, mutta Lumetin vakavahenkisen paranoiakuvauksen voi hyvin nähdä inspiroituneen Kubrickin nerokkaasta komediasta.

1980-luku olikin sitten jo puhtaasti keskinäisen kilpailun aikaa, jolloin elokuvan laadulla ei välttämättä ollut ratkaisevaa merkitystä taloudellista voittoa hamutessa. Vuonna 1981 ilmestyi kaksi mustalla huumorilla ryyditettyä ihmissusielokuvaa peräjälkeen: ensin Joe Danten Ulvonta (The Howling) ja sen jälkeen isomman budjetin turvin toteutettu, John Landisin Ihmissusi Lontoossa (American Werewolf in London). Hirtehishuumorin lisäksi elokuvia yhdistää se, että molemmat saivat menestyksen innoittamana jatko-osansa. Ulvonnan tapauksessa jatkoa on tullut peräti kuuden osan (ja uudelleenfilmatisoinnin) verran.

Mekin halutaan olla lentäjiä (Rautakotka, Iron Eagle, 1986)

Vuonna 1986 marssi valkokankaille kaksi Yhdysvaltain laivaston hävittäjälentäjiä käsitellyttä elokuvaa. Ensimmäinen jäi tällä kertaa vähemmälle huomiolle, sillä Rautakotkaa (Iron Eagle) tuskin muistellaan yhtä ikonisena 80-luvun viihde-elokuvana kuin Tom Cruisen megatähdeksi singonnutta Top Gunia (Top Gun - lentäjistä parhaat/Top Gun). Populistisempi Top Gun on eräänlainen naiiviuden oodi, jonka militaristinen sanoma tuotti huikean tuloksen, paitsi lippuluukuilla, myös Yhdysvaltain laivaston lentäjien rekrytoinnissa. Tarinan ilmataisteluissa annettiin viittauksia todellisiin Vietnamin sodan ilmataisteluihin, jonka heikkoa tulosta elokuvan rehentelevällä asenteella pyrittiin korjaamaan. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria.

80-luvun lopulla body-swap -teemasta (vapaa suomennos voisi olla kehonvaihtoelokuvat) tuli kilpailevien tuotantoyhtiöiden ykkösaihe. Lokakuun 1987 ja kesäkuun 1988 välillä apajille ennättivät vaihtelevalla menestyksellä niin Dudley Mooren varaan laskenut TriStarin (mestarillisesti suomennettu) Faija vaihtaa heviin (Like Father, Like Son), Suomen valkokankaat ohittanut Columbian Vice Versa, New Worldin heikosti menestynyt isoisän muuttumisleikki elokuvassa Paluu teiniksi (18 Again!) sekä rehellisesti sanoen joukon ainut muistettava elokuva, Foxin tuottama ja Penny Marshallin ohjaama sympaattinen Big - isoksi yhdessä yössä (Big). Tom Hanksille ensimmäisen Oscar-ehdokkuuden tuonut elokuva on aidosti koskettava ja hauska body-swap -komedia

Saman vuosikymmenen lopulla Choderlos de Laclosin kirjeromaanista Vaarallisia suhteita (Les Liaisons dangereuses, 1782) tuli haluttua tavaraa Hollywoodissa. Ensin brittiohjaaja Stephen Frears työsti aiheeseen pohjautuen menestyselokuvan Valheet ja viettelijät (Dangerous Liaisons, 1988), jonka jälkeen saman romaanin äärelle hamusi Miloš Forman vähemmälle huomiolle jääneessä epookissa Valmont (1989). 1990-luvun alku toi mukanaan huvittavissa määrin samankaltaisia, lähellä toisiaan julkaistuja elokuvia. Kevin Costnerin Robin Hood -tulkinnan (Robin Hood - varkaiden ruhtinas/Robin Hood - Prince of Thieves, 1991) muistavat monet, mutta kuinka moni on nähnyt sama vuonna ilmestyneen, John Irvinin Robin Hoodin (Robin Hood, 1991)?

Kuinka monta Kolumbus-elokuvaa mahtuu yhteen vuoteen? (kuvassa Kolumbus - seikkailijoista suurin/Christopher Columbus: The Discovery, 1992)

Tutkimusmatkailija Kristoffer Kolumbuksen merimatkat tulivat ajankohtaiseksi vuonna 1992, jolloin tuli kuluneeksi 500 vuotta siitä, kun Kolumbus tiettävästi ylitti Atlantin ja matkasi ensimmäisen kerran Amerikkaan. Aiheesta revittiin kaksi suureellista elokuvaa, Ridley Scottin monikansallinen 1492 - Paratiisin valloitus (1492: Conquest of Paradise) sekä John Glenin puhtaasti amerikkalainen tuotanto Kolumbus - seikkailijoista suurin (Christopher Columbus: The Discovery).  Jälkimmäinen pohjautui Mario Puzon tarinaan, jolla saatiin houkuteltua näyttelijäkaartiin peräti Marlon Brando. Tästä ei kuitenkaan ollut apua sen koommin taiteellisesti kuin kaupallisestikaan, sillä taloudelliseksi pannukakuksi jääneestä elokuvasta tuli lähinnä Razzie-palkintojen epäonninen rohmu.

Clint Eastwoodin Oscar-menestys oli Armottoman (The Unforgiven, 1992) tiimoilta sen verran vahvaa, että vuosisadan viimeiseksi westerniksi mainostettu elokuva tuli vahingossa elvyttäneeksi koko genren uuteen nousuun. Lännenelokuvan uuden aallon vanavedessä ilmestyivät hämmentävän lähellä toisiaan George Pan Cosmatosin Tombstone (1993) ja Lawrence Kasdanin Wyatt Earp (1994), jotka käytännössä kertoivat saman Wyatt Earpin ja Doc Hollidayn legendan. Tombstone keräsi kohtuullisen tuloksen, jälkimmäisen jäädessä flopiksi. Wyatt Earpin epäonnistuminen syöksi myös ohjaaja/käsikirjoittaja Kasdanin uran kohtalokkaaseen alamäkeen.

Western-huuman hiivuttua nousivat katastrofielokuvat uudelleen Hollywoodin kuumaksi aiheeksi. Tulivuoritematiikkaa hyödynsivät niin Dante's Peak (1997) kuin pari kuukautta myöhemmin ilmestynyt Tulivuorikin (Volcano, 1997). Asteroidisyöksyn aiheuttamaa maailmanloppua väläyttelivät samana kesänä Deep Impact (1998) ja Armageddon (1998). Apokalyptisessa visiossa pohdiskelevampi Deep Impact hävisi selkein lukemin Jerry Bruckheimerin viihdetehtaan järkälemäiselle Armageddonille, jonka toiminnallis-nationalistista sanomaa höysti Aerosmith täysin sietämättömällä jollotuksella I Don't Wanna Miss A Thing.

Vuosituhannen vaihteen lähestyessä taistelu amerikkalaisen animaatioelokuvan markkinoista alkoi kuumentua ensimmäistä kertaa vuosikausiin. Kilpa-asetelmiin tähtäsivät DreamWorksin mainio, Woody Allenin ja Sylvester Stallonen herkullisen ironisilla äänisuorituksilla höystetty Antz - Muurahaizet (Antz, 1998) sekä Disneyn astetta lapsellisempi Ötökän elämää (A Bug's Life, 1998). Joulumarkkinoille tähdännyt Ötökän elämää oli kuitenkin taloudellisesti menestyksekkäämpi.

