Muistoissamme: Philip Seymour, Harold ja Tea

Alkuvuodesta on moni rakastettu näyttelijäikoni (mm. Shirley Temple (1928-2014), Sid Caesar (1922-2014), Maximilian Schell (1930-2014)) poistunut ajasta iäisyyteen. Lista tuntuu jo nyt murheellisen pitkältä, vaikka kalenterivuodessa ollaan vasta helmikuun loppupuolella.

In Memoriam - Philip Seymour Hoffman

Eniten mediahuomiota osakseen sai Oscar-palkittu yhdysvaltalaisnäyttelijä Philip Seymour Hoffman (1967-2014), joka menehtyi helmikuun alussa kiistatta liian varhain, vasta 46-vuotiaana. 2000-luvun kenties ylistetyimmästä miesnäyttelijästä tuli amerikkalaisen elokuvan monipuolinen sivuosakasvo jo 1990-luvun alussa, mutta varsinainen läpimurto tapahtui Todd Solondzin Onnen (Happiness, 1998) myötä. Hoffman antoi sielun Solondzin tragikoomisen elokuvan Allenille, yksinäiselle toimistonörtille, jonka haaveet rakkaudesta romuttuvat mitä julmimmalla tavalla.

Vuosituhannen vaihteessa vahvoja henkilöhahmoja alkoi kertyä kuin liukuhihnalta sekä amerikkalaisen indien (State and Main, 2000) että valtavirran (Punainen lohikäärme/Red Dragon, 2002) elokuvissa. Unohtumattomina roolitöinä mieleen palaavat esimerkiksi rahanahne Andy Hanson Sidney Lumetin elinvoimaisessa rikosdraamassa Before the Devil Knows You're Dead (2007), legendaarisen rock-kriitikko Lester Bangsin muotokuva Cameron Crowen nostalgisessa Melkein julkkiksessa (Almost Famous, 2000) tai teatteriohjaaja Caden Cotard Charlie Kaufmanin postmodernissa metadraamassa Synecdoche, New York (2008).

Oscar-palkinnon Hoffman sai pääroolistaan eksentrisenä amerikkalaiskirjailijana Truman Capotena Bennett Millerin biopicissä Capote (2005). Pitkin 2000-lukua Hoffman jakoi aikansa kahden taiteellisen intohimonsa, elokuvan ja teatterin välillä. Elokuvan puolella ainoaksi ohjaustyöksi jäi sydämellinen draamakomedia Soutaen sydämeesi (Jack Goes Boating, 2010). Tiettävästi huumeiden yliannostukseen kuolleen Hoffmanin pitkäaikaisin yhteistyökumppani oli ohjaaja Paul Thomas Anderson, jonka kanssa syntyivät mm. pornoteollisuuden humoristinen läpileikkaus Boogie Nights (1997), mosaiikkimainen Magnolia (1999) sekä jykevän klassinen Mestari (The Master, 2012).  


Komiikan kehittäjä, Harold Ramis

Harold Ramis (1944-2014) tuskin on edellämainittujen kaltainen näyttelijäikoni, mutta viihteen ja komiikan tekijänä Ramis oli kultakaudellaan 1970- ja 80-luvulla lajinsa amerikkalaista parhaimmistoa. Aikalaistensa Bill Murrayn ja Chevy Chasen tavoin Ramis hankki koomikon kannuksensa National Lampoon -tuoteperheen radio- ja televisio-ohjelmilla The National Lampoon Radio Hour (1973-74) ja The National Lampoon Show (1975). Televisioon huumorin kirjoittaminen jatkui suositussa kanadalaisessa sketsiohjelmassa, Second City Televisionissa (1976-79).

Elokuvassa Ramisin läpimurto tuli John Landisin siivottoman nuorisokomedian Delta-jengi (National Lampoon's Animal House, 1978) käsikirjoituksella, joka Ramis kynäili yhdessä Douglas Kenneyn ja Chris Millerin kanssa. Maailmanlaajuinen menestyselokuva muokkasi opiskelijakomedian pelisäännöt uusiksi ja sinkosi pääosanäyttelijänsä John Belushin villin filmitähteyden pyörteisiin.

1980-luvulla Ramis työskenteli tasavertaisesti ohjaajana (mm. crazy-komedia Faijalla hommat hanskassa/National Lampoon's Vacation, 1983), käsikirjoittajana ja näyttelijänä (mm. anarkistinen sotilasfarssi Natsat/Stripes, 1981). Ivan Reitmanin ohjaamasta ja Ramisin yhdessä Dan Aykroydin kanssa käsikirjoittamasta Ghostbustersista (Ghostbusters - haamujengi, 1984) tuli kuitenkin se elokuva, josta Ramis parhaiten muistetaan. Yliluonnollisessa komediassa yhdistettiin virkistävällä tavalla suulas verbaalikomiikka kevyeen kauhufantasiaan ja lopputuloksena oli sukupolviklassikko, jonka maineen sinetöi hittilistat valloittanut teemabiisi (Ray Parker Juniorin Ghostbusters). Ramis itse näytteli elokuvassa porukan älykköä, parapsykologian tohtori Egon Spengleriä. Bill Murrayn johtaman haamujengin tarina jatkui vielä kelvollisessa jatko-osassa Ghostbusters II - haamujengi II (Ghostbusters II, 1989), jonka edeltäjänsä tavoin kirjoittivat Ramis ja Aykroyd.

Verisuonitulehduksen komplikaatioihin menehtyneen Ramisin epätasaisen filmografian parhaana ohjauksena muistetaan hurmaava yhden vuorokauden toistuvalle syklille rakentuva Päiväni murmelina (Groundhog Day, 1993), jossa Bill Murray veisteli arrogantin ja omahyväisen yleisneurootikon hersyvän muotokuvan. Ramisin muistosanoissa on helppo yhtyä Barack Obaman ajatuksiin:
 "When we watched his movies - from Animal House and Caddyshack (Latvasta laho, 1980) to Ghostbusters and Groundhog Day - we didn't just laugh until it hurt. We questioned authority. We identified with the outsider. We rooted for the underdog. And through it all, we never lost our faith in happy endings."

...JA LOPUKSI haluan muistaa vielä suomalaisessa teatterissa, televisiossa ja elokuvassa pitkän uran luonutta Tea Istaa (1932-2014), joka nousi esiin teatterin puolella vahvojen naisroolien tulkitsijana ja naiskuvan uudistajana. Elokuvan puolella Ista aloitti uransa jo 1950-luvulla esiintymällä Valentin Vaalan Kulkurin tytössä (1952), mutta mittavammat roolityöt tulivat Roland Af Hällströmin intohimokuvauksessa Poika eli kesäänsä (1955) ja Jack Witikan maineikkaassa alkoholistikuvauksessa Mies tältä tähdeltä (1958). Jälkimmäisestä Ista voitti parhaan naispääosan Jussi-palkinnon. 1960-luvun alussa Ista näytteli Witikan viihteellisessä "huvipuistomainoksessa" Iloinen Linnanmäki (1960) ja eheässä Aapeli-filmatisoinnissa Pikku Pietarin piha (1961), jonka jälkimainingeissa hän solmi pitkän avioliiton ohjaaja Witikan (1916-2002) kanssa.

