Vuoden 2013 parhaat elokuvat

Vuonna 2013 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Malik Bendjelloul: Searching for Sugar Man
Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti Searching for Sugar Man on elokuvallinen täysosuma. Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul muistuttaa katsojaa taianomaisesti siitä, että todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää.

Thomas Vinterberg: Jagten / Jahti
Intensiivisyydessään puistattavan vahva näyttö tanskalaisten draamataituruudesta.

Mika Ronkainen: Laulu koti-ikävästä
Syvästi koskettava, mutta myös hauska Laulu koti-ikävästä on musiikkivetoisena road-moviena Mika Ronkaisen tähänastisen uran tärkein elokuva. Kotimaisen elokuvavuoden kärkiteos on vahvasti tunteisiin vetoava, mutta ilman laskelmoivaa sentimentaalisuutta.

Richard Linklater: Before Midnight / Rakkautta ennen keskiyötä
Mestarillinen elokuvasarja laajentui yllättäen trilogiaksi, mutta laadusta ei tingitty. Richard Linklaterin, Julie Delpyn ja Ethan Hawken yhteiskemia tiivistyi jälleen timantiksi.

Abdellatif Kechiche: La vie d'Adéle: chapitres 1 et 2 / Adelen elämä: osat 1 ja 2
Todellisuudentunnussaan pysäyttävä kasvudraama, jonka näyttelijäntyö (eritoten Adéle Exarchopoulus) hakee vertaistaan.

Vuoden 2013 paras ensi-iltaelokuva - Malik Bendjelloulin Searching for Sugar Man.

+ Bubblin' Under:
Vuoden viihdyttävin:
Jonathan Levine: Warm Bodies 
Vuoden viihdyttävin - ja aliarvostetuin - elokuva oli yllättäen (kuolo)romantiikalla kuorrutettu zombie-elokuva Warm Bodies, joka onnistui ennen kaikkea olemaan oivallinen postapokalyptinen komedia.

Vuoden lyhytelokuva:
Miia Tervo: Santra ja puhuvat puut
Dokumentaristi Miia Tervon esseistinen Santra ja puhuvat puut on lyhytelokuvan merkkitapauksia tältä vuodelta. Tervon henkilökohtaisista muistoista ja ajatuksista rakentuva elokuva käsittelee juurettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta arkistomateriaalin, animaation ja dokumentaarisen kerronnan hybridinä. Suomen ensi-ilta näillä näkymin DocPoint-festivaalilla tammikuussa 2014.

Vertailun vuoksi: 
Vuoden 2012 parhaat elokuvat
Vuoden 2011 parhaat elokuvat
Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Post Scriptum:
Tänä vuonna tulin osallistuneeksi suomalaisille elokuvabloggaajille tarkoitettuun vuoden paras elokuva -äänestykseen. Tuloksista lisää Olli Sulopuiston blogissa.

(Yli) 30 ja risat - kotimaisen elokuvavuoden satoa

Kotimainen elokuvavuosi jatkui tänä vuonna sikäli viime vuosilta totutun kaavan mukaan, että elokuvateatteriensi-iltoja riitti lähes 40 elokuvan verran. Joukkoon mahtui niin kansankomediaa (Vuonna 85, Kekkonen tulee!), riippumatonta Suomi-findietä (mm. Pystyssä, Pahaa verta, Salpa), kansainvälisiä dokumentteja (Häätanssi, Alaska Highway, American Vagabond), kuin taiteellisesti kunnianhimoista uudelleentulkintaa (Kalevala - uusi aika). Fiktion puolella jäätiin jälkeen viime vuoden viihdyttävämmästä (Hulluna Saraan, Kulman pojat, Iron Sky) ja laadullisesti kovatasoisemmasta (Kohta 18, Vuosaari) valikoimasta.

Tarkkaan ottaen vuoden 2013 aikana nähtiin valkokankaalla 26 pitkää fiktioelokuvaa ja tusinan verran dokumenttielokuvia. Näiden 38 ensi-illan joukosta löytyi 11 esikoiselokuvaa, kun mukaan lasketaan vain yksilölliset valkokangasdebyytit. Mielenkiintoisen leiman tälle vuodelle antoi mm. se, että teattereissa nähtiin kalenterivuoden aikana peräti kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa. Nämä ahkeroivat seremoniamestarit olivat Taru Mäkelä ja Jarmo Lampela. Kertokaahan historiantuntijat milloin on viimeksi nähty kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa yhden elokuvavuoden aikana?

Taru Mäkelän reportaasimaisuudestaan huolimatta kiinnostava dokumentaari Viru - tarinoita hotellista syntyi yhteistyössä Johanna Onnismaan kanssa ja sai ensi-iltansa alkuvuodesta. Mäkelän toinen ohjaus, nostalginen romanttinen komedia Mieletön elokuu kompuroi (104:llä kopiolla alle 30 000 katsojaa) valkokankaille syksyllä ristiriitaisen vastaanoton saattelemana. Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjauksen professorina työskentelevä Jarmo Lampela viimeisteli teatterilevitykseen kaksi pienen budjetin kokeellisluontoista draamaa (Miesten välisiä keskusteluja, Nuoren Wertherin jäljillä), jotka jäivät valitettavasti väliinputoajiksi niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin suhteen.

Niin, kriitikot - ainaisesta (ja ajoittain toki ansaitusta) suomalaisen elokuvan kovasanaisesta arvostelusta huolimatta löytyi tänäkin vuonna yksi ylistävän vastaanoton saanut teos. Pirjo Honkasalon taiteellisesti menestyksekäs paluu fiktioelokuvaan kirvoitti Betoniyölle vuoden ylivoimaisesti parhaimmat arviot. Helmikuun Jussi-juhlia silmällä pitäen on helppo heittää roposet likoon Honkasalon puolesta (paras ohjaus, paras elokuva). Fiktioelokuvan puolella laatuleiman paremmalle puolelle jäivät myös kvaliteettiautomaatti Dome Karukosken keventävällä huumorilla ladattu rasismikuvaus Leijonasydän sekä Aku Louhimiehen painostava rikosdraama 8-pallo, jotka on huomioitu vuoden aikana hyvin myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Dokumentaarisen kerronnan puolelta kauden kriitikkosuosikki oli ansaitusti Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä, joka allekirjoittaneelle oli se vuoden kotimainen.

Eniten hajontaa kriitikoiden saralla aiheutti Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, jonka puolesta puhuivat vahvasti Film-o-holicin Juha Rosenqvist ja Helsingin Sanomien Pertti Avola, mutta joka ei saanut kannatusta Iltalehden Tuomas Riskalalta eikä Jukka Kangasjärveltä. Toinen ristiriitainen tapaus oli syksyn yleisösuosikki, JP Siilin kritiikitön henkilökuva Sel8nne (yli 130 000 katsojaa, historiallinen luku dokumenttielokuvalle!), joka jakoi kiehtovasti eri leireihin esimerkiksi HS:n Veli-Pekka Lehtosen ja Antti Selkokarin.

Mikäli yleisömenestystä halutaan pitää onnistumisen kriteerinä, oli vuoden suosituin elokuva suvereenisti Johanna Vuoksenmaan valtaisan menestyksen (yli 400 000 katsojaa) saanut komedia 21 tapaa pilata avioliitto. Hyvin menestyivät myös Timo Koivusalon manserock-muistelo Vuonna 85, Taavi Vartian koko perheen fantasiaseikkailu Rölli ja kultainen avain sekä jo edellämainitut Leijonasydän ja Sel8nne. Yleisömenestyksistä kriikkojen inhokki oli - jälleen kerran - Koivusalo. Mutta, Vuonna 85 sentään onnistui houkuttelemaan suuren yleisön puolelleen, mitä ei voi sanoa vuoden kaikkiaan tyrmäävimmän vastaanoton saaneesta kotimaisesta, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeisestä elämästä. Tuntuu siltä ettei Rinnekankaan vahvalla näyttelijäkaartilla (Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Timo Torikka) ladattu taide-elokuva löytänyt ymmärrystä juuri keneltäkään.

Jari Halosen Kalevala - uusi aika tarjosi mitä lupasi, tinkimättömän ja modernin tulkinnan Suomen kansalliseepoksesta. Halosen kiintoisa taidepaukku sai hyvän mediahuomion, mutta kriitikkojen vaisun vastaanoton myötä lopputulos osoittautui myös suurelle yleisölle mahdottomaksi. Sääli, sillä vaikkei Halosen elokuva vuoden parhaimpia kotimaisia ollutkaan, oli se taatusti kalenterivuoden persoonallisin ja omaleimaisin teos.

Yksi vuoden ilmiöistä oli myös perinteisten rahoituskanavien (YLE, Suomen elokuvasäätiö, AVEK) ulkopuolelta valkokangaslevitykseen saapuneet riippumattomat indie-tuotannot, joiden mahdollisuuksia ei tule väheksyä. Esimerkiksi nuoren Zagros Manucharin Salpa keräsi pienimuotoisessa levityksessä (10 salia) lähes 2000 katsojaa, vaikkei kerännytkään kriitikoilta siunausta.

Artikkelin pohjana olen käyttänyt seuraavien elokuvakriitikkojen arvosteluja: Tuomas Riskala (Iltalehti), Jukka Kangasjärvi ja Antti Selkokari (Aamulehti), Jouni Vikman, Niina Holm, Jussi Huhtala, Heli Metsätähti, Hannu Liekso, Lumi Tirronen ja Jani Svensk (Episodi), Juha Rosenqvist, Outi Hakola, Annu Suvanto, Riina Mikkonen, Aino Salonen, Pilvi Meriläinen, Janne Kahila, Emmi Koivumäki ja Joonas Alanne (Film-o-holic), Leena Virtanen, Pertti Avola, Jarkko Jokelainen, Anna Möttölä, Anu Silfverberg, Veli-Pekka Lehtonen, Mari Koppinen, Veli-Pekka Leppänen ja Ilkka Mattila (Helsingin Sanomat, NYT), Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti, Image), Outi Heiskanen (MTV3, Skenet), Minna Karila ja Tuuve Aro (MTV3) sekä Esko Rautakorpi (YLEn Tähtihetki), jonka siirryttyä syrjään Tähtihetken juontajan paikalta, ei kyseistä ohjelmaa ole enää tarvinnut ottaa vakavasti. Valitettavasti.

Hectorin matkassa halki Helsingin

Suomenkielinen rock vilisee paikka(kunta)viitteitä. Juice Leskisellä maamerkkejä riitti aina tuplakokoelmallisen (Maamme (Vårt land), 2000) verran, kun mukaan ynnättiin niin Ilomantsit, Hauhot kuin Pieksämäetkin. Mutta on niitä todellisia paikkoja, kaupunkeja ja baareja vilissyt niin Ismo Alangon ("ratsastamme halki Töölön/kohti meren rantaa puistoon/jossa tutut metalliset kasvot" -Piste Irti-levyltä, 1996), Herra Ylpön ("soi Sodankylän Seita-baarissa iskelmä" -Sodankylä, Maj Karman samannimiseltä levyltä) kuin Ristonkin teksteissä ("muistatko, kun tanssittiin yö Tampere-talon takana" -Muistatko, kun tanssittiin Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyltä, 2006).