2000-luvulla taipumattomasti kuin kaksi marjaa ovat olleet animaatioista niin Nemoa etsimässä (Finding Nemo, 2003) ja Hain tarina (Shark Tale, 2004), Madagascar (2005) ja Aivan villit (The Wild, 2006) sekä Yli aidan (Over the Hedge, 2006) ja Karvakamut (Open Season, 2006). Näytelmäelokuvien puolella sinänsä tyylikkäät Silmänkääntäjä (The Illusionist, 2005) ja The Prestige (2006) sekä esimerkiksi vastikään valkokankailla pyörineet Kerro, kerro kuvastin (Mirror Mirror, 2012) ja Lumikki ja metsästäjä (Snow White and the Huntsman, 2012) ovat perin oudoksuttavasti kolkutelleet saman tarinakaivon tyhjenevää kuilua.

Ziggyn ikuinen liekki

Kesäkuun 6. päivä tulee kuluneeksi tasan 40 vuotta siitä, kun David Bowien vallankumouksellinen The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars -albumi julkaistiin Euroopassa. Yhdysvaltain mantereelle RCA-yhtiön julkaisema levy ennätti vasta syksyllä 1972.

Bowien ura oli jo 1970-luvun alussa kokenut melkoisia tyylimuutoksia. 1960-luvun lopun siloteltu pop vaihtui nopeasti hippihengen mukaiseen astraalimystiikkaan, jonka jälkeen akustiset soittimet vaihtuivat The Man Who Sold the World -levyllä (1970) rujon bluessävytteiseen hard rockiin. Teatraalisuuden löydyttyä Hunky Dory (1971) hämmensi keitosta niin folkin, glamin kuin taiderockinkin suuntaan. Yksikään Bowien varhaisimmista levyistä ei kuitenkaan ole, monista hienoista hetkistä huolimatta (The Width of a Circle, Space Oddity, Life on Mars?, Quicksand), Ziggy Stardustin kaltainen täysiosuma, jossa jokainen kappale on tärkeä osa kokonaisuutta.

"Pushing thru the market square, so many mothers sighing
News had just come over, we had five years left to cry in
News guy wept and told us, earth was really dying
Cried so much his face was wet, then I knew he was not lying"

Nihilistisellä, mutta koskettavalla maailmanlopun kuvauksella Five Years alkaneesta levystä kehkeytyi Bowien kuuluisin ja klassisin albumi. Sepitteellinen tarina avaruudesta saapuneesta rock-idoli Ziggy Stardustista hakee vertaistaan teatraalisen rockin historiassa. Levyn kannessa itsevarmasti poseeraavasta Ziggystä Bowie teki mystisen, demonisen ja hedonistisen puolihumanoidin, joka oli selkeästi biseksuaali. Kitaristi Mick Ronsonin taidokkaasti rouhivat riffit ja huimiin korkeuksiin nousevat soolot linjasivat glam-soundia vuosiksi eteenpäin. Levyn musiikillinen kirjo ulottuu avauskappaleen hymnisyydestä Rock 'n' Roll Suiciden dramatiikkaan, joka ennakoi Aladdin Sane -levyn (1973) suuntaviivoja. Näiden välissä Soul Love flirttailee nimensä mukaisesti soulin kanssa, Hang on to Yourself ja Suffragette City vapautuvat energiseen rock-ilotulitukseen ja levyn ehkä tunnetuin kappale, Starman yltää täydelliseksi futurisminostalgian sing-a-long -anthemiksi. Bowien laulutyyli vaihtelee kappalekohtaisesti mietteliään epätoivoisesta rock-kukkomaisen pöyhistelevään.

Albumin julkaisun jälkeen Bowie lähti lopulta puolitoistavuotiseksi venyneelle maailmankiertueelle, jonka päätepysäkki koettiin heinäkuun 3. 1973. Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjä promotoineella kiertueella Bowie yhdisteli parodisia rock-elkeitä, futurismia, japanilaista kabukiteatteria, mimiikkaa, maskeerauksen ja meikkauksen huippuunsa hiottua tyyliä sekä ennen kaikkea jylhää teatraalisuutta. Miehen alter egon hiukset olivat hehkuvan punaisen ja oranssin yhdistelmä, ja hänen esiintymisasunsa vaihtelivat parin kappaleen välein. Vaatteidenvaihto oli toki viihdemusiikista tuttu elementti, mutta rock-areenoilla vielä tuolloin ennen kokematonta.

Ziggy Stardust -kiertueen viimeisen keikan taltioi elokuvalliseksi konserttitaltioinniksi D.A. Pennebaker, joten kiertueen ikoninen päätöskonsertti on hyvin jälkipolvien muistissa. Viimeisenä ohjelmanumerona kuultava majesteetillinen Rock 'n' Roll Suicide, joka kuulostaa enemmän avantgardiselta showlaululta kuin varsinaiselta rokkibiisiltä, laskee esiripun klassiselle keikalle. Bowien teatraalinen lavaesiintyminen nousee kappaleen live-esityksen aikana toiseen potenssiin, jo hänen synkemmän sävyiset vaatteensa luovat tunnelman jonkin vaiheen päätöksestä.

Bowien riipivässä laulusuorituksessa on sanoinkuvailematonta voimaa ja silmissä kylmiä väreitä tuottavaa paloa, joka nostaa esityksen ylitse muiden. Myös laulunteksti, joka käsittelee rocktähteyttä ja sen pimeää puolta, nousee elävän yleisön edessä esitettynä aivan erilaiseksi kokemukseksi. Kohdassa, jossa muusikko Bowie tukahduttavan alter egonsa takaa kurkottaa kohti yleisöä ja huudahtaa: ”You’re wonderful, gimme your hands!”, hän parodioi popin perinteitä tiedostaen samalla tulevansa itse osaksi rockin kaanonia. Konsertin päätöksessä, kuten Ziggy Stardust ja Aladdin Sane -levyjen epilogeissa on vaaran ja ulkopuolisuuden tuntua, josta omaleimaisessa rockissa kaiketi perimmältään on kysymys, tai ainakin oli kysymys.

Suomessa The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars nousi parhaimmillaan peräti albumilistan sijalle 7, mitä voi pitää pienoisena ihmeenä. Suomalaisista muusikoista Bowien kimallerock taisi kolahtaa rajuimmin Hectoriin, joka varsin avoimesti tunnusti ihailunsa Bowien taidetta kohtaan. Hector kasvatti 1970-luvun alussa varsin Ziggy-henkisen takatukan ja levytti muutamia glitter-aikakauden Bowie-lauluja (Life on Mars?/Sudenkorento, The Prettiest Star).