1960-luvun jälkeen Istan elokuvaroolit vähenivät huomattavasti, kun luovan uran painopiste oli teatteri-ilmaisussa. 1970-luvulla Ista nähtiin vain kahden pitkän valkokangaselokuvan rooleissa, mutta sitäkin väkevämmin. Matti Kassilan ilmestyessään rohkeana pidetty Haluan rakastaa Peter (1972) toi uran toisen Jussi-palkinnon (paras naispääosa) Istalle, mutta jäi käytännössä elokuvauran viimeiseksi pääosaksi. Mikko Niskasen ohjauksessa Syksyllä kaikki on toisin (1978) Ista teki hyvän sivuroolin pankinjohtaja Haapasen (Niskanen itse) koruttomana vaimona. Näyttämötaiteen valtionpalkinnolla (2012), Ida Aalberg -palkinnolla (1993) sekä Pro Finlandia -mitalilla (1997) palkittu Ista menehtyi
vaikean sairauden murtamana.

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 3

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012-13 kotimaiset debyyttielokuvat ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
__________________________________________________________

Osa 3.

Zaida Bergroth: Skavabölen pojat (2009)
Zaida Bergroth (s. 1977) lunasti jo esikoiselokuvallaan Skavabölen pojat (2009) ne odotukset, joita ohjaajan lupaavat lyhytelokuvat olivat nostattaneet. Kivijärvellä Keski-Suomessa syntynyt Bergroth suuntasi elokuva-alan opintoja kohti heti ylioppilaaksi valmistumisensa jälkeen. Prahan elokuva-akatemiassa vietetyn vuoden jälkeen Bergroth haki Taideteollisen korkeakoulun elokuvaohjauksen linjalle, jonne ovet avautuivat heti ensimmäisellä yrittämällä. Ohjaajaopintojensa aikana Bergroth teki tiiviisti oppilastöitä, joista maineikkain, vuosikymmen sitten valmistunut Lasileuka (2004), palkittiin Tampereen elokuvajuhlilla erikoispalkinnolla.

Bergrothin pitkä esikoiselokuva rakentui Antti Raivion vahvasti omaelämäkerrallisen Skavabölen pojat -näytelmäkäsikirjoituksen pohjalle. Raivion näytelmä oli kantaesitetty 1990-luvun alussa helsinkiläisessä Q-teatterissa, jossa siitä oli muodostunut monelle lama-aikakauden nuorelle sukupolvikokemus. Elokuvakäsikirjoitus syntyi Bergrothin, Raivion sekä käsikirjoittaja/dramaturgi/ohjaaja Jan Forsströmin hedelmällisenä yhteistyönä alkuperäistekstiin nojaten.

Traagisessa, mutta samalla lämminhenkisessä tarinassa seurataan perheen hajoamista 1970- ja 80-lukujen Suomessa. Keskiössä ovat veljekset Rupert (Lauri Tilkanen/Ilmari Järvenpää) ja Evert (Iiro Panula/Onni Tommila), joihin vanhempien avioero ja isän (Martti Suosalo) alkoholismi ovat jättäneet jälkensä. Kokonaistunnelmaltaan surumielistä elokuva rytmittää hienosti kosteasilmäinen nauru. Hienovaraisesti sävytettyä nostalgiaa tukevat Kaisa Mäkisen lavastus ja Sari Tuomisen tyylikkäästi esillepantu puvustus. Elokuvan sävyissä yhdistyvät ongelmitta elämän ilo ja hervottomuus sekä haavat repivä järkytys.

Elokuvateatterikierroksella Skavabölen pojat otettiin kriitikoiden osalta vastaan kiittävästi, jopa ylistävästi. Outi Heiskasen (Skenet, 4.9.2009) mukaan Bergrothin ensimmäinen pitkä elokuva oli ”järisyttävä täysosuma herkullista 1970-luvun epookkia myöten." Heiskanen kiinnitti arviossaan erityistä huomiota elokuvan onnistuneeseen roolitukseen. ”Ilmari Järvenpää ja Onni Tommila yltävät meidän oloissamme kerrassaan poikkeukselliseen luontevuuteen. Bergrothin lyhärit nähneille tämä ei tule yllätyksenä, sillä hänellä on pistämätön kyky ohjata lapsia. Välittömyyden ja luottamuksen hedelmällinen atmosfääri ei voi olla välittymättä katsomoon asti.” 

Veli-Pekka Lehtonen (HS/NYT, 4.9.2009) ei voinut välttyä vertailulta Q-teatterin esityksen kanssa. Hänestä tarinasta oli taittunut terä pidättyväisemmän kerronnan takia. ”Elokuvassa on valjuutensa: loppu, sovitus, vaikuttaa kylmältä ja tekniseltä lankojen yhteensolminnalta – samaa puutetta taisi olla näytelmässäkin." 

Tarmo Poussu  (Tähtihetki-ohjelma / YLE, 4.9.2009) koki elokuvan heikkoudeksi paikoin laahaavan kerronnan sekä turhalla sivujuonella rasitetun tarinan. "Alkoholisoituneen isän ja teinipoikien kohtaamista saadaan odottaa liian kauan eikä siitä lopulta kehity mitään odottamisen arvoista. Sulevi Peltolan – niin hieno näyttelijä kuin hän onkin – esittämän sivuhenkilön ja tähän liittyvät sotatraumat olisi voinut jättää elokuvasta kokonaan pois."

Skavabölen pojat keräsi elokuvateatterikierroksella kohtuulliset yli 40 000 katsojaa ja se palkittiin talvella 2010 ansaitusti parhaan käsikirjoituksen (Raivio, Forsström, Bergroth) sekä äänisuunnittelun (Janne Laine) Jussi-patsailla. Aiemmin edellisenä syksynä (2009), elokuva oli voittanut pääpalkinnon Koreassa, Pusanin elokuvafestivaaleilla. Skavabölen poikien valmistuttua Bergroth siirtyi seuraavan tuotannon pariin, jolla hän jatkoi tiivistä yhteistyötään Jan Forsströmin kanssa. Uran toinen ohjaustyö oli intensiivinen draama Hyvä poika (2011).

Lähteet:

http://www.hs.fi/nyt/a1353038340250 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://www.skenet.fi/artikkeli/09/09/skavabolen-pojat (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)

http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_skavabolen_pojat/5874634 (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
http://www.film-o-holic.com/haastattelut/zaida-bergroth-skavabolen-pojat/ (4.9.2009, tarkistettu 20.1.2014)
__________________________________________________________

Joonas Berghäll & Mika Hotakainen: Miesten vuoro (2010)
Joskus simppelistä perusideasta syntyy suuri elokuva. Joonas Berghällin ja Mika Hotakaisen esikoisohjauksessa suomalaisille miehille annettiin mahdollisuus puhua tunteistaan, saunassa istuen, toisen miehen kuunnellessa hiljaa vieressä. Tuloksena oli luokkarajat ylittävä läpileikkaus miehisyyteen, kun ruosteisten kiukaiden lämmössä miehet puhdistautuivat sekä fyysisesti että henkisesti.

Idea elokuvan tekoon syntyi Tampereen Rajaportti-saunan lauteilla, jossa Berghäll kävi viikko toisensa jälkeen kuuntelemassa miesten vahvasti tunteisiin vaikuttavia elämäntarinoita. Hiljalleen tuli oivallus, että elämän kohtaloista ja käänteistä saisi aikaan elokuvan, joka omalta osaltaan voisi särkeä myyttiä suomalaismiesten puhumattomuudesta. Teknisesti haastavassa tuotannossa kuvaajat Heikki Färm ja Jani Kumpulainen veivät 16mm-filmikamerat kylmään saunaan ja odottivat kameroiden lämpenevän yhdessä saunan mukana. Kuvaus saikin aikalaisarvioissa kiitosta: "Luontokuvat hivelevät sielua ja aivan ihastuttava on esimerkiksi kuva uima-altaan vesijuoksijoista, veden alla kuvattuna." (Satu Linnapuomi, YLEn Tähtihetki).