Yksi pääkaupungin elämänmenon vahvimpia seuraajia ja kynäilijöitä on suomalaisen populaarimusiikin historiassa ollut Hector, jonka kotiseuturakkaus, ja toisaalta myös kriittisyys, on heijastunut miehen lauluteksteistä aina 1960-luvulta alkaen. Paljasjalkaisena stadin kundina helsinkiläisyys on yksi Hectorin koko tuotannon läpi leikkaavista teemoista ("mä olen täällä syntynyt/ja Hietaniemen skrubuun jään" -Pinnallista elämää, Nuku idiootti -levyltä, 1987). Helsinki-aiheisia lauluja on löytynyt paitsi miehen omilta levyiltä, myös folk-yhtye Cumuluksen ja lyhytikäiseksi jääneen H.E.C.-projektibändin tuotannosta.

Selkeimmin Hectorin helsinkiläisyys tulee tietenkin esiin lauluista, joissa esiintyy helsinkiläinen paikannimi kuten Vanhan kirkon puisto (H.E.C., 1977, käännösteksti hippihymnista MacArthur Park), jossa "Vanhan kirkon puiston hämärään/ensilumen laskeutuvan nään". Coctail-sukupolven Satyriconissa (Hectorock 1, 1974) lauletaan Mannerheimintiestä "hui hai - onko maanantai?/ Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä!", Jatkuvuudessa (1974) perätään huomiota stadin kundeilta "istut cherrylasin kanssa oottaen/että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin, viimeinkin!" ja Kaipaavassa haavanlehtisessä (Hotelli Hannikainen, 1976) sovitaan sokkotreffit helsinkiläisille tuttuun paikkaan, Esplanadin puistossa sijaitsevan Runebergin patsaan juurelle ("siis luona patsaan Ruuneperkin/sua ootan kello yhdeksän"). Kadunnimistä ja kaupunginosista esillä ovat olleet myös Katajanokka ja Aleksanterinkatu "en enää landaa Skattan kärkeen/en hysteriaan Aleksin..." (Krokotiili pois Niilistä levyltä Hyvää yötä Bambi, 1982) sekä Arinatie "me tätä hinkattiin Arinatiellä/Daddy Frank, Muddy, Mongo ja muut" (Time Goes By levyltä Kultaiset lehdet, 1995).

Astetta kryptisempi Helsinki-viittaus löytyy Asfalttiprinssistä (Herra Mirandos, 1973), jossa lauletaan Sipoon kirkosta ("luona Sipoonkirkon seison ja katsomaan jään"). Kyse ei ole oikeasta kirkkorakennuksesta, vaan Töölön raitiovaunuhallien vieressä sijainneesta jugendtalosta (Mannerheimintie 76). Historiankirjoituksen mukaan rakennus sai erikoisen nimensä sipoolaisista työntekijöistä, joita palkattiin lakkoilevien työntekijöiden tilalle 1900-luvun alussa sekä tornirakennuksesta, joka toi mieleen kirkon. Alkuperäinen rakennus purettiin 1978 ja tilalle rakettiin harmaa, ajalleen tyypillinen elementtirakennus. Vain rakennuksen ulko-oven yhteydessä oleva informaatiolaatta muistuttaa menneestä historiasta. Se miten Sipoon kirkko päätyi Hectorin laulutekstiin selittyy ainakin sillä, että miehen lapsuudenkoti sijaitsi parin korttelin päässä Mannerheimintien toisella puolella (Mannerheimintie 45).

"Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go"

Stadin slangin voimin etenevä Nukkuva stadi (Ensilumi tulee kuudelta, 1992) toimii varsinaisena läpivalaisuna halki yöllisen keskustan. Tekstissä liikutaan niin Kaivopuistossa ("mä öisin näitä kortteleita mittailen/tai Kaivarissa aamunkoittoon sittailen"), Espalla ja Vanhalla kirkolla ("kun kengät auraa tietä Espaan sohjoiseen/mä Vanhan kirkon jälkeen käännyn pohjoiseen"), Töölöntorilla ("ja Töölöntorilla ne parhaat nakit saan") sekä Eino Leinon patsaan juurella ("mies miksi taksitolppaa tanssittaa/kun Leinon Einolle hän lausahtaa"). Stadin slangilla on höystetty myös urbaani Pinnallista elämää -kappale (Nuku idiootti, 1987), jossa kritiikinkärki kohdistuu kasinotalouden sekoittamaan juppielämään: "Helsinki, stadini nyt onko muka jotain Nykkiä?/kun Steissiltä melkeinpä voi skutsiin skimboillakin lykkiä....!!". Ylitsepursuavimpana Helsinki-oodina Hectorin tuotannosta noussee Ei selityksiä -levyllä (2004) kuultava kappale Stadille, joka saa tekstissään jo "me vastaan muut" -asetelman piirteitä: "mitä puhuvat vieraat rakkaastani - erämaaksi ne moukat kutsuvat/tätä stadia ainokaista".

Helsinkiläisistä ravintoloista/yökerhoista/baareista Hector on antanut myös runsaasti viitteitä: Kasarmitorin Kellarikrouvi esiintyy kappaleessa Timantti ja ruoste (Varjot ja lakanat, 1988) "vaikka myöhemmin pidinkin Bowiesta/minut kaivettiin Kellarikrouvista". Ensimmäisenä suomalaisena homobaarina muistettava Gambrini kuullaan Lou Reed -käännöksessä (Walk on the Wild Side) Seisovaa ilmaa (Yhtenä iltana, 1990) "Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go". Legendaariselle Tavastia-klubille taas sijoittuu kohtaus kappaleessa Eki-setä (2004) "seisoit sateessa edessä Tavastian". Linnut linnut -levyllä (1979) kuultavassa Viikonloppusammakossa tapahtumat saavat alkunsa Hotelli Hesperiassa (nykyinen Crowne Plaza) "mä tahdoin viedä mun sammakon yöksi hotelli Hespariaan/kun me aulan flyyssillä käveltiin/joku herkesi herjaamaan". Vahvasti vasemmistolaisessa Kuin Juudas -kappaleessa mainitaan Adlon, joka voisi toki viitata taka-Töölössä sijainneeseen elokuvateatteriin, mutta tekstistä "me marssittiin ohitsesi/miehinesi horjuit Adloniin" voi päätellä, että sopivampi kohde on ravintola Adlon (nykyinen Pörssi, Fabianinkatu 14).

Helsinkiin liittyviä mainintoja löytyy myös kaupunkilaispojan maaseutukokemusta ironisoivasta kappaleesta Snadi kundi stadista (1976) sekä lauluista Kun tein suurteoksein ("niin Rooma jäi/ja takasin stadiin", 1976), Et kai aio lopettaa? ("Joo, mä synnyin huhtikuussa Stadissa - en Joensuussa", 1992) ja En oo käynyt Espanjassa ("En oo taivaassakaan käynyt/mutta sentään Helsingissä", 1977). Lisäksi selvästi helsinkiläisessä ympäristössä ollaan kappaleissa Poissaoloa (Nostalgia, 1972) ("oi kerrohan nyt Liisa Ihmemaan/sä vuorten takaa löysitkö sen maan?/vai hyppäsitkö kympin ratikkaan?"), Mistä kymysys?! (1982) ("mä seison luona ikkunan/ja katson kylmää joulukatua") ja Soudan pois (1977) "Suomenlahti jäätyy silmissä/kuin lupaukset köykäiset".

Depeche Mode - olennainen välittyy

Syntikkapopin jättiläinen Depeche Mode saapuu ensi sunnuntaina konsertoimaan Hartwall Areenalle. Karismaattisen vokalisti Dave Gahanin (s. 1962), synkkämietteisen lauluntekijä Martin Goren (s. 1961) ja lähinnä talousnörtin roolin ottaneen Andrew Fletcherin (s. 1961) muodostama trio aloitti levyttävänä yhtyeenä jo yli 30 vuotta sitten Basildonissa, Englannissa. Silloisen keulahahmonsa Vince Clarken (s. 1960) voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi kepeillä, jopa lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough. Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti esitti hönttejä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissä. Biisinteosta vastanneen Clarken siirryttyä perustamaan menestyksekästä Yazoota jäi uuden musiikin luominen Goren kapeille hartioille. Alkuvaiheissa nuorukaisen sävellykset ja sanoitukset eivät juuri pohdiskelevimpien asioiden kanssa painineet (See You), mutta jo yhtyeen toisella albumilla, A Broken Framella (1982) julkaistut Leave in Silence ja instrumentaali Nothing to Fear osoittivat jo tummasävyisen pop-soundin suunnasta.

"Martin's the songwriter, Alan's the good musician, Dave's the vocalist, and I bum around" - Andrew Fletcher (1988)

Kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua (I Want You Now, Sacred), olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei. Ja mikäli erääseen sitkeään urbaanilegendaan on uskominen, ostettiin Tampereella 1980-luvun lopussa väkiukuun suhteutettuna eniten DM-levyjä koko maailmassa.

"If You Wanna Use Guitars, Use Guitars"

Depeche Mode luokitellaan usein karkeasti kasaribändiksi, vaikka yhtyeen ehyimmät - ja samalla myydyimmät - levytykset löytyvät 1990-luvun alkuvuosilta. MTV:n hevirotaatioon päässeen Personal Jesus -singlen (1989) nerokkaasti ennakkopuffaama Violator (1990) ilmestyi keskelle suurinta DM-huumaa. Niin modernista teknosta kuin countrysta vaikutteita ottaneella levyllä yhtye nousi viimeistään mikkihiirikenkäisen syntikkapopin mestariluokkaan. Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on yksi ilmestymisvuosikymmenensä parhaimmista. Samalla se toi yhtyeen henkilökemioihin (ehkä väistämättömiä) kolhuja, jotka purkautuivat kriisinä vuosia myöhemmin.