40 vuotta sitten David Bowie (1947-) määritteli uudelleen sen mistä miespuolisena rockätähtenä olemisessa oli kyse. Ei olekaan ihme, että Ziggy Stardust vaikutti välittömästi rockin ja ylipäänsä koko populaarikulttuurin kehitykseen. Glamrockista tuli hetkeksi osa valtavirtaa, kunnes se Yhdysvalloissa New York Dollsin myötä fuusioitui kohti punkrockia. Hardrockin parissa operoivista bändeistä voimakkaasti glam-vaikutteisia olivat mm. Freddie Mercuryn johtama Queen, sarjakuvamainen hirviöyhtye Kiss sekä kauhuromanttinen shokkirokkari Alice Cooper.

Glamrockin syntymailla, Englannissa, kulttuurillinen perintö jäi selvimmin elämään 1980-alun uusromanttisessa liikkeessä, jonka kautta androgyynisyys ja meikkaaminen tulivat jälleen muotiin. 1990-luvulla uudet kitararock-yhtyeet kuten Suede, Placebo ja jopa kokeilunhaluinen pop-bändi Blur osoittivat tribuuttinsa Bowien kimallekauden dekadenssille.

"Making love with his ego Ziggy sucked up into his mind
Like a leper messiah
When the kids had killed the man I had to break up the band."

Aiheesta lisää:
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet
Glamrockin nousu ja tuho eli kun androgyynit nousivat valtaan

Kappeliin vai Kämppiin?

Elokuvaohjaaja Matti Kassilan (1924-) useissa elokuvissa liikutaan helsinkiläisissä ravintoloissa ja kahviloissa. Päätin työkaverini yllyttämänä kerätä listan helsinkiläisravintoloista ja kahviloista, jotka Kassilan elokuvissa näkyvät.

LAKEUKSIEN LUKKO (1951)
Oy Sinebrychoff Ab:n olutkellari (Mallaskatu 1)

RADIO TULEE HULLUKSI (1952)
ravintola Kappeli (Kappeliesplanaadi)

ISÄN VANHA JA UUSI (1955)
hotelli Palacen kahvila

KURITON SUKUPOLVI (1957)
Columbian kahvila Kaivotalossa (Kaivokatu 10)
ravintola Royal (Pohjoinen Esplanaadikatu 2)

KOMISARIO PALMUN EREHDYS (1960)
ravintola Kämppi / hotellin Kämpin kabinetti (Pohjoisesplanadi 29)

TULIPUNAINEN KYYHKYNEN (1961)
Elannon tavaratalon kahvila (Aleksanterinkatu 9)

KAASUA, KOMISARIO PALMU! (1961)
ravintola Fennian portaikko ja ravintolasali (Mikonkatu 17)

TÄHDET KERTOVAT, KOMISARIO PALMU (1962)
Colombian kahvila Kaivotalossa (Kaivokatu 10)

VODKAA, KOMISARIO PALMU (1969)
ravintola Kalastajatorpan yökerho Red Room ja ravintolasali (Kalastajatorpantie 1)
ravintola Mobile (Pitkänsillanranta 3)

PÄÄMAJA (1970)
ravintola Seurahuoneen turkkilainen kabinetti (Kaivokatu 12)

MEILTÄHÄN TÄMÄ KÄY (1973)
Hotelli Hesperian aula ja alabaari (Mannerheimintie 50)

JÄÄHYVÄISET PRESIDENTILLE (1987)
ravintola Café Metropol (Mikonkatu 17)
ravintola Espilä (Pohjoinen Rautatiekatu 21 B)

Lähteet:
Suomen kansallisfilmografia -osat 4-11: vuosien 1948-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (1989-2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Keuruulla syntyneen Kassilan ura elokuvan parissa alkoi varhain jo 1940-luvun puolivälissä, kun mies palkattiin Suomi-Filmiin järjestäksi ja kuvaussihteeriksi. Pesti Suomi-Filmin palveluksessa jäi kuitenkin lyhyeksi, kun Kassila siirtyi Edvin Laineen kutsumana Suomen Filmiteollisuuden palvelukseen apulaisohjaajaksi. Välit tuottajaguru T.J. Särkän kanssa olivat sen verran hyvät, että Kassila sai tehdä esikoisohjauksensa jo vuonna 1949 harjoitelmallisella kansankomedialla Isäntä soittaa hanuria.

Huikeat kuusi vuosikymmentä kestäneen ohjaajauran onnistuneimmat elokuvat ovat yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950), humoristinen rikosjännäri Radio tekee murron (1951), loistelias kolmiodraama Sininen viikko (1954), kansainvälisestikin arvostettu Sillanpää-filmatisointi Elokuu (1956) sekä kolme ensimmäistä komisario Palmu-elokuvaa (Komisario Palmun erehdys (1960), Kaasua, komisario Palmu! (1961) ja Tähdet kertovat, komisario Palmu (1962)). Myöhemmän uran elokuvat kärsivät ailahtelevaisuudesta ja epäonnistuneista aihevalinnoista, mutta aikansa merkittäväksi epookkifilmatisoinniksi voi lukea Rouenin elokuvafestivaaleilla ilmestyessään palkitun Ihmiselon ihanuuden ja kurjuuden (1988).

Ohjaajauran päätyttyä Kassila on keskittynyt erityisesti elämäkertamuistelmien kirjoittamiseen. Suomalaisen elokuvan historiaa valaisevatkin ansiokkaasti teokset Mustaa ja valkoista (1995), Käsikirjoitus ja ohjaus: Matti Kassila (2004) sekä vastikään ilmestynyt Suurten elokuvaohjaajien jäljillä (2012), jossa Kassila peilaa uraansa ihailemiensa ulkomaisten mestariohjaajien (mm. Bergman, Welles, Hitchcock) kautta.

Professorin arvonimen viime vuonna saanut Kassila sai urallaan neljä Jussi-palkintoa parhaasta ohjauksesta, kolme Jussi-palkintoa parhaasta käsikirjoituksesta sekä Betoni-Jussin elämäntyöstään vuonna 2011.

K.O.B. - kääntäjän otollinen bisnes

Suomi oli ennen elokuvien käännösnimien luvattu maa. Erityiseen kukoistuskauteen käännösnimet nousivat videovuokraamojen myötä. Videokasettien maihinnousun jälkeen vuokraamot pursusivat päättömiä nimiä, joita bongaillessa oli naurussa pitelemistä. Olen kirjoittanut aiheesta ennenkin, mutta jokin kumma attraktio aiheen äärelle vetää yhä uudelleen. Haluan painottaa sitä, että kyse ei ole naljailusta, vaan kääntämisen vaikeuden arvostuksesta ja kiistatta myös korkeista viihdearvoista, joita erityisesti vahnat käännösnimet tuottavat. Harmittelen usein sitä, että elokuvia ei enää käännetä kovinkaan aktiivisesti. Viime vuosien ensi-illoista esimerkiksi Attack the Block (2011), The Descendants (2011), Carnage (2011) tai The Best Exotic Marigold Hotel (2011) tuskin olisivat vielä vuosituhannen vaihteessa (saati aikaisemmin) tulleet julkaistuiksi vain alkuperäisnimillä. Ja kyllä, olen vankasti sitä mieltä, että erityisesti Marigold Hotelin tapauksessa englanninkielisen nimen käyttäminen on ollut virhe. Käännösnimiä tulisi yhä käyttää, mutta maltillisesti.