Elokuvan tunteikkuus syntyi väkevistä tarinoita, mutta herkistelyyn lomaan syntyi myös hurttia huumoria joulupukkien kokoontumissaunan ja omalaatuisen karhumiehen kautta. Tämän huomasi myös Helsingin Sanomien Mikko-Pekka Heikkinen: "Haikeaa tunnelmaa keventävät puhelinkoppiin ja leikkuupuimuriin tehdyt saunat sekä mies, jonka elämänkumppani on karhu. Lyhyt karhukohtaus menee suomihuumorin terävimpään kärkeen. Enemmänkin sitä olisi katsonut."

Ylimalkaan ensi-ilta-arvioissa ylistettiin dokumenttielokuvan tunnevoimaisuutta. YLEn Tähtihetken Tarmo Poussu havainnoi, että "yksinkertaisesta ideasta on syntynyt tunnevoimaltaan musertava elokuva, jonka jälkeen kukaan ei voi enää väittää suomalaista miestä kyvyttömäksi puhumaan tunteistaan." Satu Linnapuomi koki, että ohjaajat "ovat saneet henkilönsä puhumaan uskomattoman avoimesti syvimmistä ja kipeimmistä tunnoistaan. Elokuvassa ei silti ole tippaakaan pateettisuutta tai tunkkaisuutta." Film-o-holicin Tina Myllyniemen mielestä Miesten vuoro lipsahti hetkittäin patetian puolelle, mutta hän antoi kiitosta tekijöille, jotka "ovat saaneet luotua kuvaustilanteeseen välittömän ja kunnioittavan tunnelman, joka ulottuu aina valkokankaalle asti."

Miesten vuoron ensi-ilta ajoittui dokumenttielokuvan suurelle vuodelle (2010), jolloin aiemmin lähinnä marginaalisia katsolukuja teatterilevityksessä keränneet dokumentaarit saivat merkittävän suuren yleisön suosion. Elokuvan suosion laajuudesta ja kauaskantoisuudesta kertoi se, että pääkaupunkiseudun elokuvateattereissa Miesten vuoroa esitettiin yhtäjaksoisesti yli vuoden verran ja tuloksena oli yli 50 000 myytyä pääsylippua. Vuoden 2010 aikana valmistuneista dokumenttielokuvista edelle kiilasi vain rovaniemeläisten nuorten huumeiden käyttöä kuvannut kohuelokuva Reindeerspotting - pako Joulumaasta.

Kansainvälisesti Miesten vuorosta tuli yksi 2000-luvun laajimmin levinneitä suomalaisia dokumentteja. Elokuvan valtaisa festivaalimenestys on tuottanut näihiin päiviin saakka näytöksiä yli 70:llä elokuvafestivaalilla ympäri maailmaa. Miesten vuoro tuli myös ensimmäisenä suomalaisena dokumenttielokuvan valituksi katajaisen kansan Oscar-kandidaatiksi ulkomaisen elokuvan sarjaan. Siellä menestystä ei tullut, mutta parhaan dokumentin Jussin Berghäll ja Hotakainen kantoivat kotiin alkuvuodesta 2011.

Lähteet:
Miesten vuoro on upea dokumentti suomalaisen miehen tunteista (elokuva-arvio, Helsingin Sanomat). http://www.hs.fi/kulttuuri/artikkeli/Miesten+vuoro+on+upea+dokumentti+suomalaisen+miehen+tunteista/1135254982784 (27.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Joonas Berghäll & Mika Hotakainen ja Miesten vuoro: Suomalainen mies puhuu sittenkin (haastattelu, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/haastattelut/joonas-berghall-mika-hotakainen-miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Miesten vuoro: Suomalaisen miehen myytin uudelleenkirjoitus (elokuva-arvio, Film-o-holic). http://www.film-o-holic.com/arvostelut/miesten-vuoro/ (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
Tähtihetki perjantaina 26.3. Miesten vuoro (elokuva-arvio, Tähtihetki). http://yle.fi/uutiset/tahtihetki_perjantaina_263/6151977 (26.3.2010, tarkistettu 4.2.2014)
__________________________________________________________

Mikko Niskanen: Pojat (1962)

Muistan elävästi lapsuudestani vahvan tunne-elämyksen, jonka koin, kun näin ensimmäistä kertaa Mikko Niskasen mestarillisen esikoisohjauksen Pojat (1962). Elokuvan traaginen, emotionaalisesti pakahduttava loppukohtaus, jossa Jake-poika (Vesa-Matti Loiri) juoksee rautatiekiskoilla Oulusta poistuvan junan perässä tuntui 8-vuotiaan lapsen näkökulmasta täysin musertavalta. Nähdyn elokuvan pysäyttävä katselukokemus viesti omaa kieltään. Olin nähnyt vaikuttavavuudessaan ajattoman taideteoksen, johon tulisin palaamaan useita kertoja vuosien saatossa.

Äänekoskelaislähtöinen Mikko Niskanen (1929-1990) oli jo ennen esikoisohjaustaan tuottaja T.J. Särkälle tuttu mies. Niskanen oli Suomen Teatterikoulun käytyään työskennellyt Jyväskylän ja Kuopion teattereissa, kunnes toimi kahden vuoden ajan järjestäjä/näyttelijänä Suomen Filmiteollisuuden palveluksessa. Särkän tallissa Niskasen tunnetuin näyttelijäsuoritus oli Edvin Laineen Tuntemattomassa sotilassa (1955), jossa 26-vuotias Niskanen nähtiin Mielosena. Vuonna 1957 Niskanen siirtyi stipendiaattiopiskelijana Moskovan elokuvakorkeakouluun, josta diplomityönä valmistui käsikirjoitus Paavo Rintalan romaanista Pojat (1958). Kirjasta vapaasti sovitetulla käsikirjoituksella Niskanen onnistui saamaan SF:n puolelleen ja kuvaukset käynnistyivät Oulussa talvella 1962.

Rintasen romaanin tavoin Niskasen elokuva heijasteli oululaisten nuorten suhtautumista sotaan ja saksalaisiin sotilaisiin jatkosodan vuosina. Elokuvan alkupuoli sujuu poikamaisen riehakkaissa tunnelmissa, kunnes sodan jatkuessa tarinaan tulee tummempia sävyjä. Naisten ja saksalaissotilaiden vaaniminen on ensin pojille jännittävä leikki ja sotilaat suurimpia ihanteita. Vähitellen sankaruuden teemaa kontrastoidaan, kyseenalaistetaan ja riisutaan paljaaksi. Sodan menetykset arkipäiväistyvät ja sankaruuden kuvitelmasta ei ole mitään jäljellä. "Kaikki ristit ovat samannäköisiä", todetaan sankarihaudoista elokuvan loppupuolella.