Jo 80-luvun loppupuolella Depeche Moden syntetisaattorivetoiseen soundiin oli tuonut lisäsävyjä Goren kitaratapailut, mutta tuon paheellisen rock-instrumentin läpimurto tapahtui Songs of Faith and Devotion -levyä (1993) ennakoineella singlellä I Feel You, jolla yhtye loi itsensä uudelleen rockin kanssa pyhään liittoon vihittyinä konesynkistelijöinä. Vahvistunut rock-henkisyys näkyi myös Anton Corbijnin promokuvissa, joissa grungen ja kovien huumeiden kyllästämässä Los Angelesissa 1990-luvun alkupuolen viettänyt Dave Gahan oli muuttunut lyhyttukkaisesta atleetikosta tatuoiduksi ja lävistetyksi rock-tähdeksi. Vaikka Depeche Mode irroittikin Songs of Faith and Devotionilla otetta menneestä tyylistään, oli albumi silti majesteettisessa tummanpuhuvuudessaan tunnistettava DM-hengentuote. Violatorin kaupallinen menestys jatkui, vaikka kappaleet olivat yhä sisäänkääntyneempiä ja syvässä epätoivossa marinoituja. Levyn julkaisun jälkeiset, päättymättömiltä tuntuneet kiertueet (Devotional Tour/Exotic Tour/Summer Tour '94) osoittautui taiteellisista menestyksistä huolimatta raskaiksi. Miljoonia levyjä myynyt yhtye alkoi epäinhimillisen turnauskestävyyden murentuessa kääntyä vainoharhaisesti itseensä. Lopulta Gahanin huumehelvetti, Fletcherin hermoromahdus ja Goren alkoholiongelma olivat lähellä tuhota yhtyeen 90-luvun puoliväliin tultaessa. Lopulta kvartetista jäi jäljellä trio, kun Alan Wilder erosi yhtyeestä kesällä 1995.

"Oh well, that's the end of the band..."

Kuoleman porteilla käyneen Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmälle huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä yhtyeen vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä voisikin vielä olla toinen elämä edessään...

2000-luvulla Depeche Modesta on hiljalleen tullut hyvin toimeentuleva ja melko aktiivinenkin syntikkapopin The Rolling Stones, jonka kiertueet myyvät maailmanlaajuisesti hyvin, mutta jonka viimeisimmät levytykset ovat tuntuneet toinen toistaan tarpeettomilta. Nykytuotannossa on ollut oivalluksia, muttei enää ylenpalttista nälkää tai intohimoa. Vaarattomalla Exciterillä (2001) Depeche Mode pyrki optimisempaa yleisilmettä kohti, tarjoten fanaatikoilleen levyllisen kelvollista elektrobluesia. Viimeisellä aidosti inspiroituneella Playing the Angelillä (2005) keskiöön nousivat ärhäkästi kolisevat analogisyntikat, jonka pohjustuksena Precious kuulosti Depeche Moden parhaimmalta singleltä tällä vuosituhannella. Sen sijaan on vaikea uskoa, että tuoreimmat Sounds of the Universe (2009) ja Delta Machine (2013) olisivat tyhjyyttä kolisevassa keskinkertaisuudessaan tuoneet yhtyeelle enää uusia ihailijoita. Viimeisten levyjen keskinkertaisuudesta huolimatta DM:n laajat maailmankiertueet ovat olleet yhä taiteellisesti ja kaupallisesti menestyksekkäitä.


Post Scriptum
Sunnuntaina nähtävä Depeche Moden konsertti on yhtyeelle jo peräti viides vierailu Jaffa-areenalla, ja jo pelkästään neljäs 2000-luvulla. Näiden vierailujen lisäksi vokalisti Dave Gahan esiintyi epätasaisen soolodebyyttinsä (Paper Monsters) kiertueella Seinäjoen Provinssirockissa vuosikymmen sitten.  Esimakua viikonlopun synamessusta voi aistia täältä. Varsinaisella kultakaudellaan (1986-1993) Depeche Mode ei läntistä naapurimaata lähemmäksi saapunut.

Suomalaista eksploitaatiota lyhytelokuvan muodossa

Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla nähdään tänään (torstaina 14.11.) klo 19 kotimaisista lyhytelokuvista koottu trash-näytös, jossa suomalainen eksploitaatioestetiikka saa monipuoliset, kotikutoiset kasvot. Elokuvateatteri Orionissa nähtävien elokuvien tekijäkaartista paljastuu etabloituneitakin nimiä kuten Suomi-elokuvan edesmennyt moniottelija Jaakko "Jakkuli" Talaskivi (1945-98) sekä Ars Fennicalla palkittu monialataiteilija Anssi Kasitonni.

Kansallisen audiovisuaalisen arkiston ja Helsingin lyhytelokuvafestivaalin näytöksessä nähdään:

Atro Lahtelan Vastanaineet (1997), joka sijoittuu osaksi suomalaisen kauhukomedian pientä, mutta sitäkin rujompaa perinnettä. Jukka Rasila esittää lyhärissä kulkukauppiasta, joka törmää yöllisellä matkallaan pahoin romuttuneeseen autoon, jonka sisällä nuori nainen (Miina Turunen) tekee kuolemaa. Outoja käänteitä minimalistinen tarina saa haavoittuneen naisen rohkean pyynnön myötä...

Anssi Kasitonnin Planet of Sexes (2012) on hyvä esimerkki korkeakulttuurin piiriin hyväksytystä roskaestetiikan oodista. Ö-luokan science fiction -elokuvaa jäljittelevässä, ja samalla sitä ironisoivassa lyhytelokuvassa odottamaton rakkaus odottaa Yhdysvaltain avaruusvoimien lentäjää naissotureiden, kastraatiorobottien ja lisko-olentojen hallitsemalla planeetalla. Veikeällä kuvasuhteella (2,66:1) kaitafilmille kuvattu elokuva rymistelee syvällä camp-huumorin erämaassa.

Ville Lähteen ja Tommi Salaman Viimeinen taistelu Venuksesta (2010) on kauhu- ja väkivaltaeksploitaation saralla aktiivisesti toimivien indie-tuotantoyhtiöiden yhteistyön hedelmä. 1950-lukulaisen tieteisfiktion suuntaan kumartavassa elokuvassa liikutaan 2100-luvulla, kun Kuu, Mars ja itse avaruus ovat jättikorporaatioiden taistelukenttiä.

Tervetulleen leimahduksen uuden aallon kinkystä puolesta tuo Jaakko Talaskiven rohkea A Kiss One Suudelma (1969), joka täyttää kaikki mahdolliset taidepornon kriteerit. Kaksinaismoralismin mädännyttävää rakkauselämää vastaan hyökkäävä pieni suuri elokuva joutui ilmestyessään Valtion elokuvatarkastamon (RIP!) kynsiin hyvin tapojen vastaisena.

Erkki Seiron ja Elina Kataisen Halleluja (1969) pistää vielä tästäkin paremmaksi/pahemmaksi, ollen onnistunut kuvaus kiihkouskonnollisuuden kahlitsevasta vaikutuksesta ahdistuneeseen nuoreen mieheen. Suomalaisen elokuvahistorian näyttävimmän masturbaatiokohtauksen sisältävä elokuva joutui ilmestyessään elokuvatarkastamon ja lopulta myös Valtion elokuvalautakunnan mustalle listalle.

Kotimaisen Trash-näytöksen juontavat elokuvaohjaajat Teemu Nikki ja Jukka Kärkkäinen, jotka ovat kuratoineet ohjelman yhdessä allekirjoittaneen kanssa.

Lyhytelokuvaa marrasmasennukseen Helsingin lyhytelokuvafestivaalilla

Tampereen filkkarit on instituutio, jonka tuntevat kaikki - tai vähintäänkin elokuvan ystävät. Samaan ei aivan yllä helkkarit eli Helsingin lyhytelokuvafestivaali, joka järjestetään tällä viikolla (12.-17.11.) jo 30. kerran. Uudehko festivaalinimi saattaa tosin hämätä, sillä kyse on tietysti vuosikymmeniä pääkaupunkiseudun elokuvatarjontaa laajentaneista Kettupäivistä. Pari vuotta sitten Helsingin lyhytelokuvafestivaaliksi nimensä päivittänyt lyhytelokuvakatselmus tarjoaa perinteiseen malliin kilpasarjat lyhytfiktioille, -dokumenteille, -animaatioille sekä kokeellisen elokuvan teoksille. Kilpaohjelmistojen lisäksi Andorrassa (Eerikinkatu 11), Orionissa (Eerikinkatu 15) ja Forum Boxissa (Ruoholahdenranta 3 a) on tarjolla skettielokuvia, historiallisen Jussi-voittaja Maarit Lallin sekä poliittisilla lyhytelokuvilla huomiota herättäneen Adel Abidinin retrospektiivit, AV-arkin kuratoima kokeellisten elokuvien sarja sekä kiehtova kotimainen trash-näytös. Elokuvanäytösten välissä yleisöllä on mahdollisuus osallistua suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan nykytilaa käsitteleviin paneelikeskusteluihin.

Kilpasarjojen elokuvista kannattaa pitää silmällä erityisesti Joonas Rutasen pienimuotoista, mutta suurin tuntein sykähtelevää elokuvaa Huulilla (2013). Mieleenpainuvaa lapsuuden kokemusta (tai tässä tapauksessa paremmin traumaa) perkaa myös Teemu Nikki uutukaisella lyhärillään Verhon takaa (2013). Komedian ystävän on syytä nähdä myös Niklas Lindgrenin Eskapistit (2012), jonka sydämellinen huumori ammennetaan larppaajien roolileikeistä. Festivaalin kokeellisen dokumentaarin rajapinnassa operoivat vaikuttavimmin tutut nimet, Mika Taanila (Kuuden päivän juoksu, 2013) sekä Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen (Hätäkutsu, 2013). Animaation ystävälle festivaalilla on tarjota esimerkiksi Kalle Kotilan visuaalisesti komea Tärkeitä papereita (2013, festivaalilla selittämättömästä syystä kansainvälisellä nimellä The Papers), joka pohjautuu muusikko/kirjailija Jarkko Martikaisen samannimiseen novelliin.

Yksi HLEF:n mielenkiintoisimmista ohjelmanumeroista on Kohta 18 -nuorisoelokuvalla (2012) Jusseja kahmineen Maarit Lallin retrospektiivi. Lallin aikaisempia töitä esittelevässä erikoisohjelmassa nähdään niin ohjaajan elokuvaopintojen aikaisia koulutöitä (Suojaviiva, 1995. Legio, 1997) kuin kevyesti fantasialla maustettua kesäistä komiikkaakin (Järvi, 2006). Opinnäytteistä mieleenpainuvimmassa, satiirisessa Suojaviivassa nähdään cameo-roolissa pakkasessa hytisevä Krzysztof Kieslowskikin (1941-96). Elokuvaopiskelijoiden itseironisena metakomediana toimiva Suojaviiva kommentoi elokuvaopetuksen tilaa laman jälkeisessä Suomessa.

Lallin lyhytelokuvatuotannon keskeisin elokuva on kuitenkin Aki Kaurismäen tuottama perisuomalaisen uhman ja jääräpäisyyden kuvaus Kovat miehet (1999), jonka hirtehishuumori kestää aikaa ja katsomiskertoja. Maailmallekin laajasti levinnyt musta komedia voitti valmistuttuaan Tampereen lyhyelokuvajuhlilla kansainvälisen kilpailun fiktiosarjan, yleisöpalkinnon, kotimaisen kilpailun erikoispalkinnon ja vieläpä nuorisoraadin palkinnon. Filmivilleille erityistietona, että Kovat miehet esitetään Andorrassa 35 mm kansainvälisenä filmikopiona.