Hei, me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977)

Kun ZAZ-kolmikon spoof-komedian klassikko Airplane! (1980) sai Suomessa ensi-iltansa syyskuussa 1980 antoi pahaa-aavistamaton kääntäjä elokuvalle nimeksi Hei, me lennetään! Lopputulos oli se, että vauhdikasta "Hei, me sitä sun tätä!" -slogania käytettiin levittäjien toimesta innokkaasti käännösnimenä, sopi se sitten elokuvan sisällön tai oikean käännöksen kanssa tai ei. Kronologisesti ensimmäinen Hei, me... -elokuva oli jo John Landisin hyperenerginen farssi Hei, me nauretaan (The Kentucky Fried Movie, 1977), joka tosin Suomeen saapui vasta vuonna 1982. Kuuluisin tapaus lienee kuitenkin Rob Reinerin rokumenttikomedian This is Spinal Tap (1984) suomenkielinen nimi Hei me rokataan! Samaisen Spinal Tap -leffan käsikirjoittaneen ja siinä pääosaa näytelleen Christopher Guestin toinen musiikkikomedia A Mighty Wind (2003) on luonnollisesti Hei me folkataan.  

Päräyttäviä saman kaliiberin nimiä ovat myös N.W.H. - Hei me räpätään! (Fear of a Black Hat, 1993), Hei, me lusitaan (Doin' Time, 1985), Hei me sabotoidaan (Utilities, 1981), Hei me leikellään (Jekyll & Hyde... Together Again, 1982), Hei, me sukelletaan (Going Under, 1990), Hei me vakoillaan (Scandalous, 1984), Hei, me kuvataan (Hollywood in Trouble, 1986) sekä sokerina pohjalla, Hei, me tehdään sitä (Can I Do It 'Till I Need Glasses, 1977).

 

Hei, me tehdään sitä (Can I Do It 'Till I Need Glasses, 1977)

Lukuisia kertoja maailman parhaaksi elokuvaksi nostettu Orson Wellesin mestariteos Citizen Kane (1941) on nykyään vakiinnuttanut suomalaisen kirjoitusasunsa alkuperäisen mukaiseksi, mutta onpa Kanea esitetty Suomessa myös nimillä Kansalainen Kane, Citizen Kane - sensaatioiden mies sekä yllättävimpänä, Himo. Mutta, onko vain urbaanilegenda, että Stanley Kubrickin tieteisklassikko 2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968) olisi alun perin käännetty sisältöön sopivammin avaruusodysseiaksi? Vai onko kyse toiveajattelusta?

Ilon värähdyksiä suomenkielisten nimien kulinaristille tuottavat myös Norman Jewisonin eeppinen Stallone-draama K.O.V.A. (F.I.S.T., 1978), suuruudenhullu Led Zeppelin -elokuva Laulu jää pystyyn (The Song Remains the Same, 1976), Eddie Murphyn moottoriturvalla höystetty toimintakomedia Tuhannan tilanteen mies (Metro, 1997), pahasti flopannut supersankarielokuva Seitsemän seinähullua sankaria (Mystery Men, 1999) sekä tietysti ajattoman kömpelöt käännösnimet Aikakone eli mitä Jack Viiltäjälle kuuluu tänään (Time After Time, 1979) ja Lötköjen yö (Night of the Creeps, 1986).

1980-luvulla kaksi amerikkalaista kylmän sodan aikaista toimintaelokuvaa tulivat myös ristityksi samoilla nimillä. Nimittäin sekä John Miliuksen ilmestyessään ulkopoliittisista syistä Suomessa kielletty Red Dawn (1984) ja Walter Hillin humoristinen buddy-rymistely Red Heat (1988) tunnetaan nimellä Punainen vaara. Jos sisältökriteerit otetaan huomioon, tuntuu muuten Michael Winnerin vigilante-helmen, Death Wish (1974) suomenkielinen nimi, Väkivallan vihollinen, aika lailla ironiselta ja suorastaan ihastuttavan harhaanjohtavalta.

Don Siegelin Eastwood-western Two Mules for Sister Sara (1970) on jostain syystä suomeksi Kourallinen dynamiittia. Tätä ei tule kuitenkaan sekoittaa Sergio Leonen viimeiseksi jääneeseen lännenelokuvaan, miehiseen Giú la testaan (englanniksi A Fistful of Dynamite, 1971), jonka suomenkielinen nimi on mielikuvituksekkaasti Maahan, senkin hölmö! Vähemmästäkin menee sekaisin.

Sergio Leonesta puhuttaessa ei sovi tietysti ohittaa myöskään Suurta gangsterisotaa (Once Upon A Time in America, 1984) tai Huuliharppukostajaa (C'era una volta il West/Once Upon A Time in the North, 1968).  Tällä logiikallahan Jukka-Pekka Siilin puukkojunkkariretostelu Härmä (2012), jonka englanninkielinen nimi on, mitäpä muutakaan kuin Once Upon A Time in the North, pitäisi vielä uudelleen nimetä suomalaisille Puukkojunkkarikostajaksi!

Videovuokraamoista on myös aikoinaan voinut kysellä sellaisia elokuvia kuin Kuumat kinkut (Fast Times at Ridgemont High, 1982), Taistelu kultaisesta taljasta (Jason and the Argonauts, 1963), Mitäs täällä roikut Henry Moon? (Goin' South, 1978) tai vaikkapa Luojan tähden paetkaa! (The Amityville Horror, 1979). Hämmennystä on saattanut aiheuttaa myös se, että John Badhamin E.T.-rip-off Short Circuitia (1986) on esitetty Suomessa televisiossa nimellä Robotti rakastuu, mutta Short Circuit 2 (1988) on sitten Johnny 5. Tuoreimmista tapauksista yksi herkullinen tapaus on Seth Rogenin hurtilla olemuksella ratsastava Observe and Report, jota voipi paikallisesta DVD-vuokraamosta kysyä nimellä Ostarin superstevari. Kerrassaan briljantti paluu kultaiselle 80-luvulle. Melkein kuin Mieletön kesis (National Lampoon's European Vacation, 1985)!

Entä mitkä suomenkieliset nimet sitten pesevät alkuperäiset? Vahvimmaksi kandidaatiksi nousee Stephen King -romaanin pohjalta työstetty kauhurypistys Pet Sematary (1989), jonka mieleenpainuva nimi Uinu, uinu lemmikkini lienee tosin kirjankääntäjän ansiota. Yhtä lailla mainioita ovat mielestäni myös Billy Wilderin komedioiden Some Like It Hot/Piukat paikat (1959) ja The Apartment/Poikamiesboksi (1960) käännökset, joista varsinkin jälkimmäinen kuvaa sisältöä alkuperäistä paremmin. Kunniamaininta kuitenkin myös Revenge of the Nerds II: Nerds in Paradise (1987) -elokuvan kääntäjälle siitä, että lanseerasi suomenkieleen termin - nörtti. Elokuvan ollessa elokuvateatterilevityksessä oli nimi vielä Nynnyjen kosto II, mutta videolevityksessä nimi vaihtui muotoon Nörtit paratiisissa. Alkuperäinen Revenge of the Nerds (1984) kastettiin alun perin muotoon Kosto elää, kovikset!, mutta on myöhemmin vakiintunut Nörttien kostoksi.