Aikalaisarvioissa vastaanotto oli syystäkin innostunut. Helsingin Sanomien pääkriitikko Paula Talaskivi (1.12.1962) piti Niskasen esikoisohjausta kypsänä työnä. "Mikko Niskanen näyttää Neuvostoliiton filmikoulussa oppineen paljon, hän osaa soveltaa oppimiaan käytännössä, on osannut valita itselleen läheisen ja nykyiseen kehitys- sekä työskentelytapaansa hyvin soveltuvan aiheen ja myös syventynyt siihen ilmeisesti toden teolla." Maakansan Leo Stålhammar (2.12.1962) näki, että elokuvan onnistuneisuudesta "lankeaa ansio Mikko Niskaselle niin käsikirjoituksen laatijana kuin ohjaajanakin. [E]lokuvan rytmi todistaa alansa tuntevan filmimiehen otteesta." Kriittisintä linjaa edusti Kansan Uutiset -lehden Martti Savo (Modest Savtschenko): "[j]älleen on syntynyt filmi, joka on vain pohjana olleen teoksen heikko kuvitus, eikä Rintalan Poikiin pohjautuva itsenäinen elokuvateos."

Niskasen ohjauksen lisäksi kehuja saivat myös elokuvaaja Olavi Tuomen selkeä kameratyö, Einar Englundin tilanteita osuvasti siivittävä musiikki sekä Vesa-Matti Loirin hurja heittäytyminen nuoren Jaken roolissa. "Pojat ovat aitoja jokaisen puhetta myöten, he ovat tositoimessa mukana ohjaajansa kanssa. He eivät niinkään elä roolejaan, he ovat yhtä rooliensa kanssa. Erityisesti jäi mieleen Matti Loirin järkyttävä nuorukaishahmo Jake. Tällä pojalla on runsaasti aitoa eläytymiskykyä ja näyttelemisen vaistoa."

17-vuotiaalle Loirille rooli Niskasen ohjauksessa oli ensiesiintyminen elokuvassa. Ohjaaja itse oli löytänyt lupaavan nuorukaisen Elannon näyttämöltä nuorisomusikaalista Huipulla tuulee. Näyttelijälupaus sai osasuorituksestaan nuoren näyttelijän Jussi-kunniakirjan keväällä 1963. Viralliset Jussi-patsaat tulivat ohjauksesta ja kuvauksesta.

Kun elokuvan valmistumisesta oli kulunut 30 vuotta vuonna 1992, muotoili Turun Sanomien Tapani Maskula, että "Pojat lienee ammattitaitoisin esikoisfilmi, mitä Suomessa on koskaan valkokankaille ilmestynyt". Maskulan ajatukseen on hyvä nojautua vielä 2010-luvullakin. SF:n kohtalon vuosiin ajoittunut Pojat on yhä paras Suomessa tuotettu debyyttielokuva.

Niskasen ura elokuvantekijänä jatkui ristiriitaisista vaiheista huolimatta menestyksekkäänä aina ennenaikaiseen kuolemaan saakka. Miehen filmografian kärkiteoksiksi nousevat Poikien ohella paljon muistellut nuorisoelokuvat Käpy selän alla (1966) ja Ajolähtö (1982) sekä eeppinen autioituvan maaseuden läpileikkaus Kahdeksan surmanluotia (1972).

Lähteet:
Elonet / Pojat. http://www.elonet.fi/fi/elokuva/112915 (linkki tarkistettu 5.2.2014)
Toiviainen, Sakari (1999): Tuska ja hurmio: Mikko Niskanen ja hänen elokuvansa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki.

_________________________________________________________

Edelliset osat:
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1
Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 2

Joulukuussa 2012 alkanut parhaita suomalaisia esikoiselokuvia esittelevä sarja päättyy tähän.

Betoniyön viemää

Viime sunnuntaina jaettiin Suomen elokuva-alan pitkäikäisimmät ja suuren yleisön silmissä tunnetuimmat elokuvapalkinnot, Jussi-patsaat. Palkintorohmuksi osoittautui - ehkä odotetusti - Pirjo Honkasalon urbaanidraama Betoniyö, joka keräsi peräti kuusi Jussi-patsasta. Parhaan ohjauksen (Honkasalo), elokuvan (tuottajina Mark Lwoff ja Misha Jaari), leikkauksen (Nils Pagh Andersen), lavastuksen (Pentti Valkeasuo) ja äänisuunnittelun (Jan Alvermark) lisäksi visuaalisesti näyttävän elokuvan kuvauksesta palkittiin ehkä tämän hetken ylistetyin aktiivielokuvaaja Peter Flinckenberg.

Honkasalolle itselleen Jussi-palkinto oli jo pitkän uran viides, mutta kuitenkin vasta toinen parhaan ohjauksen palkinto. Edellinen ohjaus-Jussi tuli reippaat 30 vuotta sitten historiallisella epookkidraamalla Tulipää (1980), jolloin Honkasalon tasavertaisena ohjaajakumppanina työskenteli itsekin vielä aktiivinen Pekka Lehto. Honkasalon uraan liitoksissa on myös elämäntyöpalkinnolla, betoni-Jussilla palkittu Jörn Donner, jonka laajasta, jo 1950-luvulla alkaneelta uralta, löytyy dokumenttielokuva Yhdeksän tapaa lähestyä Helsinkiä (1982), jonka Donner ohjasi yhdessä Honkasalon ja Lehdon kanssa.

Gaalaillan kiitospuheista mieleenpainuvimmasta vastasi parhaan naispääosan ansaitusti pokannut Leea Klemola, joka muistutti elokuva-alaa turvallisen ja luottamuksellisen työympäristön merkityksestä. Klemola kiitti Kerron sinulle kaiken -elokuvan tuottanutta Liisa Penttilä-Asikaista palkka-avoimuudesta. Suuren yleisön vierastama elokuva sai myös lohdutusta parhaan käsikirjoituksen (Simo Halinen) Jussilla, kun taas yleisön suosikkielokuva -äänestyksen voitti Johanna Vuoksenmaan hittikomedia 21 tapaa pilata avioliitto, jonka suosio tuntuu jatkuneen myös DVD-ja Blu-ray-myynnin puolella. Suomen viralliseksi Oscar-ehdokkaaksi parhaan ulkomaisen elokuvan sarjaan lähetetty Oppipoika sai erittäin laihan Jussi-saaliin. Palkinto tuli vain Riitta Peterin pukusuunnittelusta.

Klemolan lisäksi näyttelijä-Jussit menivät hyvin perustellusti Eero Aholle parhaasta miespääosasta Aku Louhimiehen väkevässä rikosdraamassa 8-pallo, Matleena Kuusniemelle Peter Franzénin omaelämäkerrallisesta kasvudraamasta Tumman veden päällä ja erityisen ilahduttavasti uransa parhaimman roolin tehneelle Jasper Pääkköselle Dome Karukosken lämminhenkisestä rasismikuvauksesta Leijonasydän.

Illan ehkä suurin riemunaihe oli kuitenkin Mika Ronkaisen (tässäkin blogissa lukuisia kertoja ylistetty) dokumenttielokuva Laulu koti-ikävästä, jolle suotiin parhaan dokumenttielokuvan palkinnon lisäksi musiikki-Jussi. Olli Tuomaisen ja Månskensorkesternin siirtolaislauluista koostettu musiikki tiivistää tunteellisen road-movien hengen komeasti.

Ehkä hieman yllättäen Jussi-gaalassa ei sivuttu lainkaan tämän vuoden iloisinta suomalaiseen elokuvaan kohdistuvaa uutista, Selma Vilhusen Pitääkö mun kaikki hoitaa? -lyhytelokuvan Oscar-ehdokkuutta. Vilhusen elokuva lunasti historiallisen nomineerauksen kaikkien aikojen ensimmäisenä suomalaisena lyhytelokuvana ja ilahduttavaa on ollut, että Oscar-ehdokkuus on selvästi nostanut lyhytelokuvan kiinnostusta paitsi katsojien myös median piirissä. Onkin syytä kysyä, eikö olisi jo korkea nostaa myös lyhytelokuva-Jussi takaisin palkittavien joukkoon? Ongelmana on toistaiseksi pidetty sitä, että lyhytelokuvia ei liiemmin teatterilevityksessä nähdä, mutta ehkä konseptin valintaperusteisiin voisi hakea mallia Ruotsin Guldbagge-gaalasta, jossa lyhytelokuvapalkinto on jaettu osana juhlallisuuksia vuodesta 1996.