Vuodesta 2011 Helsingin lyhytelokuvafestivaalin katto-organisaatio Suomen elokuvakontakti ry. on jakanut Kettu Elokuvapalkintoa vuoden parhaalle kotimaiselle lyhytelokuvalle. Helmikuisen Jussi-juhlan yhteydessä jaettavan palkinnon saajan valitsevat tällä kertaa näyttelijä Outi Mäenpää ja muusikko Paleface. Yleisradion lahjoittaman rahapalkinnon (2500 e) tavoitteena on nostaa esille kotimaisia lyhytelokuvia, kannustaa tekijöitä sekä tavoittaa uutta yleisöä. Palkintoehdokkaat nähdään lyhytelokuvafestivaalin avajaisnäytöksessä tiistaina 12.11. klo 19 sekä erikoisnäytöksessä keskiviikkona 13.11. klo 21. Kolmatta kertaa jaettavan Kettu elokuvapalkinnon edellisiä voittajia ovat Kari Juusonen animaatioelokuvalla Ö (2011, palkinto vuonna 2012) ja Jussi Hiltunen nuorisodraamalla Hiljainen viikko (2011, palkinto vuonna 2013).

Taatusti omaperäinen: Kalevala - uusi aika

Elokuvaohjaaja Jari Halosen paluu valkokankaalle on tapaus suomalaisessa elokuvassa. Halosen edellinen ohjaustyö Aleksis Kiven elämä (2001) oli monitulkintainen, avantgardistisia mittasuhteita saanut taiteilijakuvaus suomenkielisen kirjallisuuden oppi-isästä. Se ei hyväksyvistä kritiikeistä huolimatta vakuuttanut suurta yleisöä, katsojaluku jäi alle 50 000 katsojan. Tähän vaikutti ennen kaikkea Halosen ristiriitainen maine taiteentekijänä.

Nyt valmistunut Kalevala - uusi aika on ollut työn alla vuosikymmenen ajan. Elokuvan hajanainen tuotantoprosessi on viivästynyt useilla vuosilla sisältäen talousongelmien lisäksi levittäjien epäilyksiä. Yleisradion vahva tuki Halosen hankkeelle on kuitenkin ollut se kivijalka, joka on tehnyt elokuvan mahdolliseksi.

Teatteriensi-iltansa 15. marraskuusta saavasta Kalevala-elokuvasta ei voi puhua puhdasoppisena, saati staattisena, kirjallisuusfilmatisointina. Halosen näkemyksessä on kyse kokonaan uudesta Kalevala-tulkinnasta, johon limitetään nykypäivän suomalaista korporaatioahneutta. Alussa toki taotaan Sampo, jonka sanotaan antavan ihmisille rikkauksia. Tieto ihmeestä leviää ja Pohjolan valtias Louhi (Tanja-Lotta Räikkä) lähtee ryöstöretkelle saadakseen Sammon itselleen. Samaan aikaan suuri kansainvälinsen konserni on luomassa markkinoilla ihmismieleen vaikuttavan virtuaalilaitteen. Yhtiön toimitusjohtaja Sampo Väinölä (Tommi Eronen) tulee työpaineiden lomassa tietoiseksi menneisyyden voimista ja ymmärtää olevan mukana Kalevalan ja Pohjolan ikiaikaisessa taistelussa.

Halonen on syksyn aikana antamissaan haastatteluissa painottanut sitä, että Elias Lönnrotin kokoama kirja ei ole pyhä, vaikka sen taustalla oleva traditio sitä onkin. Halosen Kalevala on vahvasti henkisyyttä ja elämän tarkoitusta pohtiva elokuva, eikä olekaan yllätys, että ohjaaja löysi pyhät kertomukset, Raamatun ja buddhalaisen tradition, etsiessään todellista kalevalaista traditiota. Halosen oma elämän tarkoituksen etsintä heijastuu elokuvan tunnelmasta vahvasti. Hän täsmentää, että "aina kun ihminen ei ole iloinen, hän elää harhassa. Vain totuuden oivaltaminen johtaa täydellisyyteen."

Näistä lähtökohdista ei liene yllätys, että Kalevala - uusi aika on kunnianhimoinen ja parhaimmillaan vahvatunnelmainen elokuva. Harmi vain, että tarinan tasolla se ontuu, erityisesti nykypäivään sijoittuvissa jaksoissa. Kohtaukset ovat vaikeaselkoisia, ristiriitaisia ja lipsahtavat pahimmillaan tahattoman komiikan puolelle.

Kylmäksi lopputulos ei kuitenkaan jätä hetkeksikään.

Näyttelijäsuorituksista löytyy täysosumia (Konsta Mäkelä (Kurt) tekee liioittelevuudessaan hullunhyvän konnan roolin!) ja valitettavia epäonnistumisia. Mäkelän hurjan heittäytymisen lisäksi positiivisiksi roolituksiksi voi lukea Pirjo Longan (Aino), Tanja-Lotta Räikän ja Tommi Erosen, mutta sen sijaan niinkin keskeinen hahmo kuin Väinämöinen ei saa tarvittavaa karismaa Ari Vakkilaisen hahmotuksessa. Merkittävä osa elokuvan mahdollisesta voimasta putoaa Vakkilaisen välttävän roolityön takia. Halonen itse nähdään karismaattisesti Seppä Ilmarisena, mutta valitettavasti yhtään repliikkiä ei ohjaaja ole itselleen suonut.

Näyttelijätyö on kautta linjan tutun fyysistä, joka herättää joko inhoa tai ihailua. Näyttelijäkaarti uhmaa Halosen vaativan ja äärimmäisen metodin kautta mielenterveyttään ja ajavat itsensä toistuvasti kyynelsilmäiselle vereslihalle. Halosen ilmaisuresepti nojaa yhä vahvasti fyysiseen suoritukseen: juoksua veren maksu suussa, etunojapunnerruksia, nyrkkeilysäkin hakkaamista, itkua, hikeä... Vahvasti tunteisiin vetoava fyysisyys tarttuu katsojaankin ja elokuvan jälkeen olo on uupunut, mutta merkillisellä tavalla myös valaistunut. Tunteikkuutta lisää elokuvan hieno viimeinen minuutti sekä lopputekstien aikana kuultava, Halosen itsensä säveltämä ja tulkitsema kappale (joka tosin on nimetty tyhjentävän mielikuvituksettomasti Loppubiisiksi?!).

Muinaiseen Suomeen sijoittuvat historialliset sekvenssit ovat tyylikkäitä. Kiitos kuuluu osin Jussi-palkitun (Rölli ja metsänhenki, Hella W) Anu Pirilän näyttävälle pukusuunnittelulle. Budjetin niukkuus  näkyy kuitenkin joukkokohtauksissa. Nykypäivään sijoittuvista jaksoista muistettavimmat on kuvattu pitkälti kolkoissa, eristäytyneisyyden tunnetta lisäävissä pitkissä käytävissä sekä post-apokalyptista atmosfääriä tuovissa luolissa, Seppä Callahanin Filmimaailman perinteiden mukaan.

Halonen tekee tuttuja kärjistyksiä: kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmä vie turmioon ja Hufvudstadsbladetia lukeva ruotsinkielinen eliitti on ahnetta ja ymmärtämätöntä väestöä, johon ohjaaja suhtautuu suorastaan vihamielisesti. Halosen suhtautuminen tietoyhteiskuntaan tuntuu olevan ajastaan irrallaan. Kohtaus, jossa Olavi Uusivirran esittämä Antti vetää salaseuransa chat-tuokiota menee köykäisesti absurdin komiikan puolelle. Elokuvassa puhuttava kieli on jännitteistä ja täysin luonnotonta, kunnes tilanteen vapauttaa jokin koomiselta tuntuva improvisatorinen heitto.

Epäilemättä yleisön (ja ehkä kriitikoidenkin?) mielipiteet kahtia jakava Kalevala - uusi aika on vahvimmillaan varsin oivaltava elokuva. Halonen ei halua edelleenkään kulkea taiteentekemisen kultaista keskitietä - ja hyvä niin. Persoonallisesta lopputuloksesta syntyy kiehtova, mutta epätasainen Kalevala-tulkinta, jonka ymmärtämiseen tarvitaan useita katsomiskertoja. Jos vain kanttia riittää...

"Elokuvassa elää uudenlainen anarkia, joka ei ole miinusmerkkinen. Se ei pureskele valmiiksi vaan jättää katsojilleen ajattelun tehtävän. Se osuu yhteiseen taustaamme, ja on kuin yhteinen uni, tai maisema jota emme muistaneet" -Tommi Eronen

Post Scriptum: Elokuvan levittää nummelalainen VLMedia Oy, joka on viime vuosina julkaissut uutterasti Yleisradion televisioteatterin tuotantoja ja esimerkiksi Anssi Mänttärin elokuvia DVD:llä. Sama yhtiö julkaisi vihdoin tänä syksynä Halosen aiemmat pitkät elokuvat DVD:nä. Piskuista kulttuurityötä pieneltä levitysyhtiöltä!

Kalevala - uusi aika valkokankaalla 15.11. alkaen. Ennakkoon elokuvan voi nähdä Joensuun Rokumentti-festivaaleilla keskiviikkona 13.11.

Olipa kerran... Simple Minds

eli mistä puhumme kun puhumme Simple Mindsista?

Simple Mindsin dissaamisesta tuli viimeistään 1990-luvulla trendikästä. Osin toki yhtyeen omasta syystä, sillä 1980-luvun lopulle tultaessa bändin pop-luomuksista tuli pahin mahdollinen irvikuva siitä innovatiivisesta, kokeilunhaluisesta postpost-yhtyeestä jollaisena glasgowlainen ryhmä toimintansa aloitti. Live Aidin jälkihuuruissa Simple Mindsin mahtaileva stadionsoundi alkoi kasvaa hallitsemattomaksi ja maailman parantamiseen (ja julkkissuhteisiin) taipuvainen keulahahmo Jim Kerr ajautui rock-kriitikoiden pilkan kohteeksi.

Simple Mindsin luovuudesta alkoivat tehot huveta 1980- ja 90-lukujen taitteessa, eivätkä tilannetta ainakaan parantaneet jatkuvat kokoonpanovaihdokset ja levy-yhtiömuutokset. Häviämäisillään Simple Minds oli Real Lifen (1991) turruttavassa tosikkoudessa, semminkin jos sitä vertaa samana vuonna ilmestyneisiin levyihin kuten Primal Screamin Screamadelicaan, Massive Attackin Blue Linesiin tai vaikkapa My Bloody Valentinen Lovelessiin. Näiden rinnalla Real Life on kuin tehty jossain toisessa, kolkommassa ja turpeammassa universumissa.