Ehkä koomisiin elokuviin ovat parhaiten sopineet juuri mitä pähkähulluimmat käännösnimet. Olen aina ihmetellyt esimerkiksi Marx-veljesten elokuvien käännöslogiikkaa. Yksi kaikkien aikojen hauskimmista elokuvista, Leo McCareyn ohjaaja Duck Soup (1933) on suomeksi Neljä naurettavaa naapuria, mutta asian tekee vähän haasteelliseksi se, että Monkey Business (1931) liippaa myös läheltä - Neljä nolattua neroa. Mykkäkomiikan ja varhaisen äänielokuvan ajalle tosin on tyypillistä, että levitysnimiä löytyy useita. Esimerkiksi Buster Keaton -hupailu Our Hospitality (1923) tunnetaan Suomessa nimillä Ruutia, räminää ja rakkautta sekä Vieraanvaraisuutta. Monty Python -ryhmän elokuvilla on myös perin omaperäisiä nimiä: sketsikokoelma And Now for Something Completely Different (1971) on suomeksi sekä Elämä on Pythonia että Monty Pythonin paremmat pilat ja Monty Python and the Holy Grail (1974) on absurdisti Monty Pythonin hullu maailma.

Suomessa suositaan paljon myös alaotsikoita. Siksipä meillä Pulp Fiction (1994) on tarinoita väkivallasta, JFK - avoin tapaus (1991), The Game (1997) kysyy viehättävän kahjosti Oletko valmis peliin? ja Bringing Down the House lainaa maestro-Nykästä liikanimellään Elämä on laiffii (2003). Entäpä kuinka houkuttelevalta kuulostaa elokuva Envy - kakasta asiaa (Envy, 2004)? Ei liene ihme, että tuon Barry Levinsonin ohjaaman komedian nimeksi televisiolevityksessä on vakiintunut muoto Envy - rakastettavat naapurit. Tai kuinka nautittavalta kuulostaa murhaava mössö (The Stuff/The Stuff - murhaavaa mössöä (1985)? Omassa kääntämisen mahdottomuudessa looginen on myös Blake Edwardsin S.O.B. - sekoilijan otollinen bisnes (S.O.B., 1981). Meiltähän tämä käy!

Vaan osataanhan sitä muuallakin maailmassa. Kaukoidässä moni elokuva saa paikalliseen nimeensä ripauksen spoilaavaa eksotiikkaa: Babe - Urhea possu (1995) on kiinaksi Iloinen tuleva välipala, joka puhuu ja ratkoo maatalouteen liittyviä ongelmia, The Piano (1992) on sosialistisen markkinatalouden hedelmällisellä maaperällä tiettävästi Kiittämätön huora! Leikkaan sormesi irti ja Boogie Nights (1997) tunnetaan Hong Kongissa nimellä Hänen valtaisa elimensä tekee hänestä voimakkaan.

Loppuun vielä pakollinen rautaisannos Bud Spencerin fyysistä taidetta. Piedone d'Egitto/Flatfoot in Egypt -nimessä (1980) ei ollut tarpeeksi haastetta. Paremmin sisältöä kuvanneekin ronski suomennos Turpa kiinni, krokotiili! 

 'Nuff said!

Helsinki African Film Festival esittää: Sleepwalking Land (Terra Sonâmbula)

Tänään käynnistyvä Helsinki African Film Festival (2.-6.5.) tuo Suomeen ajatuksia herättävän valikoiman afrikkalaisia nykyelokuvia. Festivaali edistää kulttuurien välistä kohtaamista ja haluaa monipuolistaa keskustelua Afrikkaan liittyvistä aiheista. Festivaalin järjestää HAFF-työryhmä yhdessä kehitysyhteistyöjärjestö Shalin Suomi ry:n kanssa.

Kirjoitin festivaalin ohjelmistolehtiseen esitteen Teresa Pratan elokuvasta Sleepwalking Land (Terra Sonâmbula).

Terra Sonâmbula
SLEEPWALKING LAND

Draama
Mosambik/Portugali 2007
94 min

Ohjaus: Teresa Prata. Käsikirjoitus: Teresa Prata, Mia Couton romaanin pohjalta. Tuottaja: António da Cunha Telles, Pandora da Cunha Telles / Filmes de Fundo. Musiikki: Alex Goretzki. Ääni: Marcos Filippe, Carlos Alberto Lopes. Kuvaus: Dominique Gentil. Leikkaus: Paulo Rebelo, Jacques Witta. Pääosissa: Nick Lauro Teresa, Aladino Jesse, Ernesto Lemos Macuacua, Filimone Meigos, Tânia Adelino, Erónia Malate.

Ohjaaja Teresa Pratan peräti seitsemän vuoden ajan valmistelema Sleepwalking Land (2007) sijoittuu Mosambikin sisällissodan ytimeen. Mia Couton romaaniin pohjautuvassa tarinassa orpopoika Muidinga ja hänen vanha huoltajansa Tuahir päätyvät hiiltyneen linja-auton luo, josta löytyy poltettuja ruumiita ja kuolleiden matkustajien omaisuutta. Tavaroiden joukosta löytyy muistio, josta löytyvästä tarinasta lukutaitoinen Muidinga löytää elämälleen uuden merkityksen. Rinnalla takautuvasti kulkeva traaginen rakkaustarina limittyy lopulta hienosti osaksi Muidingan ja Tuahirin kohtaloa.

Luontevien näyttelijäsuoritusten eteenpäin kuljettama Sleepwalking Land on maagillis-realistinen tie-elokuva, joka on taianomaisen tarinansa kautta myös väkevä kuvaus Mosambikin sosiaalis-taloudellisesta ahdingosta. Elokuvan vertauskuvallisilla heijastuksilla sivutaan koko mantereen ongelmia. Laajalti maailman elokuvafestivaaleja kiertänyt koskettava elokuva on palkittu kansainvälisen elokuvakriitikkojen yhdistyksen FIPRESCI-palkinnolla sekä parhaan ohjaajan pystillä Intiassa.

”Me emme kulje, vaan tie kulkee. Maailma kulkee ohitse kuin unissakävelijä”. 

Otto Suuronen

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 2 - näkökulmia kauhun olemukseen

Toinen festivaalipäivä käynnistyi kauhuelokuvaseminaarilla, jossa puhujina olivat indie-elokuvantekijä Lauri Löytökoski, kauhukirjailija Boris Hurtta sekä laaja-alaisen uran elokuvan ja television parissa tehnyt ohjaaja/käsikirjoittaja/toimittaja Atro Lahtela.

Löytökosken esitelmä sukelsi suomalaisen kauhuelokuvan historiaan mykkäelokuvan kuriositeeteista aina 2000-luvulle saakka. Koska pääpaino oli valkokankaalle suunnatussa teatterielokuvassa, oli Löytökoski rajannut mm. Ismo Sajakorven televisioon tekemät kauhuelokuvat/tv-ohjelmat pois. Se oli virhe, sillä niinkin asiantuntevasti kuin Löytökoski on suomalaisesta kauhusta kirjoittanut WiderScreen.fi:n julkaisuun Selässä syntinen taakka, oli suullisessa esiintymisessä paljon toivomisen varaa. Eniten hämmennystä herätti se, että luennoitsijan asenne oli aihettaan kohtaan lähes vastenmielinen. Harmilliseksi jäi myöskin mielikuvituksettoman esitelmän läpijuokseva tyyli, jolla 1950-luvun kauhukokeiluista hypättiin jo surutta Kuutamosonaatin aikakauteen.