Filmiauran toivoisi virittelevän relevanttia keskustelua aiheesta. Kannattaisi pitää mielessä, että lyhytelokuva-Jussit jaettiin vuosina 1946-1958 ja uudelleen vielä 1966-80. Televisioitavan Jussi-gaalan ulkopuolelle rajattu, lyhytelokuvalle jaettava Kettu-elokuvapalkinto tuntuu jäävän vuosi vuodelta vähemmälle näkyvyydelle. Valitettavasti. Hämmästyttävää kyllä, peräti Iltalehti on kirjoittanut aiheesta lyhytelokuvien puolesta.

Suomalaisittain historiallinen parhaan lyhytelokuvan Oscar-ehdokas: 

Selma Vilhusen Pitääkö mun kaikki hoitaa?

MTV3:n televisioima suora lähetys sujui melko mallikkaasti. Mikko Leppilammen juonnot olivat rentoja ja elokuvantekijöiden piirikeskustelu toimiva konsepti. Sen sijaan tv-lähetyksen hengästyttävä loppukiri oli kääntyä todelliseksi antikliimaksiksi. Kymmenen uutisten vyöryessä päälle, oli kaikkea muuta kuin jännittävää, että tärkeimpien Jussien jako meni pikajuoksuksi.

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 2

1990-luvun puoliväliin tultaessa alkoi olla selvää, että myös tuoreemmasta rock-sukupolvesta löytyi yllin kyllin David Bowien opetuslapsia. Britannian pop-kentälle oli hiljattain noussut Blurin ja Sueden kaltaisia yhtyeitä, joista Bowien monipuolista vaikutusta ei voinut olla huomaamatta. Erityisesti eponyymillä debyytillään (Suede, 1993) listojen kärkeen nousseesta Suedesta tuli vokalisti Brett Andersonin johdolla dekadentin brittirockin androgyyni villitsijä. Yhtyeen hedonistisessa eksistenssissa, joka huipentui bowiemaisesti nimettyyn Dog Man Stariin (1994), kuului kaikuja niin Ziggy Stardustin (1972) kimallerockista kuin toisaalta Lown (1977) ulkopuolisuudesta. Yhdysvalloissa oman näyttävän Bowie-tribuuttinsa teki lyhytikäiseksi jääneen grunge-aallon menestynein yhtye, Nirvana. Unplugged in New York -levyllä (1994) mestarillisen hauraan The Man Who Sold the World -nokturninsa esittänyt yhtye vaipui ennenaikaiseen hautaansa Bowieta ihailleen Kurt Cobainin (1967-94) itsemurhan kautta.

Bowie itse valmisteli Brian Enon ja David Richardsin johdolla Montreaux'n Mountain studioilla industrial-tyylisuunnasta ja kokeellis-taiteellisesta rockista vaikutteita ottanutta konseptilevyä, josta tuli tekijänsä tinkimättömimpiä levyjä. Synkkäsävyisen konerockin ja uhkaavien äänikokeilujen keskelle loi oman lämpönsä Bowie-rosteriin palannut Mike Garson tutun dramaattisilla pianokuvioilla, jotka marinoitiin milloin improvisaation keinoin, milloin oikuttelevalla avantgardejazzilla. Outsideksi nimetyn albumin kokonaissoundista tuli tuhti, jytisevän rytmiryhmän tukemana. Ensisinglenä julkaistu, vieraantunut The Hearts Filthy Lesson osoitti uuden, tummasävyisen tyylisuunnan, jota korosti Samuel Bayerin pakanallinen musiikkivideo. Kokeellisuudestaan huolimatta Bowie ei ollut kuitenkaan täysin unohtanut tarttuvia pop-koukkujakaan, sillä jo The Buddha of Suburbialla (1993) esitelty Strangers When We Meet ja I Have Not Been to Oxford Town osoittivat viehättävämpää pop-sensibiliteettiä kuin yksikään laulu Tonightilla (1984). Toisaalla taas David Lynchin Lost Highway -elokuvaan (1997) myöhemmin päätynyt I'm Deranged toimi alkusoittona Bowien orastavasta jungle-innostuksesta.

Kompromissiton Outside paljasti Bowien uudistuneen persoonan, taiteellisen, oudon ja elitistisen taiteilijan, joka korosti musiikin ulkopuolelta (mediataide, kuvataide) tulevia intressejään. Poikkitaiteellisuus antoi myös kriitikoille helpon maalitaulun, mutta tästä 48-vuotias, elämäänsä selvästi tyytyväinen Bowie ei välittänyt. Ristiriitaisessa maineessa olevalla Outside-kiertueella Bowie otti lämmittelijäesiintyjikseen kaksi apostoliaan. Euroopassa lämmittelijänä nähtiin Manchesterin makuuhuonerunoilijaa, Morrisseyta, joka oli Mick Ronsonin tuottamalla Your Arsenalilla (1992) uinut kohti lihaksikkaampaa rock-soundia. Yhdysvalloissa tasavertaisena esiintyjänä nähtiin teollisen angstin 90-lukulaista Nietzscheä, raskassointuista Nine Inch Nailsia, joka oli The Downward Spiral -levyn (1994) myötä noussut marginaalisen industrialrockin kaupalliseksi menestyjäksi. Varsinkin Nine Inch Nailsin nihilistinen diskohelvetti ja Bowien vanhojen biisien rohkeat uudelleensovitukset aiheuttivat harmittoman Let's Dance -kauden (1983) ihailijoissa närästystä. Bowie oli päättänyt hätkähdyttää, eikä piitannut monien aikalaiskollegoidensa (Phil Collins, Rod Stewart) tavoin salonkikelpoisuudesta. Tämä Bowie oli valovuosien päässä 1980-luvun puolivälin ikävystyttävästä viihdetaiteilijasta.

Lupaavasti jatkunut yhteistyö Brian Enon kanssa jäi suorastaan huutamaan jatkoa, kun Bowie jo suuntasi uusiin haasteisiin. Nuoren multi-instrumentalisti Mark Platin ja kitaristivirtuoosi Reeves Gabrelsin johdolla työstetty Earthling (1997) jatkoi vuoropuhelua modernin tanssimusiikin äärellä, ensisijaisina tyylihoukutteina jungle ja drum n' bass yhdistettynä äkkiväärään konerock-soundiin. Fragmentaarinen levy yhdisti ajalleen tyypillisesti junamaisesti eteneviä teknobiittejä ja ambient-tanssimusiikin kuplivaa rytmiikkaa. Earthling julkaistiin Bowien 50-vuotisjuhlavuonna, joka huipentui heti alkuvuodesta 1997 New Yorkin Madison Square Gardenissa pidettyyn juhlakonserttiin. Lävistyksiin uudelleen viehättynyt, oranssissa pystytukassa ja viimeistellyn stailatuissa design-vaatteissa esiintynyt Bowie oli kutsunut juhlaansa pääasiassa nuoremman polven vaihtoehtotähtiä (Billy Corgan, David Grohl, Sonic Youth, Robert Smith), joiden kautta hän halusi korostaa katu-uskottavaa cooliuttaan, jonka oli uudelleen lunastanut.