Mikään yllämainituista seikoista ei kuitenkaan poista Simple Mindsin loistonpäivien hehkua, sillä vuosina 1979-84 yhtye oli parhaimmillaan yksi galaksin vahvimmista. Bändin juuret (tai tarkemmin sanottuna sen esivaiheen, Johnny & The Self-Abusers) ulottuivat punk-liikkeen nurkille, mutta ensilevyn (Life in a Day, 1979) ilmestyessä musiikkityyli oli jo vaihtunut uuden aallon soundikokeiluihin. Real to Real Cacophony (1979) ja Empires and Dances (1980) -levyillä Simple Minds loi vahvan perustan omaleimaiselle ilmaisulle taiteellisen konerockin ja synkkämietteisesti kolisevan postpunkin välimaastosta. Krautrock-vaikutteisella Sons and Fascinationilla (1981) ja konepop-vetoisella Sister Feeling Callilla (1981) glasgowlaisnuorukaiset viimeistään sementoivat asemansa Joy Divisionin ja varhaisen The Human Leaguen manttelinperijänä.

Yhtyeen varhaiskausi (1979-81) tuotti paitsi kulttisuosiota, myös orastavia radiohittejä. Vauhdikkaat singlevedot I Travel, The American sekä Love Song osoittivat yhtyeen pop-sensibiliteettiä ja toisaalta Sweat in Bulletin ja Themes for Great Citiesin kaltaiset biisit ennakoivat Madchester-aikakautta.

Simple Mindsin kaupallisena läpimurtona voi kuitenkin pitää vuonna 1982 ilmestynyttä levyä New Gold Dream (81-82-83-84), jolla yhtye taitavasti siirtyi harmaansävyistä kohti värikkäämpää, tanssittavampaa syntikkapoppia. Singlehitit Glittering Prize ja erityisesti albumin timanttinen synaklassikko Promised You A Miracle yhdistivät oivaltavasti kohtalokkaan romantiikan radioystävälliseen uuden aallon poppiin. Surumielisen haikea Someone, Somewhere in the Summertime ja komea nimikkokappale New Gold Dream (81-82-83-84) lisäsivät albumin dramaattista tehoa. Kiehtovalla rytmiikalla kuorrutetun albumin keskiössä ovat biisintekijäkaksikon, Jim Kerr ja kitaristi Charles Burchill ohella Michael MacNeilin jyhkeät kosketinmaisemat sekä erityisesti basisti Derek Forbesin tarttuvat bassokoukut. Saattaa hyvinkin olla keskeisesti Forbesin ansiota minkälaiseksi yhtyeen soundi New Gold Dreamilla kokonaisuudessaan muodostui. Samuli Knuutia lainatakseni, kun on kyllästynyt New Gold Dreamiin, on kyllästynyt siihen mitä me elämäksi kutsumme.

Yhtyeen kultakauden viimeinen merkkiteos Sparkle in the Rain (1984) on ilmestymisvuotensa merkittävimpiä levytyksiä Echo & the Bunnymenin Ocean Rainin, The Smithsin eponyymin debyytin sekä U2:n The Unforgettable Firen ohella. Steve Lillywhiten tuottamalla albumilla Kerr ja kumppanit siirtyivät synteettisistä äänimaailmoista kohti dynaamisempaa, aiempaa selvästi rock-henkisempää ilmaisua. Oletettavasti Lillywhiten tuotannollinen jälki Big Countryn The Crossingilla (1983) ja U2:n Warilla (1983) oli tehnyt skotlantilaiskvintettiin vaikutuksen, jonka pohjalta yhtyeen uusi, stadion-orientoitunut ja samalla aiempaa aggressiivisempi ja ekstrovertimpi rock-soundi syntyi. Soitannollisesti Sparkle in the Rain antoi isomman roolin kitaristi Burchillin lisäksi uudelle rumpalille, Mel Gaynorille, jonka voimakas soitanta sopi yhtyeen suureellisen rockin kivijalaksi.

John Hughesiin rakastetusta kasariklassikosta The Breakfast Club (1985) muistettava megahitti Don't You (Forget About Me) muutti Simple Mindsin globaalissa suosiossa kaiken yhdessä yössä. Billy Idolille hittejä kynäillyt Keith Forsey kirjoitti kappaleen yhdessä Steve Schiffin kanssa ja antoi biisin vastaan hangoittelevien skottien levytettäväksi. Idolin lisäksi myös Bryan Ferryn hylkäämästä kappaleesta tuli aikalaisklassikko ja teinidiscojen kärkikappale, vaikka Simple Mindsilla oli vielä pokkaa heivata kappale pois Once Upon A Time -levyltä (1985), josta käytännössä alkoi yhtyeen hidas alamäki. Kiehtova, improvisatorinen synakilke oli vaihtunut laadukkaan stadionrockin kautta paisuttelevaan pop-paatokseen, johon oman folk-mausteensa lisäsi vuosien kuluessa albumi Street Fighting Years (1989). 1990-luvulla Simple Minds oli pahimmillaan (Real Life, Good News from the Next World, Neapolis) kuin karkean valkaisuhoidon läpikäynyt ja ennalta ikääntynyt lauma sessiomuusikoita etsimässä kadonnutta inspiraatiota.

Syvästä taiteellisesta lamastakin voi kuitenkin selvitä ja jollei voittajana, niin ainakin kuivin jaloin. Sen Simple Minds todisti karismaattisilla, jopa rouheilla levyillä Black & White 050505 (2005) ja erityisesti uuden aallon kaikuja muistelleella Graffiti Soulilla (2009). Viime vuosina yhtye on näyttänyt elinvoimansa myös uudelleen aktivoituneena kiertuebändinä. Nostalgisten hittiparaatien vierelle keski-ikäistyneillä poppareilla on ollut muskelia heittää myös viiden ensimmäisen levyn tuotantoa modernisoinut kiertue 5x5 Live (2012), joka otettiin ylistävän kritiikin saattelemana vastaan.

Kehnoista ajoista huolimatta Simple Mindsille soisi laajemman uudelleenarvioinnin, jotta yhtyeen alkutuotannon merkitys nousisi sen ansaitsemalla paikalle. Myöskään 80-luvun hittikoneena Kerrin ja Burchillin sävellyksiä ei tulisi vähätellä.

Lopuksi vielä sponsoroimaton reklaami: Simple Mindsin yhtyeen nykykunnon voi todeta ensi tammikuussa Helsingin Circuksessa.
Alive and kicking!

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet, osa 2/2

Joe Danten 1980-luku päättyi Alfred Hitchcockin klassisen Takaikkunan (Rear Window, 1954) vapaamuotoisella komediavariaatiolla Piru naapurissa (The 'burbs, 1989), jossa Tom Hanksin ja Bruce Dernin vinkeästi esittämät naapurinmiehet alkavat epäillä Klopekin perheeen yöllistä metelöintiä. Kauhuviitteillä höystetyllä mustalla komedialla Dante jatkoi tyylilleen ominaista esikaupunkisatiiria.

Liioittelun riemukas ääripiste Danten uralla löytyy miehen ohjaamasta jatko-osasta Gremlins 2 - riiviöt: Uusi pesue (Gremlins 2: The New Batch, 1990), johon hän sai Warnerilta vapaat kädet bisarrien visioidensa toteutukseen. Jokaisen elokuvantekijän unelmatilanteesta Dante ottikin kaiken ilon irti ja vei itsereflektiivisyydessään edeltäjänsä komiikan toiseen potenssiin. Tex Averyn anarkististen animaatioiden, kauhuparodian ja metaelokuvan pähkähullusta sekamelskasta syntyy pintapuolisesti harkitsemattomalta vaikuttava, mutta käänteissään nerokas mediasatiiri, joka on kuin parodia itsestään. Karnevalistisesta jatko-osasta tuli yksi Danten filmografian helmistä ja samalla miehen toistaiseksi viimeinen elokuva, joka on tuottanut voittoa.

Kinopaniikki (Matinee, 1993. Tunnetaan Suomessa myös nimellä Päiväleffa) on taatusti Danten valkokangaselokuvista tuntemattomimpia, mutta syyttä suotta vähälle huomiolle jäänyt lämminhenkinen nostalgiatrippi Kuuban kriisin aikakauteen. Elokuvan keskiössä on William Castlen mieleentuova tuottajaguru Lawrence Woolsey (John Goodman), jonka eksploitaatioelokuva Mant aiheuttaa väristyksiä mahdollisen maailmanlopun aattona. Oman värinsä Dantelle selvästi hyvin henkilökohtaiseen elokuvaan tuovat jatkuvat viittaukset 1950- ja 60-lukujen tieteis- ja kauhuelokuviin.

Kinopaniikki/Matinee, 1993

Taloudellisesti epäonninen Pienet soturit (Small Soldiers, 1998) oli eräänlainen kyynikon versio Toy Storysta (1995). Elokuva hyökkäsi viihteellisen pintansa alla kulutuskulttuuria ja militarismia vastaan, mikä sai elokuvakriitikko Jonathan Rosenbaumin ylistämään Pieniä sotureita Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryania (Saving Private Ryan, 1998) älykkäämmäksi ja syvällisemmäksi teokseksi. Toisinajattelijat kokivat elokuvan tyhjänpäiväisenä, aggressiivisena ja hahmoiltaan puisevana sepitteenä.

Valkokangaselokuvien ohella Dante teki 90-luvulla pitkän päivätyön televisiotuotantojen parissa. Vuosina 1991-92 hän kehitteli komediallisen fantasiasarjan Eerie, Indiana, joka myönteisistä ennakkoarvioista huolimatta hyllytettiin parinkymmenen jakson jälkeen. Tätä seurasivat mm. väljä uusintafilmatisointi Tyttäret karkuteillä (Runaway Daughters, 1994) sekä kehuttu satiiri Rajat kiinni (The Second Civil War, 1997), jonka Dante ohjasi HBO:lle.

Kuten monille aikalaisilleen (John Carpenter, Walter Hill, John Landis, Robert Zemeckis) ei 2000-luku ole ollut Dantellekaan suotuisaa aikaa. Viimeisen vuosikymmenen aikana valkokangasohjauksia on ollut vain kaksi, joista kumpikaan ei kuulu tekijänsä parhaimpien töiden joukkoon. Looney Tunes: Taas kehissä (Looney Tunes: Back in Action (2003) syntyi Dantelle rakkaasta aiheesta (WB:n klassiset animaatiohahmot), mutta tuotantoprosessista tuli tyrmäävä. Ohjaajan käsistä keskeneräisenä levitykseen riistetty elokuva sai kohteliaan vastaanoton kriitikoilta, mutta osoittautui pannukakuksi lippuluukuilla. Juuri sen parempi ei valitettavasti ole heppoinen teinipelottelu The Hole (2009), jonka vähäinen levitys tuotti ohjaajalle painajaismaista epäonnea. Dante onkin viime vuosina ollut aktiivinen television (kauhusarjat Masters of Horror, 2005-2007, Splatter 2009-) ja dokumenttituotantojen (Corman's World: Exploits of a Hollywood Rebel, 2011) parissa.