Onneksi heikon luennon jälkeinen keskustelu kirvoitti kiinnostavia kommentteja, joissa suomalaisen kauhuelokuvan representaatioita avattiin laajemmin. Elokuvatutkija Kimmo Laine, elokuvaneuvos Kari Uusitalo sekä Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Tommi Partanen muistuttivat muutamista historian hämäriin hautautuneista elokuvista, joissa on kauhuelokuva-aineksia. Erityisen kiehtovalta kuulosti Partasen esiinnostama, Teuvo Puron mykkäelokuva Meren kasvojen edessä (1926). Paria vuotta aikaisemmin SEF:ssä esitetty saaristolaiselokuva muistetaan erityisesti dramaattisista kasvolähikuvista, joiden merkitys alkoi hiljalleen nousta kerronnan keinona 1920-luvun lopulla. Laine ja Uusitalo nostivat esiin myös Ilmari Unhon kohtalokkaan melodraman Pimeänpirtin hävitys (1947) ja Hannu Lemisen maaseutudraaman ja kauhuelokuvan risteytyksen Riihalan valtias (1956). Alfred Hitchcockin Psykosta (Psycho, 1960) vaikutteita ammentanut Aarne Tarkaksen makaaberi jännityskomedia Hän varasti elämän (1962) otettiin myös kauhukeskusteluun mukaan.

Varhainen suomalainen mykkäelokuva - Meren kasvojen edessä (1926)

Videonauhojen (VHS ja Beta) myötä kauhuelokuvat levisivät Suomeen 1980-luvun aikana heikkokuntoisina kopion kopioina. Tämä muutti  elokuvien katsomiskulttuurin totaalisesti ja oli osaltaan lisäämässä nuorten tekijöiden kiinnostusta kauhuelokuvaan. Suomessa erityisesti hurmehenkisestä splatter-genrestä tuli suosittu. Yleiseen levitykseen ja elokuvateattereihin pääsi kuitenkin vain harva teos, sillä Suomen elokuvasäätiön tukipolitiikkaan puhdasoppinen kauhuelokuva ei vielä 1980-luvulla sopinut, käänteentekevänä poikkeuksena ainoastaan Olli Soinion Kuutamosonaatti (1988). Toinen kysymys kokonaan onkin, että tarjottiinko kauhuelokuva-aihioita säätiölle neljännesvuosisata sitten?

1990-luvulla kauhun puolella tienraivaajina toimivat tunnin mittaisilla elokuvillaan Ilari Nummi ja Mika J. Ripatti. Nummen päättötyönä valmistunut, epätasainen videotrilleri Kauhun millimetrit (1992) ja Ripatin parodinen perhehelvetti-muunnelma Kuolema käy kuusi beessä (1993) ovat lama-ajan unohdettuja elokuvia. Kokoillan elokuvan mitassa Atro Lahtelan aavemaisen noitatarinan Silmä silmästä (1999) ja Kuutamosonaatin vinosti hirnuvan jatko-osan, Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991), voi toki kauhugenren alle lukea.

90-luvun kotimaisesta tuotannosta keskustelua herättivät myös Veikko Aaltosen peräkkäisinä vuosina valmistuneet merkkiteokset Tuhlaajapoika (1992) ja Isä meidän (1993), joiden psykologisesti jännitteisessä tunnelmassa onkin jotain suomalaiselle elokuvalle hyvin poikkeuksellista hyytävyyttä. 2000- luvussa saatiin pesunkestävät kauhuelokuvat Sauna (2008) ja Dark Floors (2008). Yleisöstä muistutettiin myös tuoreimmista tapauksista, kuten Jalmari Helanderin mielikuvituksekkaasta fantasiaseikkailusta Rare Exports (2010) ja Joona Tenan psykologisesta trilleridraamasta Syvälle salattu (2011), joissa molemmissa on toki vaikutteita modernista kauhuelokuvasta.

Löytökosken jälkeen esitelmöinyt kirjailija Boris Hurtta keskittyi luennoimaan suomalaisen kauhu- ja fantasiakirjallisuuden juurista. Harmillisesti aiheesta toiseen poukkoillutta esitelmää ei hyvällä tahdollakaan voi sanoa linjanmukaiseksi, mutta Hurtan esiintyminen sentään oli luonnollista ja nostalgisessa muistelossa hetkensä. Parhaimman oivalluksen pulp-kirjailijanakin tunnettu Hurtta kertoi esityksensä päätteeksi, kun hän harmitteli sitä, ettei Toivo Mäkelän monipuolista näyttelijätalenttia hyödynnetty kreivi Draculan hahmossa. Mäkelä kieltämättä olisi ollut itseoikeutettu korpimetsien verenimijä.

Seminaarin päätteeksi puhunut Atro Lahtela tarjosi seminaarin laadukkainta antia analyyttisessä esitelmässään Viattomuuden aika, jossa mies käytännössä kertoi siitä millaista oli elää Suomessa 1960-luvun lopulta vuosituhannen vaihteeseen kauhudiggarina. Teini-ikänsä varhaisina traumaattisina kokemuksina Lahtela listasi William Peter Blattyn Manaajan (The Exorcist, 1971) ja Peter Benchleyn Tappajahain (Jaws, 1974) lukemiskokemukset. Kauhukulttuuriin vihkiytyneen elo 1970-luvun Suomessa ei kuitenkaan ollut auvoista aikaa, sillä eritoten kauhu joutui Valtion elokuvatarkastamon kynsiin. Konservatiiviset sensoriviranomaiset kokivat kauhuelokuvat erityisen raaistavana ja nuorisoa turmelevana ongelmapesäkkeenä, josta oli päästävä eroon.

Räikeän poliittisuuden vallitessa 1970-luvulla kauhuelokuviin suhtauduttiin nihkeästi. Ne nähtiin Lahtelan mukaan kapitalismin tuotteina, joilla ei ollut mitään kosketuspintaa todellisen elämän kanssa. Erityisen kielteisen vastaanoton saivat amerikkalaiset kauhuelokuvat, jotka usein kokivat kovia sensorin saksien kautta jo ennen teattereihin saapumista. Neuvostomielisessä Kekkoslovakiassa amerikkalaista kauhua väheksyttiin, kun taas samanaikaisesti itänaapurista ja Japanista tulleet kauhuelokuvat saivat korkeakulttuurisen taide-elokuvan leiman.

Lahtela teki luentonsa päätteeksi mieleenpainuvan vertauksen. Hänestä suomalaisen kauhuelokuvan asema 2010-luvulla on verrannollinen siihen, kun punk-musiikki löi Suomessa läpi 1970-luvun lopulla. Ollaan siis läpimurron kynnyksellä, sillä Suomeen on vihdoin kasvanut elokuvantekijäsukupolvi, joka on varttunut niin Stanley Kubrickin Hohdon (The Shining, 1980), Sam Raimin Evil Deadin (1981), Dario Argenton, Lucio Fulcin kuin George A. Romeronkin elokuvien parissa.