Outsiden ja Earthlingin jälkeen olikin perin yllättävää, että Bowien 1900-luku päättyi kaihoisan ja intiimin Hours...-levyn (1999) tunnelmiin. Hoursilla moderni konevyörytys riisuttiin lähes olemattomiin, kun Bowie ja Reeves Gabrels löysivät akustisia soittimia painottavan työskentelytavan. Jopa klassiseen singer & songwriter -tyyliin (Seven) nojaavalla levyllä Bowie yllätti myös tunnustamalla oman ikääntymisensä. Levyn teksteissä oli vahvasti enemmän uskonnollista kuvastoa kuin millään aiemmalla Bowie-levyllä. Dialogi menneen ja nykyhetken välillä jatkui myös albumin kannessa, jossa Bowie piteli käsivarsillaan aiempaa omaa itseään.

Kriitikot jakautuivat, jo totutusti, kahteen leiriin. Rolling Stonen Greg Tatelle levy edusti 90-luvun aidointa Bowieta "albumi on yhtä alastoman tunteellinen kokoelma kuin mikä tahansa hänen ikonisessa katalogissaan; se on kokoava lausunto mieheltä, joka keksi postmodernin rock´n rollin." Rumban Samuli Knuutille Hours taas oli "huolestuttava tapaus, jossa keskinkertaiset balladit suorastaan vaativat Brian Enoa tai Nile Rodgersia sirottelemaan enkelitomua vaisujen soundien päälle."

Vuosikymmenen loppuessa Bowie päätti yhteistyön pitkäaikaisen luovan parinsa, Bowie-odysseiassa häpeällisen aliarvostetun Reeves Gabrelsin kanssa. Gabrels oli kuitenkin pelastamassa korporaatiopopparin pöyhkeilevään viittaan vajonnutta viihdyttäjää takaisin innovatiivisen musiikin äärelle. Ilman Gabrelsin viehtymystä modernin pop-musiikin vaihtoehtosuuntiin Bowieta tuskin olisi juhlittu yhtä ajattomana rockin suurmiehenä uudella vuosituhannella.

Lue myös:
Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1
Tervetuloa takaisin, David!
Ziggyn ikuinen liekki
Marc Spitz: David Bowie (kirja-arvio)
David Bowie - kameleontin glam-vaiheet

Suuren sivullisen aliarvostettu vuosikymmen eli mitä David Bowie teki 1990-luvulla?, osa 1

David Bowien musiikillista uraa kerratessa 1970-luvun suuruuden vuodet saavat aina (ymmärrettävän) painoarvon. 80-luvun maailmanlaajuista MTV-tähteä muistelevat kasarinostalgikot, mutta liian usein paitsioon jää monipuolisen taiteilijan kenties radikaalein vuosikymmen, 1990-luku. Ysärillä Bowie karisti edellisellä vuosikymmenellä taakaksi muodostuneen viihdyttäjän roolin tullakseen uudelleen rockin Suureksi Sivulliseksi, vaihtoehtomusiikin vanhemmaksi valtiomieheksi.

1990-luvulle tultaessa Bowien ura oli käänteentekevässä vaiheessa. 1980-luvun valtavirtatähteys oli kuihtunut viimeistään pömpöösin Glass Spider -kiertueen (1987) jälkimainingeissa, jolloin Bowie tajusi kadottaneensa uusiutumiskykynsä. 80-luvun viimeinen hengentuote oli Tin Machine -yhtyeen eponyymidebyytti (1989), jolla tyylikkäästi pukuihin somistautuneet Reeves Gabrels ja Salesin veljekset muodostivat yhdessä Bowien kanssa juurevasti metelöivän rock-kvartetin. Tin Machinen äänekäs, esigrungen ja raskaan rockin välimaastossa operoiva autotallirock ei miellyttänyt massoja, vaikka yhtyeen esikoislevy myikin jo pelkästään Bowien nimellä hyvin.

Valtavirtasuosiolle hyvästit heitettiin viimeistään vuoden 1990 Sound & Vision -kiertueella, jonka tiimoilta Bowie päätti rohkeasti jättää 1970- ja 80-lukujen yleisösuosikit. Hän ei yksinkertaisesti halunnut tehdä itsestään rockin irvikuvaa, nostalgialla rahastavaa mekaanista hittikonetta. Pitkän hittikiertueen jälkeen Bowie palasikin studioon äänittämään Tin Machinen toista pitkäsoittoa. Suuren yleisön miellyttämiseen kyllästynyt rokkari halusi Tin Machinen olevan demokraattinen yhteisö, joka ei soittaisi keikoillaan Bowien soolouran kappaleita. Perimmäinen tarkoitus oli olla rivijäsen muiden rinnalla.

Edeltäjäänsä helpommin lähestyttävä Tin Machine II (1991) ilmestyi EMIn sijasta pienemmän Victory-levy-yhtiön kautta, mikä omalta osaltaan viesti levyteollisuuden uskon puutetta Bowieta kohtaan. Nykyään harvinaisuudeksi luokiteltava kakkoslevy on yhä parhaimmillaan Amlapuran kaltaisessa etnisessä tunnelmapalassa, mutta valitettavasti rumpali Hunt Salesin onnettomasti laulamat Stateside ja Sorry vievät laatupohjaa ristiriitaiselta levyltä. Musiikillisesti Tin Machine II oli askel monipuolisemman musiikin suuntaan, ensimmäisen bändilevyn raskaat tunnelmat olivat saaneet rinnalleen jopa leikkisyyttä. Albumin promootiokiertue, It's My Life Tour, suuntasi ensisijaisesti pienille rock-klubeille. Vaikka kiertueelta julkaistu Tin Machine Live: Oy Vey, Baby (1992) jäi lopulta projektibändin joutsenlauluksi, oli Bowien ja kitaristiguru Reeves Gabrelsin yhteistyö vasta alkuvaiheissa. Bowien Sancho Panzaksi kutsutusta Gabrelsista tuli Davidin vasen käsi 1990-luvun edetessä. Itse livelevy sai täyslaidallisen negatiivista kritiikkiä rock-lehdistöltä. Myrkyllisimmin veisteli brittiläinen Melody Maker, jolle "Bowie lakkasi olemasta minkään tasoisena artistina."

Paluu soolouran äärelle tapahtui Ralph Bakshin Roger Rabbit -henkisen, animaatiota ja näytelmäelokuvaa sekoittaneen Cool World -elokuvan (1992) myötä. Bowie levytti yhdessä Let's Dancen -aikaisen (1983) tuottajagurun, Nile Rodgersin kanssa elokuvan soundtrackille kappaleen Real Cool World, jonka jälkeen yhteistyö Rodgersin kanssa jatkui kohti albumia Black Tie White Noise (1993). Rockin kameleontin takaisin myyntilistoille heittänyt levy oli lajissaan ensimmäinen, jolla Bowie nuuski modernin tanssimusiikin ja laajemminkin 90-lukulaisen konemusiikin mahdollisuuksia. Rodgersin tuotanto painotti sofistikoituneita funk- ja house-rytmejä, joihin sulautettiin jazz-orientoituneita saksofoni- ja trumpettikuvioita. Instrumentaaliraidoilla höystetty kokonaisuus jäi epätasaiseksi, paikoin tylsäksi (yritteliäät, mutta unettavat coverit Don't Let Me Down & Down, I Feel Free, I Know It's Gonna Happen Someday) mutta sisältää parhaimmillaan todellisia huippukohtia (The Walker Brothersilta lainattu Nite Flights, instrumentaali Pallas Athena). Erityisen hyvin onnistuivat myös kypsät tanssipop-singlet Jump They Say ja Miracle Goodnight, vaikka eivät mainittaviksi hiteiksi osoittautuneetkaan. Oma arvonsa Black Tie White Noisella on myös siinä, että levyllä kuultiin viimeistä kertaa Bowien rinnalla The Spiders from Mars -kitaristilegendaa, Mick Ronsonia (1946-93), joka menehtyi pian äänitysten jälkeen maksasyöpään.