Räikeästi aliarvostetun ja usein väärinymmärretyn ohjaajan elokuvissa toistuu sodan, avoimen militarismin ja piilevän paranoian läsnäolo. Piraijassa (Piranha, 1978) ongelmien lähteenä ovat armeijan Vietnamin sodan aikaiset kokeet, Gremlinsin (1984) isänmaallinen sotaveteraani (Dick Miller) nimittää työkoneensa ulkomaisia varaosia "gremlinseiksi", Pienessä suuressa seikkailussa (Innerspace, 1987) liikutaan sotateknologian kehityksen laitamilla, Pienissä sotureissa urbaani sodankäynti on pääosassa ja Kinopaniikissa kylmän sodan ja ydinaseiden painajaiset väijyvät taustalla. Kaikki tämä verhotaan usein huumorin ja satiirin taakse, kuten Gremlins 2:n Rambo-parodiassa.

Oman suolansa Danten vetovoimaiseen filmografiaan tuo elokuvasta toiseen toistuva näyttelijäensemble, jonka keskiössä häärivät Dick Miller, Robert Picardo, Wendy Schaal, Kevin McCarthy ja Henry Gibson.  Usein kieli poskessa roolinsa luikauttavat näyttelijät tuovat elokuviin kotoisan, jopa lämpimän humoristisen vaikutelman.

Suuren elokuvaentusiastin maineessa oleva ohjaajalegenda vieraili Sodankylän elokuvajuhlilla kesällä 2012 ja  hurmasi yleisön sydämellisen iloisella persoonallaan. Lukuisten masterclassien, festivaalivierailujen ja elokuva-alustusten ohella Dante on toiminut isäntänä Trailers from Hell -nimisellä verkkosivustolla, johon on koottu elokuvatrailereita mykkäkomedian ajalta aina 1980-luvun splatter-pätkiin saakka. Pitkään vireillä ollut Roger Corman -elämäkertaelokuva The Man with Kaleidoscope Eyes näkee toivottavasti lähivuosina päivänvalon.

"Joe Dante on kiertävän tivolin viimeinen taikuri, aikana jolloin ihmiset ovat kadottaneet uskonsa ihmeisiin ja menettäneet mielikuvituksensa, mutta hänen taikasauvansa tihkuu verta, koska 1900-luvun todelliset sadut ovat sotia" - Lauri Timonen (Filmihullu, 4/2012).

Lähteet:
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

What's Up, Joe? - Danten vaellusvuodet osa 1/2

Yksi amerikkalaisen viihde-elokuvan kekseliäimpiä nimiä 1980-luvulla oli kiistatta Joe Dante (s. 1946). Nykyään charmantisti harmaantunut kulttiohjaaja nousi maailmanmaineeseen viimeistään Gremlinsin (Gremlins - Riiviöt, 1984) myötä, mutta ura elokuvan parissa alkoi jo 1960-luvun lopulla hyvin harvoin nähdyllä kompilaatioelokuvalla The Movie Orgy (1968). Alkuperäismitassaan peräti seitsemän tuntia kestävä filmiorgia syntyi yhteistyössä tuottaja Jon Davisonin (RoboCop, 1987) kanssa yhdistelemällä elokuvakatkelmia, trailerinpätkiä sekä aikansa televisiomainoksia. Modernin taiteen museoissa ja elokuvafestivaaleilla esitetty omalaatuinen leikkaa ja liimaa -filmikooste on elokuvaleikkauksen taidonnäyte, johon on viistolla huumorilla upotettu amerikkalaisen populaarikulttuurin ikonista kuvastoa, sodanvastaista kantaaottavuutta ja huonoa makua.

1970-luvulla Dante päätyi halpislegenda Roger Cormanin talliin moniosaajaksi. Pääasiassa trailerleikkaajan töillä itsensä elättänyt Dante ystävystyi toisen Corman-kasvatin, Allan Arkushin kanssa ja luomisvoiman tuloksena syntyi nopeasti valkokankaalle roiskaistu b-elokuva Hollywood Boulevard (1976). Metakerronnan vitseillä höystetty eksploitaatio kierrätti osuvasti Cormanin tuottamien elokuvien materiaalia ja tuotti hulppeat miljoona dollaria New World Picturesille.

Roskaelokuvan menestysreseptin löydyttyä Dante jatkoi uraansa riemukkaan kuppaisella Tappajahai (Jaws, 1975) irvailulla Piraija (Piranha, 1978), jonka eksploitaatioaromilla maustetun käsikirjoituksen kynäili sittemmin kulttuuri-intellektuelliksi nostettu John Sayles. Vuosikymmenen lopun Dante jatkoi vielä Cormanin tuotantojen nokkelana kokoonkursijana. Samaan aikaan Allan Arkush ohjasi Danten tarinan pohjalta teiniyleisölle suunnatun Ramones-kohelluksen Rock 'n' Roll High School (1979).

Danten läpimurto suuremman budjetin elokuviin tapahtui ihmissusielokuvan tyylilajia modernisoineella kauhuelokuvalla Ulvonta (The Howling, 1981), jonka mustasta komiikasta kiitellyn käsikirjoituksen naputtivat John Sayles ja Terence H. Winkless käyttäen Gary Brandnerin romaania (The Howling, 1977) väljästi tapahtumien pohjana. Suoraviivaisen juonen täytteeksi elokuvan ihmissusiestetiikan täydensi Rob Bottinin uraauurtaneet kauhutehosteet, joissa puremat ja avohaavat räjähtivät ensi kertaa valkokankaalle uskottavalla tavalla. Ulvonnan tehokkuus ei kuitenkaan rakennu liiaksi tekniikkaan, sillä Danten näkemyksellisessä ohjauksessa yhdistyivät herkullisella tavalla satiiri, kovan linjan kauhu sekä elokuva- ja kirjallisuusviittaukset. Ihmissuden hyökätessä Sepe Susi (Big Bad Wolf) pyydystää porsaita taustalla näkyvässä televisiossa, Allen Ginsbergin Howl! (Huuto) lepää työpöydällä ja roolihenkilöiden nimissä kumarretaan kauhukulttuurin ikoneille (Terry Fisher, Fred Francis, George Waggner). Ulvonnan menestyksen pohjalle rakentui loputtoman tuntuinen sarja jatko-osia, joilla ei ole tosin ollut enää mitään tekemistä Danten kanssa.

1980-luvun alussa Dante työllisti itseään ohjaamalla pari jaksoa lyhytikäiseksi jäänyttä Hei, me pamputetaan! (The Police Squad, 1982) -komediasarjaa, jonka kulttimaineen pohjalle rakennettiin Leslie Nielsenin filmitähteyteen singonneet Mies ja alaston ase -parodiat (The Naked Gun, 1988-94). Danten ura kuitenkin myös elokuvantekijänä oli kuitenkin nousemassa uusiin sfääreihin Steven Spielbergin ansiosta, joka oli tunnustautunut ohjaajan ihailijaksi. Spielberg kutsui Danten yhdeksi ohjaajaksi Hämäran rajamailla (Twilight Zone, 1959-64) -televisiosarjaan perustuvaan fantasia/tieteisantologiaan Hämärän pelottavat varjot (Twilight Zone - The Movie, 1983). Danten ekspressionismillä hurvitteleva episodi It's A Good Life soljui onnistuneesti Spielbergin, John Landisin ja George Millerin segmenttien keskelle. Myöhemmin Dante palasi hämärän rajamaille alkuperäistelevisiosarjan jatkoksi tehdyssä tv-sarjassa (Twilight Zone, 1985-89).

Yhteistyö Spielbergin kanssa jatkui kauhukomedialla Gremlins - Riiviöt, jolla Dante viimeistään loi maineensa viihdyttävien fantasiatarinoiden nokkelana visualisoijana. Gremlinsin taustalla oli Chris Columbuksen Spielbergille lähettämä käsikirjoitus, johon Dante lisäsi roimasti kauhuelementtejä ja amerikkalaiselle lähiöelämälle naljailua. Realistisena joulutarinana alkava mutta kääntyy nopeasti vinoutuneella komedialla herkuttelevaksi kauhuelokuvaksi. Dantelle tyypillisesti elokuva viljelee myös filmitriviaa (mm. Ihmemaa Oz/The Wizard of Oz, Kielletty planeetta/Forbidden Planet, E.T., Ihmeellinen on elämä/It's A Wonderful Life, Lumikki ja seitsemää kääpiötä/Snow White and the Seven Dwarfs) ripeämmin kuin katsoja ehtii tajuta. Käsityöläissankaruutta edustaa Chris Walaksen mielikuvituksekkaasti luomat nukke- ja marionettihahmot, joiden ilmeikkyydestä heijastuu tunteiden koko kirjo. Oman säväyksensä kokonaisuuteen tuo myös Danten hovisäveltäjä Jerry Goldsmith, jonka Gremlins-tunnussävelmä on genrensä kiistattomia klassikoita.

Gremlinsin myötä Danten omin erikoisala, "koko perheen" komediallinen kauhuelokuva sai taiteellisen kärkipisteen, vaikka sarjakuvamaisuuden ja tietoisen camp-hengen varjolla monet kriitikot sulkivat silmänsä Danten terävä-älyiseltä satiirilta. Elokuvan globaalimenestys avasi ohjaajalle ovet Hollywoodin isojen studioiden äärelle, mutta toi lopulta taakaksi omanlaisensa lokeroitumisen. Dante alkoi vahvana genreosaajana (kauhu, sci-fi, fantasia) joutua hallitsemiensa lajityyppien vangiksi.

Amerikkalaisen lähiöperheterrorin jälkeen Dante siirtyi urallaan "galaksien väliseen koko perheen hupiin" tieteisfantasialla Explorers - tutkimusmatkailijat (Explorers, 1985), jota työstettiin vauhdilla Gremlinsin menestyksen aallonharjalla. Danten itsensä mukaan studio riisti elokuvan levitykseen kesken leikkausprosessin. Kiiruhtaminen ei kannattanut, sillä lippuluukulla Explorers ei löytänyt yleisöä. Suurimpana syynä oli kuitenkin se, että elokuvan ensi-ilta ajoitettiin typerästi Live Aid -konserttiviikonlopulle. Lopputulos on kuitenkin mainettaan parempi, sillä Explorers on aidosti sympaattinen, vilpitön ja romanttinen ylistys lapsen mielikuvitukselle. Kerronnallisesti se on selvästi malttisempaa Dantea. Mukana on viihdyttäviä metavitsejä (Starkiller-elokuva ulkoilmanäytöksessä) ja elokuvaviittauksia (lapset käyvät Charles M. Jones high schoolia, lopun Peter Pan -tribuutti), onnistunut roolitus (nuoret Ethan Hawke ja River Phoenix), ripaus sodanvastaista kommentaaria sekä Jerry Goldsmithin onnistunut score. Vain elokuvan kiirehditty loppupuoli vesittää muuten ajatonta perhe-elokuvaa.