Totta on kuitenkin, että erityisesti indie-elokuvantekijöiden puolella kauhu lienee ollut ykkösgenre jo pitkään, ja kauhun parissa, jos missä, on yhä do it yourself -ajattelu voimissaan. Toivoa sopii, että Suomeen kehittyisi ohjaajataitureiden joukkio, jotka osaisivat yhdistää älyllisen kauhukerronnan osaksi kansallista elokuvamaisemaamme, ja että vihdoin esimerkiksi maamme esihistorian rikasta mytologiaa hyödynnettäisiin kauhukertomuksissa. Suomessa on kuitenkin yhä niin vahva realistisen draaman perinne, että hetkessä suurta asennemuutosta ei ole aiemmin ollut havaittavissa. Genrekielteisessä ajattelussa selkeät lajityyppielokuvat on paikannettu pääasiassa populaariviihteen puolelle. Tässä onkin huomattavissa tervetullut asennemuutos, kun niin elokuvantekijät, tutkijat kuin nuoren polven kriitikotkin ovat hakeutuneet kohti lajivapaan ajattelun ideaalia. Tähän on suurelta osaltaan toki vaikuttanut myös elokuvasäätiön nykyinen, mahdollisimman laaja-alaista kansallista elokuvaa painottava tukipolitiikka. Kauhu on noussut salonkikelpoiseksi taiteenlajiksi tapakoulutetun populaarikulttuurin käsipuolessa. Oman osansa kauhuelokuvan arvostuksen nostamisessa ovat tehneet myös viimevuosien merkittävimmät elokuvat kuten Tomas Alfredsonin Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008), Lars von Trierin Antichrist (2009) ja Darren Aronofskyn Black Swan (2010), joista kaikki ovat persoonallisella tavalla pystyneet osoittamaan lajityypin uuden suunnan. Vastaavat taiteelliset kauhun ja draaman ristisiitokset puuttuvat vielä suomalaisesta elokuvasta.

Noita palaa elämään (1952)

Seminaarin jälkeen Turussa tuli vielä katsottua Roland af Hällströmin ohjaama ja Mika Waltarin tekstiin pohjautuva Noita palaa elämään (1952). Ikävällä tavalla näytelmällinen pakanadraama ei kummemmin nykykatsojaa pelota, mutta sensuellin Mirja Manen aikoinaan sensaatiomaisesti alastomana liikkuva noita sekoittaa miesten päät kieron komediallisessa pöhköilyssä.

Festivaalin päätti osaltani Teuvo Tulion Intohimon vallassa (1947), jonka alkukuvana nähtiin Holger Harrivirran nykyperspektiivistä pähkähullu naisen alkoholinkäytön moraliteetti Tahtoisin olla kuningatar (1947). Illan pääelokuva, Intohimon vallassa, saattoi olla kauhuelokuvasarjaan valittu hennoin perustein, mutta väkevästi karrikoidun melodraaman katsoi kyllä sujuvasti.

Kaikkiaan Suomalaisen elokuvan festivaali osoitti jälleen tarpeellisuutensa vanhempien kotimaisten elokuvien esittelijänä ja keskustelun herättäjänä. Kauhuelokuvateeman suhteen olisi ollut toivottavaa, että festivaali olisi maustanut tarjontaansa harvemmin nähdyillä filmeillä kuten Olli Soinion lyhäreillä tai vaikkapa Mika J. Ripatin dokumentaarisella Maila Nurmi -henkilökuvalla Vampira (1995).

Lähteet:
Laine, Kimmo: "Onko suomalaisia genre-elokuvia olemassa?" teoksessa Populaarin lumo: mediat ja arki (2001). Toim. Koivunen, Anu; Paasonen, Susanna; Pajala, Mari. Turun Yliopisto / Mediatutkimus.

Mononen, Sini: "Kauhu tekee meille hyvää" kolumni Helsingin Sanomat / Nyt (16/2012).

Suomalaisen elokuvan festivaalin satoa, osa 1

1990-luvun taitteessa Turun yliopiston elokuva- ja televisiotutkijat kohtasivat sattumalta erään elokuvaseminaarin yhteydessä legendaarisen ohjaaja Hannu Lemisen. Tutkijoita ja tekijää kiehtoi halu tuoda kotimainen elokuva takaisin valkokankaalle, suuren yleisön nähtäville. Pian joukkion puolelle kääntyivät myös Varsinais-Suomen elokuvakeskus, paikalliset elokuvavaikuttajat sekä olennaisiksi yhteistyökumppaneiksi vakiintuneet arkistot, Kansallinen audiovisuaalinen arkisto (entinen Suomen elokuva-arkisto) sekä Yleisradion tv-arkisto. Lopputuloksena syntyi Suomalaisen elokuvan festivaali, joka on kuulunut jokakeväiseen festivaalitarjontaan jo yli 20 vuoden ajan.

Tänä vuonna 21. kertaa järjestetty festivaali otti tarkasteluun suomalaisen tie-elokuvan (road-movie) ja kauhuelokuvan representaatiot kotimaisen elokuvan historiassa. Tekijävieraista tunnetuimmalle, Pirjo Honkasalolle, oli varattu oma valikoitu retrospektiivi viikonlopun päätteeksi. Puutarhakadun auditorion valkokankaalla nähtiin Honkasalon laajasta tuotannosta mm. maailmanlaajuisesti tunnetut dokumenttielokuvat Atman (1996) ja Melancholian 3 huonetta (2004) sekä vastikään restauroitu historiallinen draama Tulipää (1980, ohjaus yhdessä Pekka Lehdon kanssa).

Itse vierailin Turussa parin päivän verran, vaikka useammankin päivän miellyttävässä festivaaliympäristössä olisi voinut viettää. Suomalaisen elokuvan festivaalilla toteutuu nimittäin se seikka, mikä ei valitettavasti ole elokuvafestivaaleille itsestään selvyys, eli elokuvien keskittynyt seuraaminen ja katsomiskokemuksen jakaminen sekä analysointi. Ehkä Turkuun ajautuu juuri oikea kohderyhmä, kotimaisen elokuvan suurimmat entusiastit, mutta jollain merkillisellä tavalla tapahtuma tuntuu Suomen elokuvafestarikentässä kaikkein kotoisimmalta ja kiehtovimmalta. Turussa panostetaan paitsi elokuviin, myös elokuvahistoriaan ja teosten tarpeelliseen uudelleenarviointiin. Poissa ovat rahoitusseminaarit ja hienostelevat cocktail-tilaisuudet, pääosassa on elokuva.

Edellisellä Turun festivaalireissullani valkokankaalta kokemani elokuvat kuten Matti Kassilan yhteiskunnallinen komedia Professori Masa (1950) ja Suvi-Marja Korvenheimon (eli Anssi Mänttärin) ajaton boheemielämän kuvaus Huhtikuu on kuukausista julmin (1983) ovat jääneet elämään mieleen poikkeuksellisen voimakkaina tunne-elämyksinä. Ne elokuvat, jotka joskus on nähnyt televisioruudulta ovat avautuneet festivaalin lomassa aivan uudella tavalla.