Vuosi 1993 osoittautui Bowielle kautta linjan luovaksi ajanjaksoksi, sillä levykauppoihin ilmestyi kuin varkain myös vuoden toinen pitkäsoitto The Buddha of Suburbia, joka toimi soundtrackinä BBC:n tuottamaan samannimiseen televisiosarjaan. Hanif Kureishin Pikkukaupungin Buddha (The Buddha of Suburbia) -romaaniin pohjautuvan sarjan käsikirjoitus viehätti Bowieta ja hän lupautui säveltämään sarjan musiikit. Rikostoveriksi valikoitui turkkilainen multi-instrumentalisti Erdal Kizilcay, jonka persoonallista soittoa oli kuultu aiemmin jo Never Let Me Downilla (1987). Bowien luultavasti heikoimmin tunnettu levy ei saanut ostavaa yleisöä puolelleen (Britanniassa levy pääsi vasta albumilistan sijalle 87!), mutta kriitikot suhtautuivat minimalistiseen soundtrack-levyyn suopeasti. Alle viikossa työstetyllä albumilla Bowie esiintyykin vapautuneimmillaan sitten 1970-luvun, majesteettisen nimikappaleen ja upean Dead Against Itin lisäksi mukana on puoli-instrumentaalista ambient-atmosfääriä sekä modernia jazzia.

Suhteellisen tuore aviomies (Bowie ja somalialaislähtöinen huippumalli Iman Abdulmajid avioituivat keväällä 1992) ei pahemmin tuhlannut aikaa myöskään vuoden 1994 puolella, sillä kalenterivuoden ensimmäinen puolisko meni kokonaan vanhan muusikko/tuottajaystävän, Brian Enon seurassa. Luovan toveruuden uudelleen löytäneet miehet venyttivät äänitaiteen ja populaarimusiikin rajoja seuraavana vuonna ilmestyneellä albumilla 1. Outside (The Nathan Adler Diaries: Hyper-Cycle).

Jatkoa seuraa...

Muistikuvia lapsuuteni kirjastoista

Artikkeli on kirjoitettu Joutsan kirjasto 150 v -historiikkia (2014) varten.

Vietin lapsuuteni 1980- ja 90-lukujen taitteessa vuosina, jolloin Suomi vaipui voimakkaan taloudellisen nousukauden viimehenkäisystä laman kurimukseen. Ympärillä muuttuneesta maailmasta kuvaavinta on, että aloittaessani koulunkäynnin Joutsan ala-asteella, itänaapurista katosi maailman suurin valtio, Sosialististen neuvostotasavaltojen liitto.

Viihdyin jo varhain kirjastossa, joten ei ole ihme, että lapsuusvuosien kulkua rytmittivät kirjastokäynnit Joutsassa ja kesäisin myös Leivonmäellä.

Lapsuudessani Joutsan kirjasto sijaitsi Jousitiellä punertavassa puutalossa, Jukolassa. Matka kirjastoon taittui useimmin kävellen tai pyöräillen Harjutien (nykyään Puutteenkuja) ja Jousitien kautta. Jukolan kiviset, hennosti lohkeilleet portaat askellettiin innostuneesti. Eteisaulassa oli tuttu tuoksu ja puulattian narina. Käyntikerrasta toiseen ihailin eteisen mainoskaappeja, joissa oli Joutsan Kinon, paikallisen elokuvateatterin ohjelmistoa esitteillä julisteiden muodossa. Sisäkäytävän oikealle reunalle, jossa muistaakseni sijaitsi aiemmin kukkakauppa, tuli myöhemmin lehtienlukusali, jossa tuli murrosikäisenä luettua sanoma- ja aikauslehtien tv- ja elokuva-arvioita/artikkeleita tiedonjanosta hypnotisoituen. Käytävän oikealla kulmalla oli tila vaihtuville taidenäyttelyille sekä ajoittaisille kirjaston poistomyynneille, jotka lapsuudessa tuntuivat lähes taianomaisilta kirjamessuilta.

Leivonmäellä kirjasto sijaitsi koulurakennuksen yhteydessä kirkonkylän keskustassa. Vanhempani olivat Leivonmäeltä kotoisin, joten oli luontevaa viettää kesälomakuukaudet isän kotipaikassa Havumäen kylällä. Visiitit naapurikunnan kirjastossa matonpesureissujen yhteydessä tuntuivat kesän kohokohdilta.

Kirjastosta tuli jo lapsena turvallinen tiedon ja sivistyksen tyyssija, jossa viihtymiselle ei ollut rajoja. Opittuani lukemaan kävin vähintään viikottain kirjastossa etsimässä luettavaa. Vuosien kuluessa suosikeiksi nousivat mm. Mauri Kunnaksen Hui kauhistus (1985), Asterix ja Lucky Luke -sarjakuva-albumit, Christine Nöstlingerin Eppu-kirjat, Jalmari Finnen Kiljusen herrasväet sekä Tammen Vihreä varis-sarja, josta helppolukuista ammennettavaa riitti vuosiksi.

Kirjastokäynneistä alkoi tiedonjanoni, joka täyttyi jo lapsuudessa etsimisen ja löytämisen riemusta. Toisaalta rauhoittuminen ja hyvistä käytöstavoista muistuttaminen olivat myös olennaisia asioita. Varhaisnuorena kirjasto tarjosi myös kiehtovan paikan rakkauskirjeidenvaihdolle ja kulloistenkin ihastusten tapaamisille. Eräänlaista kansalaiskasvatusta kai sekin...

Lapsuuteni muistoissa Joutsan ja Leivonmäen kirjastot ovat vahvasti läsnä. Olen ylpeä voidessani sanoa, että kasvoin kirjaston ilmapiiriin. Vielä tänäkin päivänä, kun menen ajan kanssa uuteen kuntaan tai kaupunkiin, ajaudun kirjaston äärelle. Se on usein kunnan sivistystason määrittävin tekijä.

Vuoden 2013 parhaat elokuvat

Vuonna 2013 Suomessa teatteriensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Malik Bendjelloul: Searching for Sugar Man
Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti Searching for Sugar Man on elokuvallinen täysosuma. Ruotsalaisohjaaja Malik Bendjelloul muistuttaa katsojaa taianomaisesti siitä, että todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää.

Thomas Vinterberg: Jagten / Jahti
Intensiivisyydessään puistattavan vahva näyttö tanskalaisten draamataituruudesta.

Mika Ronkainen: Laulu koti-ikävästä
Syvästi koskettava, mutta myös hauska Laulu koti-ikävästä on musiikkivetoisena road-moviena Mika Ronkaisen tähänastisen uran tärkein elokuva. Kotimaisen elokuvavuoden kärkiteos on vahvasti tunteisiin vetoava, mutta ilman laskelmoivaa sentimentaalisuutta.

Richard Linklater: Before Midnight / Rakkautta ennen keskiyötä
Mestarillinen elokuvasarja laajentui yllättäen trilogiaksi, mutta laadusta ei tingitty. Richard Linklaterin, Julie Delpyn ja Ethan Hawken yhteiskemia tiivistyi jälleen timantiksi.