Tieteiskomedialla Pieni suuri seikkailu (Innerspace, 1987) Dante jatkoi tiimityötä Steven Spielbergin kanssa. Erikoistehoste-Oscarilla palkittu elokuva sai inspiraationsa Richard Fleischerin 60-lukulaisesta science fiction -sepitteestä Fantastinen matka (Fantastic Voyage, 1966). Ohjaajansa repertuaarin tuntien Pieni suuri seikkailu on poikkeuksellisen sovinnainen, suureen yleisöön vetoava vauhtikomedia, jonka kohellus käy hetkittäin rasittavaksi. Samalla se saattaa hyvinkin olla ohjaajansa filmografian ennalta-arvattavimpia elokuvia. Kelvollisista aineksista ja positiivisista aikalaiskriitikeistä huolimatta yleisö karttoi Martin Shortin ja Dennis Quaidin tähdittämää komediaa, eikä kaupallinen tulos tyydyttänyt Warneria. Elokuvan maine on kuitenkin noussut viimeisen neljännesvuosisadan aikana. Ehkä osin nostalgiasyistäkin.

Danten aktiivisimman kauden päätteeksi koitti paluu episodielokuvan äärelle. Sketsikokoelma Amazon Women on the Moon (1987, Suomessa videolevityksessä nimellä Riemurasia) oli tuhtia parodiaa myöhäisillan televisio-ohjelmistosta. Spoof-elokuvan segmenteistä vastasivat Danten ohella Carl Gottlieb, Peter Horton, Rober K. Weiss sekä John Landis, joka toimi myös episodielokuvan tuottajana. Saman aikakauden televisiotyötä, Spielberg-liitännäistä fantasiasarjaa Hämmästyttävät tarinat (Amazing Stories, 1985-87), Dante ohjasi kahden kummitustarinan verran vuonna 1986.

...Jatkoa seuraa!

Lähteet:
Alanen, Antti (2012): Elokuvantekijät. Otava, Helsinki.
Dome.fi / Haastattelussa Joe Dante, piirrettyjä rakastava Gremlins-ohjaaja. http://dome.fi/elokuvat/haastattelut/haastattelussa-joe-dante-piirrettyja-rakastava-gremlins-ohjaaja (päivitetty 16.7.2012, tarkistettu 16.9.2013)
Filmihullu 4/2012.
Hänninen, Harto; Latvanen, Marko (1996, 2. painos): Verikekkerit: kauhun käsikirja. Otava, Helsinki.
IMDB / Joe Dante. http://akas.imdb.com/name/nm0001102/?ref_=sr_1 (16.9.2013)
KAVA / Explorers - tutkimusmatkailijat. http://www.kava.fi/esitys/explorers-tutkimusmatkailijat/7754 (päivitetty 11.9.2013, tarkistettu 16.9.2013)
Senses of Cinema: Joe Dante. http://sensesofcinema.com/2003/great-directors/dante/Senses of Cinema: Dante (päivitetty 1.5.2003, tarkistettu 16.9.2013)
Wikipedia / Joe Dante. http://en.wikipedia.org/wiki/Joe_Dante (16.9.2013)

Fantasma Matador - uuden aallon jäljillä

Vuonna 2008 perustetun Fantasma Matadorin musiikki liikkuu vahvasti punkinjälkeisillä aalloilla. Uuden aallon brittisynkiöiltä otetut vaikutteet kuuluvat kautta linjan, mutta rouheaksi jauhetusta rock-ilmaisusta on löydettävissä myös modernien indiediskotanssittajien (The Killers, Editors) henkeä. Englantilaisen Editorsin vaikutus kuuluu erityisesti yhtyeen primus motorin, Janne Peiposen ripeäsormisessa kitaratyöskentelyssä.

- Kun Fantasma Matador aloitteli toimintaansa viitisen vuotta sitten, oli tyyli vielä aika hakusessa. Jossain rockin ja melodisen powerpopin välimaastossa mentiin, ja jopa semiprogressiivisia sävyjä oli mukana. Kyllästyin kuitenkin nopeasti voimasointuihin, suoraan komppiin ja peruslänkytykseen. Nousi halu tehdä jotain omaleimaisempaa, muistelee yhtyeen biisintekijä Janne Peiponen.

Nyt ilmestyneeltä neljän biisin promocd:ltä löytyvä Empty Streets oli ratkaiseva biisi yhtyeen musiikillisessa kehittymisessä:
- Oikeastaan se biisi määritteli lopullisesti miltä Fantasma Matador tulisi jatkossa kuulostamaan, toteaa Peiponen.

Olympiadi sitten bLind-demolla ensiesiintymisensä tehnyt yhtye on kasvanut ja kehittynyt viime vuosina. Rumpu- ja bassosoundit ovat jykevöityneet ja yhtyeen ytimekkäästä, mutta herkkyyteenkin kykeneväisestä rockista on tullut ilmaisultaan harkitumpaa. Viehättävän ristiriidan Fantasma Matadorin musiikkiin tuo tarttuvien pop-melodioiden ja toisaalta kovinkin raskaiden tunnelmien onnistunut fuusio. Tummaa sointipalettia värittää nyt kaihoisasti viiltävät koskettimet. Monipuolisuuden nimissä sähäkkää aggressiivisuutta tarjoaa vahvasti postpunk-tradition suuntaan kurkottava As Tony Says, jolla yhtye vinkkaa silmää Factory-levy-yhtiön Tony Wilson -vainaalle.

- Tekstit syntyvät lähes poikkeuksetta sävellystyön jälkeen. Hitaalla aikataululla ja lopullisen version aikaansaaminen vaatii useita muutoksia ja hiontaa. Saatan kokea niistä paljon epävarmuutta. Toisaalta popin historiahan on tulvillaan huonoa englanninkielistä riimittelyä. Kuunnelkaa nyt vaikka The Policea, naurahtaa Peiponen.

Finnvox-studiolla Minerva Papin ammattimaisessa käsittelyssä masteroidulla promolla on ensisijaisesti tarkoitus herättää kuulijat:
- Olisi mukava tehdä lisää keikkoja, joiden kautta saataisiin lisää kuuntelijoita. Fanipohjaa kasvatetaan pikkuhiljaa. Nyt julkaistulla promolevyllä on tarkoitus tehdä pientä tunnustelua, jos löytäisimme alan ammattilaisista yhteistyökumppaneita ja hieman vetoapua, Peiponen summaa.

Espoo/Jyvässeutu-akselilla operoivan nelikon jatkotavoitteet ovat selkeät:
- Uusia biisejä syntyy jatkuvasti ja materiaali on hyvää, mutta enemmän pitäisi vielä tehdä töitä. Varmuutta ja kokemusta on joka vuosi tullut lisää. Laatuun satsataan määrän sijaan. Uskon siihen, että ihmiset löytää meidät vielä joku päivä. Pitää vaan mekastaa vielä hieman enemmän.

Lisätietoa:
www.fantasmamatador.com
https://soundcloud.com/fantasmamatador
https://www.facebook.com/FantasmaMatador

Dokumenttia, olkaa hyvät!

Suomalainen valkokangaselokuva on tänä päivänä lähes tasavertaista vuorottelua fiktion ja faktan välillä. Syyskuuhun mennessä teatterilevityksessä olleista paristakymmenestä kotimaisesta elokuvasta peräti yhdeksän on ollut dokumentteja. (Kymmenenkin, mikäli mukaan lasketaan Pirkanmaan elokuvakeskuksen levittämä saksalais-suomalainen In the Dark Room - Pimennossa (2012).) Katsojamäärissä ei ole päästy viime vuosien menestysten (Metsän tarina, Reindeerspotting - pako Joulumaasta, Miesten vuoro) tasolle, mutta kohtuullisen hyvin ovat menneet kuitenkin Petri Luukkaisen kepeä ihmiskoe-elokuva Tavarataivas ja Mika Ronkaisen ylistetty Laulu koti-ikävästä, jolle katsojia on kertynyt yli 10 000.

Tavarataivas (2013)

Syksylle on luvassa vielä ainakin Peter von Baghin juhlavuoden (70 v.) kunniaksi elokuvateatterilevitykseen tuleva nostalginen Muisteja (ensi-ilta 13.9.), aiemmin fiktioita ohjanneen JP Siilin jääkiekkoilijamuotokuva Selänne (ensi-ilta 27.9) sekä tärähtäneellä Täynnä Tarmoa -dokumentilla debytoineen Oskari Pastilan musiikkidokkari Knucklebonehead (ensi-ilta 11.10.).

Helsingin Sanomat kirjoitti (27.8.) kiinnostavasti walesilaisen elokuvatutkija Dafydd Sills-Jonesin ihailusta suomalaista dokumenttielokuvaa kohtaan. Sills-Jonesin mielenkiinto heräsi lontoolaisella elokuvafestivaalilla nähdyistä pohjoismaisista dokumenteista, joiden estetiikka teki vaikutuksen itsekin televisiolle dokumentteja ohjanneeseen tutkijaan. Muutettuaan tutkijavaihdon kautta Suomeen ja nähtyään viime vuosien tuotantoa laajemmin, on Sills-Jones todennut hyvin tunnustetun faktan, suomalainen dokumenttielokuva on elänyt kultakautta 2000-luvulla. Menestys on näkynyt paitsi kansainvälisinä festivaalimenestyksinä, myös elokuvateatterien ja television katsojaluvuissa. Ei nimittäin ole kansainvälisesti mitenkään yleistä, että dokumentit pääsevät elokuvateatterilevitykseen. Sills-Jonesin mukaan Britannian vahva dokumenttiperinne on katoamassa kokonaan. Walesissa tilanne on vielä huonompi. Taide- ja kulttuuritukia on leikattu rajulla kädellä, eikä pitkää elokuvaa tuoteta edes joka vuosi.

Sills-Jones nimeää toimittaja Harri Römpötin haastattelussa yhdeksi suosikkielokuvakseen Anastasia Lapsuin ja Markku Lehmuskallion Maan muistin (2009), joka kuvaa suomalaista kulttuuria jääkaudelta alkaen. Perin kansallisena nähty elokuva rikkoo Sills-Jonesin mielestä dokumentin tekemisen kaikki säännöt.