Tällä kertaa festivaalikokemukseni avasi Maunu Kurkvaaran liftaritytöistä kertova, komeasti rullaava Autotytöt (1960). Televisiossa viimeksi vuonna 1976(?!) esitetty elokuva on ikääntynyt kiehtovasti. Sen irrottelevuudessa kohtaavat ilmestymisajankohdalleen tyypillinen, ajankohtaisesta sosiaalisesta ilmiöstä lähes tilaustyön tavoin kertova uuden aallon ilmaisu, kevyesti eksploitatiivinen flirtti sekä kapinallinen road-movie. Elokuvan runsas henkilögalleria on tulvillaan vireitä ja vinoutuneita hahmoja, joista herkullisimmin esillä ovat sivuroolien kuningas Leo Jokela sekä toisessa valkokangasroolissaan nähtävä, James Deanin tavoin angstisesti elehtivä Antti Litja.

Autotyttöjen alkukuvana esitetty Allan Pyykön valistuksellinen lyhytelokuva Tiellä sattuu ja tapahtuu (1965) on ihastuttavalla tavalla vanhanaikainen moraliteetti matkasta kesäisessä Suomessa. Kahden nuoren neitosen liikennekasvatuksellinen matkailu pysytteli "kaidalla tiellä, sillä eiväthän nämä tytöt olleet mitään kaistapäitä".

Tie-elokuvista siirtyminen suomalaisen kauhuelokuvan pariin tapahtui itseoikeutetusti Olli Soinion Kuutamosonaatilla (1988), joka lienee edelleenkin ehein ja kauhuelokuvallisesti vakuuttavin suomalainen peloittelu. Kuutamosonaatin ilmestyessä suomalaisten elokuvateattereiden pimeyteen marraskuussa 1988 oli kotimaisen kauhuelokuvan perinne lähes olematon. Kauhun ja fantasian olemusta olivat aiemmin käsitelleet laajemmin vain Teuvo Puron Noidan kirot (1927), Valentin Vaalan Linnaisten vihreä kamari (1945), Roland af Hällströmin Noita palaa elämään (1952) sekä Erik Blombergin Valkoinen peura (1952). Ohjaaja Soiniolle (s. 1948) kauhuelokuvagenre ei kuitenkaan ollut vieras, sillä Taideteollisen korkeakoulun elokuva- ja tv-linjalla hän oli oppilastöinään ohjannut lyhytelokuvat Tohtori Cola ja King Cola (1971) ja Mustan laakson hirviö (1972). Lopputyönään Turussa elokuvansa alustanut Soinio ohjasi niin ikään kauhua ja komediaa herkullisesti yhdistelleen lyhytelokuvan Transvestijan tarinoita (1975).

Runsaan parinkymmenen vuoden jälkeen Kuutamosonaatti vaikutti entistä tunnelmallisemmalta sekä teknisesti tarkasti tehdyltä. Esimerkiksi elokuvan lumiset puut loistivat kuun valossa lähes yhtä goottimaisesti kuin Tim Burtonin vastaavat visiot 1990-luvulla. Kolkon talven atmosfääri on hyödynnetty Kari Sohlbergin kuvauksessa hyvin ja riittävän häiriintynyt tunnelma paikkaa sopivasti juonen ja kerronnan paikoittaisia ongelmakohtia. Paitsi että tekniseen osaamiseen, keskityin tällä kertaa ihailemaan myös elokuvan sivuosien pyörähdyksiä. Risto Salmen normanbatesmainen motellin isäntä ja Toivo Tuomaisen innokas lihakauppias ovat täydellisiä cameo-hahmoja. Kauhun ja komiikan välimaastossa Soinio parodioi kaupunkilaisten käsitystä maaseudusta, mutta hänen pilkkansa ei ole ilkeäluonteista.

Elokuvan esityksen jälkeen Soinio kertoili värikkäitä tarinoita elokuvan filmauksista. Uupuneelta vaikuttanut elokuvaveteraani vastasi joihinkin yleisön kysymyksiin tarpeettoman ärtyneesti, mutta jaksoi kiinnostavaa vuoropuhelua lähes tunnin ajan. Omaa kauhuelokuvakäsitystään Soinio purki paitsi kannustaen nuorenpolven tekijöitä, myös paljastaen, että Ingmar Bergmanin Suden hetki (Vargtimmen, 1967) on hänen mielestään tehokkain kauhuelokuva koskaan.

Harmi ettei Turussa nähty keskiyön esityksenä vielä Kuutamosonaatin farssin puolelle soljuvaa jatko-osarymistelyä Kuutamosonaatti 2: Kadunlakaisijat (1991). Se kun olisi päättänyt torstaipäivän mitä täydellisimmin.

Tilastoja - neljävuotiaan blogin kunniaksi

Tihkusateen masentama puisto täyttää blogosfäärissä kunnialliset 4 vuotta. Juhlan kunniaksi tulin päivittäneeksi blogin ilmeen (ensimmäistä kertaa!). Viimeisestä neljästä vuodesta tuli tehtyä myös ao. tilastolliset yhteenvedot.

Mistä kaikki alkoi?
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen - Elokuvaneuvos komiikan armosta (8.4.2008)

Viisi luetuinta artikkelia huhtikuu 2008 - huhtikuu 2012:
Veturimiehet heiluttaa
Lapsuuden sankarille, viimeinen osa: Vesa-Matti Loiri
Kansallisen elokuvan Joutsa
John Carpenter - kauhun epäonninen kirvesmies vaiko tyylitajunsa kadottanut auteur?
Kaikuja kaukaiselta 90-luvulta

Merkillisimmät hakusanat, joilla blogiini on ajauduttu:
nudistileiri
rantasauna
Sex elokuva

Yleisimmät hakusanat:
Veturimiehet heiluttaa (+ Veturimiehet heiluttaa DVD)
Otto Suuronen
Uuno Turhapuro

Lopuksi, vähemmälle huomiolle jääneet ylpeydenaiheet:
Boheemeja punahilkkoja
Elokuvaentusiasti Hula-hula-saarella eli kuinka lakkasin olemasta huolissani ja opin rakastamaan käännösnimiä
"Laula se suomeksi" - suomalaisen musiikkielokuvan matka

Olavi Uusivirta: Elvis istuu oikealla

Monipuolisesti lahjakkaasta Olavi Uusivirrasta on kuin varkain kehkeytynyt sukupolvensa tulkki. Musiikillisesti mies on edennyt etäämmäksi 80-lukulaisesta melankoliasta, jota kaksi edellistä albumia Minä olen hullu (2008) ja Preeria (2010) tarjosivat.

Uutukainen Elvis istuu oikealla (lue arvio) on ennen kaikkea komea hatunnosto suomenkielisen rockin pioneereille. Toki Uusivirta on ennenkin kiehtovia Hector-pastisseja kirjoittanut, mutta tällä kertaa erityisesti Dave Lindholmin vaikutus kuuluu paitsi sävellyksissä myös laulutekniikassa. Uusivirran taitavan sanoituksissa seikkaillaan niin Rööperissä, Jätkäsaaressa, Reeperbahnilla kuin Alli Tryggin puistossakin. Pitkälti omaelämäkerrallisilta kuulostavat tarinat nivoutuvat onnistuneesti osaksi kokonaisuutta ja omakohtaisuudesta huolimatta nuoruuden perään haikailuun on helppo samastua.