Suomalaisella dokumenttielokuvalla menee siis hyvin, katsoipa tilannetta kotoisasta tai kansainvälisestä perspektiivistä. Jonkinlaista elokuvakasvatuksen ja kotimaisen dokumenttielokuvahistorian tuntemuksen puutetta näen kuitenkin ilmassa. Yhdeksi selkeäksi syyksi on helppo määrittää vanhemman suomalaisen dokumenttielokuvan saatavuuden puutteellisuus. 1970- ja 80-lukujen kokoillan dokumenteista markkinoilta löytyvät kyllä Perkele! Kuvia Suomesta (1971) ja Kaurismäkien Saimaa-ilmiö (1981), mutta mitä muuta?

Esimerkiksi Lasse Naukkarisen (No Comments, 1984), Pekka Lehdon (Yksinteoin, 1990), John Websterin (Pölynimurikauppiaat, 1993) tai Kiti Luostarisen (Naisenkaari, 1997) kiinnostavimpia elokuvia ei ole kaupallisesti saatavilla mistään. Puhumattakaan siitä, ettei Pirjo Honkasalon keskeisintä tuotantoa (Atman, Tanjuska ja 7 perkelettä) ole saatavana DVD:nä, saati nykypäivän standardit täyttävinä teräväpiirtoversioina. Tätä ihmetellään ulkomaita myöten! Monista tuoreemmistakin suomalaisdokumenteista myyntiin tulleet painosmäärät ovat olleet pieniä ja loppuneet. Aika ajoin on lupailtu verkkolevityksen muuttavan tilannetta, mutta toistaiseksi mitään ei ole tapahtunut.

Onneksi valoakin on horisontissa, sillä hiljattain iso pohjoismainen elokuvalevittäjä Nordisk Film julkaisi näyttävät ja ilmeisen hyvin toimitetut boksit Taru Mäkelän sekä Virpi Suutarin ja Susanne Helken tuotannoista. Varasto-komediahitillä (2011) menestystä saaneen Taru Mäkelän dokkarituotannon kiinnostavin elokuva on Mäkelän elokuvasuvun dynastiasta kertova Saalis (2006). Suutari & Helke -boksi taas kokoaa ansiokkaasti ohjaajaparin kaikki yhteiset elokuvat, lyhytelokuvista koko pitkiin valkokangasdokumentteihin. Kokoelman vahvin elokuva on merkillisellä tavalla viihdyttävä, mutta samalla paljon puhuva nuorisotyöttömyyden kuvaus Joutilaat (2001), joka palkittiin ilmestyttyään parhaan dokumenttielokuvan Jussilla.

Tuskin boksien myynti on kannattavaa liiketoimintaa, mutta kulttuuriteko se noinkin isolta levittäjältä on.

Suomalaiset korpisoturit maailmalla

eli 50-lukulaista elokuvavientiä ihmetellen...

Luin hiljattain Kalevi Kalemaan ansiokkaan elämäkertakirjan Edvin Laineesta (1905-89), tuosta suomalaisen elokuvan ja teatterin jämeräleukaisesta ikihongasta. Laineen ura elokuvan parissa kesti hengästyttävästi lähes 60 vuotta, jos mukaan lasketaan Laineen esiintyminen Yrjö Nybergin (myöhemmin Norta) revyyelokuvassa "Sano se suomeksi" (1931). Ohjaajana Laine nähtiin peräti viidellä eri vuosikymmenellä, 1940-luvulta aina 80-luvun juppikauteen saakka. Suomalaisen elokuvan historiassa pidempään ohjaajauraan on yltänyt ainoastaan Matti Kassila, joka ennätti vielä 1990-luvun lamakauden kurimuksessakin tehdä elokuvan (Kaikki pelissä, 1994). Ohjaajauran pituudessa Laineelle ja Kassilalle taitaa pärjätä vain hiljattain 80-vuotta täyttänyt suomalaisen kulttuurielämän itseriittoinen mammutti, Jörn Donner.

Laineen tunnetuimmat elokuvaohjaukset Tuntematon sotilas (1955), Täällä Pohjantähden alla (1968), Akseli ja Elina (1970), Niskavuoren Heta (1952) ja Prinsessa Ruusunen (1949) ovat kansakunnan vahvassa muistissa ja keräävät yhä televisioesityksissä mainittavia katsojalukuja. Miehen saavutukset teatteritaiteen puolella on kirjattu tarkasti historiankirjoihin, mutta ilmaisumuodon ainutlaatuisuudesta johtuen teatterisaavutuksista ei juuri ole elävää kuvaa jälkipolvien ihailtavana - tai kritisoitavana.

Yllättävintä antia Kalemaan kirjassa on kuitenkin se, kuinka aikakaudelleen poikkeuksellisen laaja-alaisesti Laineen elokuvia esitettiin myös maamme rajojen ulkopuolella. Kalemaan mukaan erityisesti Tuntemattomasta sotilaasta tuli suorastaan tapaus Euroopassa, jossa se sai lähtölaukauksensa läntisestä naapurimaasta Ruotsista. Tukholmassa Laineen sotakuvaus sai myönteisen vastaanoton ja aikalaiskriitikot pitivät sitä jopa "pohjolan merkittävimpänä filminä". Tukholman esitysten jälkeen Rokan, Vanhalan, Lahtisen ja Lammion sotakokemuksiin saivat tutustua neljä muutakin ruotsalaista kaupunkia ja aikalaistodistajien mukaan moista ryntäystä ei elokuvateattereihin oltu koettu.

Saksassa elokuvaa levitettiin 26 elokuvateatterissa ja vastaanotto oli innostunut. Legendan mukaan Hampurissa syntyi peräti kahakka pääsylippujen riittävyyden tähden. Itävallassa yleisö reagoi voimakkaasti erityisesti alikersantti Lehdon (Åke Lindman) kohtalolle. Wienin esityksessä kannettiin ulos kolme pyörtynyttä naista.

Englantiin elokuva ennätti kesäksi 1956, jolloin se esitettiin teatteri- ja elokuva-alan ammattilaisille suljetussa näytöksessä. Vastoin alhaisia ennakko-odotuksia, vastaanotto oli säkenöivä. Laineen elokuvaa verrattiin ahkerasti Lewis Milestonen pasifistiseen ensimmäisen maailmansodan kuvaukseen Länsirintamalta ei mitään uutta (All Quiet on the Western Front, 1930) ja sille povattiin vahvaa valkokangasmenestystä. Toisin kuitenkin kävi, sillä The Unknown Soldieriksi muuntunut elokuva saatiin Englannissa teatterilevitykseen vasta vuonna 1958. Viivästynyt levitys oli tehnyt elokuvan menestymismahdollisuuksille hallaa, ja lopullisesti vähäiset esitykset turmeli kehno jälkiäänitys.

Yhdysvaltojen valloitus ei sujunut sekään vailla vastoinkäymisiä. Ensimmäiset filmikopiot jäivät tullin pantiksi, koska paikalliset viranomaiset katsoivat elokuvan sisältävän moraalitonta ja säädytöntä aineistoa. Suomalaisten korpisoturien kielenkäyttö tuomittiin yksiselitteisesti raa'aksi ja rivoksi, joten tuottaja T.J. Särkän ei auttanut muuta kuin vetää kopiot takaisin tarvittavia leikkaustöitä varten. Kiroilusta riisuttu filmiversio pääsi vihdoin alan ihmisten nähtäväksi. Hyväksyvä vastaanotto tuli mm. Alaston satama (On the Waterfront, 1954) ja Eedenistä itään (East of Eden, 1955) -elokuvilla itsensä tähtiohjaajaksi nostaneelta Elia Kazanilta. Kohteliaan kiittävistä arvosteluista huolimatta suuret setelit jäivät saamatta, kun sikäläinen levitysyhtiö meni konkurssiin. Suomen Filmiteollisuuden epäonneksi Yhdysvaltojen markkinoille tehdyt esityskopiotkin jäivät palauttamatta.

Festivaalirintamalla Cannesissa ja Berliinissä odotukset olivat korkealla, eikä syyttä, sillä suomalainen elokuva oli tuolloin melko hyvässä nosteessa. Erik Blombergin Lappi-fantasia Valkoinen peura (1952) oli palkittu festivaalilla pari vuotta aikaisemmin ja keväällä 1955 festivaaliyleisö oli kiitellyt Jack Witikan elokuvaa Nukkekauppias ja kaunis Lilith (1955). Laineen elokuvan menestyksen tielle asettui kuitenkin tiukka festivaalitoimikunta, joka määräsi elokuvan uudelleenleikattavaksi inhorealistisen raakana sotakuvauksena. Taustalla oli kuitenkin festivaalisäännöstön pykälä, jonka mukaan jotain kansakuntaa loukkaavan elokuvan esittäminen voitiin kieltää. Näin ollen suomalaisen sotaelokuvan hylkääminen antoi ranskalaisille mahdollisuuden osoittaa ystävällisyyttä Neuvostoliittoa kohtaan, jonka kanssa välit olivat Indokiinan sodan ja Algerian vapautusliikkeen vuoksi tulehtuneet.

Berliinin elokuvajuhlilla Der Unbekannte Soldat jäi angloamerikkalaisten elokuvien varjoon, mutta myönteisten arvostelujen lisäksi lohdutuspalkintona tuli kuitenkin Kansainvälisen Katolisen Filmitoimiston palkinto "inhimillisyyttä ja rauhaa puolustavana elokuvana". Kenties Berliinin palkinnon seurauksena elokuva saatiin myytyä 1950-luvun perspektiivistä myös todellisiin kaukomaihin eli Japaniin ja Australiaan.

On selvää, että Tuntemattoman sotilaan vastaanotto ulkomailla heijasti aikansa poliittista ilmapiiriä ja asenteita. Kiittävin vastaanotto tuli toisen maailmansodan aikana puolueettomana pysytelleestä Ruotsista, sodanaikaisesta asevelimaasta Saksasta sekä Francon hallitsemasta Espanjasta. Täystyrmäys sen sijaan tuli Norjasta sekä Belgiasta, jossa todettiin suomalaissotilaiden taistelleen väärällä puolella.

Neuvostoliitossa ei sen koommin Väinö Linnan romaaniin kuin Edvin Laineen elokuvaankaan suhtauduttu lämmöllä. Kylmän sodan kiristämässä ilmapiirissä ärtymystä aiheutti sodanaikaisten tapahtumien muistelu ja varomaton kommentointi. Tuntematon sotilas todettiin neuvostovastaiseksi elokuvaksi, mutta aivan yksiselitteisesti sen esittämistä ei hylätty. Suurlähetystössä elokuva sai puolustajia antimilitarisesta sanomastaan, mutta yleistä esittämislupaa ei silti herunut. Ensimmäisen kerran Tuntematon sotilas nähtiin itänaapurissa vasta 2003, Moskovan elokuvamuseon suomalaisen elokuvan viikolla.

Lähteet:
Kalemaa, Kalevi (2003): Edvin Laine - sisulla ja tunteella. WSOY, Helsinki.
Suomen kansallisfilmografia 5: vuosien 1953-1956 suomalaiset kokoillan elokuvat (2002, 2. painos). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.