Abdellatif Kechiche: La vie d'Adéle: chapitres 1 et 2 / Adelen elämä: osat 1 ja 2
Todellisuudentunnussaan pysäyttävä kasvudraama, jonka näyttelijäntyö (eritoten Adéle Exarchopoulus) hakee vertaistaan.

Vuoden 2013 paras ensi-iltaelokuva - Malik Bendjelloulin Searching for Sugar Man.

+ Bubblin' Under:
Vuoden viihdyttävin:
Jonathan Levine: Warm Bodies 
Vuoden viihdyttävin - ja aliarvostetuin - elokuva oli yllättäen (kuolo)romantiikalla kuorrutettu zombie-elokuva Warm Bodies, joka onnistui ennen kaikkea olemaan oivallinen postapokalyptinen komedia.

Vuoden lyhytelokuva:
Miia Tervo: Santra ja puhuvat puut
Dokumentaristi Miia Tervon esseistinen Santra ja puhuvat puut on lyhytelokuvan merkkitapauksia tältä vuodelta. Tervon henkilökohtaisista muistoista ja ajatuksista rakentuva elokuva käsittelee juurettomuutta ja ulkopuolisuuden tunnetta arkistomateriaalin, animaation ja dokumentaarisen kerronnan hybridinä. Suomen ensi-ilta näillä näkymin DocPoint-festivaalilla tammikuussa 2014.

Vertailun vuoksi: 
Vuoden 2012 parhaat elokuvat
Vuoden 2011 parhaat elokuvat
Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Post Scriptum:
Tänä vuonna tulin osallistuneeksi suomalaisille elokuvabloggaajille tarkoitettuun vuoden paras elokuva -äänestykseen. Tuloksista lisää Olli Sulopuiston blogissa.

(Yli) 30 ja risat - kotimaisen elokuvavuoden satoa

Kotimainen elokuvavuosi jatkui tänä vuonna sikäli viime vuosilta totutun kaavan mukaan, että elokuvateatteriensi-iltoja riitti lähes 40 elokuvan verran. Joukkoon mahtui niin kansankomediaa (Vuonna 85, Kekkonen tulee!), riippumatonta Suomi-findietä (mm. Pystyssä, Pahaa verta, Salpa), kansainvälisiä dokumentteja (Häätanssi, Alaska Highway, American Vagabond), kuin taiteellisesti kunnianhimoista uudelleentulkintaa (Kalevala - uusi aika). Fiktion puolella jäätiin jälkeen viime vuoden viihdyttävämmästä (Hulluna Saraan, Kulman pojat, Iron Sky) ja laadullisesti kovatasoisemmasta (Kohta 18, Vuosaari) valikoimasta.

Tarkkaan ottaen vuoden 2013 aikana nähtiin valkokankaalla 26 pitkää fiktioelokuvaa ja tusinan verran dokumenttielokuvia. Näiden 38 ensi-illan joukosta löytyi 11 esikoiselokuvaa, kun mukaan lasketaan vain yksilölliset valkokangasdebyytit. Mielenkiintoisen leiman tälle vuodelle antoi mm. se, että teattereissa nähtiin kalenterivuoden aikana peräti kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa. Nämä ahkeroivat seremoniamestarit olivat Taru Mäkelä ja Jarmo Lampela. Kertokaahan historiantuntijat milloin on viimeksi nähty kahdelta ohjaajalta kaksi elokuvaa yhden elokuvavuoden aikana?

Taru Mäkelän reportaasimaisuudestaan huolimatta kiinnostava dokumentaari Viru - tarinoita hotellista syntyi yhteistyössä Johanna Onnismaan kanssa ja sai ensi-iltansa alkuvuodesta. Mäkelän toinen ohjaus, nostalginen romanttinen komedia Mieletön elokuu kompuroi (104:llä kopiolla alle 30 000 katsojaa) valkokankaille syksyllä ristiriitaisen vastaanoton saattelemana. Taideteollisessa korkeakoulussa elokuvaohjauksen professorina työskentelevä Jarmo Lampela viimeisteli teatterilevitykseen kaksi pienen budjetin kokeellisluontoista draamaa (Miesten välisiä keskusteluja, Nuoren Wertherin jäljillä), jotka jäivät valitettavasti väliinputoajiksi niin kriitikoiden kuin suuren yleisönkin suhteen.

Niin, kriitikot - ainaisesta (ja ajoittain toki ansaitusta) suomalaisen elokuvan kovasanaisesta arvostelusta huolimatta löytyi tänäkin vuonna yksi ylistävän vastaanoton saanut teos. Pirjo Honkasalon taiteellisesti menestyksekäs paluu fiktioelokuvaan kirvoitti Betoniyölle vuoden ylivoimaisesti parhaimmat arviot. Helmikuun Jussi-juhlia silmällä pitäen on helppo heittää roposet likoon Honkasalon puolesta (paras ohjaus, paras elokuva). Fiktioelokuvan puolella laatuleiman paremmalle puolelle jäivät myös kvaliteettiautomaatti Dome Karukosken keventävällä huumorilla ladattu rasismikuvaus Leijonasydän sekä Aku Louhimiehen painostava rikosdraama 8-pallo, jotka on huomioitu vuoden aikana hyvin myös kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Dokumentaarisen kerronnan puolelta kauden kriitikkosuosikki oli ansaitusti Mika Ronkaisen Laulu koti-ikävästä, joka allekirjoittaneelle oli se vuoden kotimainen.

Eniten hajontaa kriitikoiden saralla aiheutti Matti Ijäksen Kaikella rakkaudella, jonka puolesta puhuivat vahvasti Film-o-holicin Juha Rosenqvist ja Helsingin Sanomien Pertti Avola, mutta joka ei saanut kannatusta Iltalehden Tuomas Riskalalta eikä Jukka Kangasjärveltä. Toinen ristiriitainen tapaus oli syksyn yleisösuosikki, JP Siilin kritiikitön henkilökuva Sel8nne (yli 130 000 katsojaa, historiallinen luku dokumenttielokuvalle!), joka jakoi kiehtovasti eri leireihin esimerkiksi HS:n Veli-Pekka Lehtosen ja Antti Selkokarin.

Mikäli yleisömenestystä halutaan pitää onnistumisen kriteerinä, oli vuoden suosituin elokuva suvereenisti Johanna Vuoksenmaan valtaisan menestyksen (yli 400 000 katsojaa) saanut komedia 21 tapaa pilata avioliitto. Hyvin menestyivät myös Timo Koivusalon manserock-muistelo Vuonna 85, Taavi Vartian koko perheen fantasiaseikkailu Rölli ja kultainen avain sekä jo edellämainitut Leijonasydän ja Sel8nne. Yleisömenestyksistä kriikkojen inhokki oli - jälleen kerran - Koivusalo. Mutta, Vuonna 85 sentään onnistui houkuttelemaan suuren yleisön puolelleen, mitä ei voi sanoa vuoden kaikkiaan tyrmäävimmän vastaanoton saaneesta kotimaisesta, Rax Rinnekankaan Luciferin viimeisestä elämästä. Tuntuu siltä ettei Rinnekankaan vahvalla näyttelijäkaartilla (Hannu-Pekka Björkman, Minna Haapkylä, Timo Torikka) ladattu taide-elokuva löytänyt ymmärrystä juuri keneltäkään.

Jari Halosen Kalevala - uusi aika tarjosi mitä lupasi, tinkimättömän ja modernin tulkinnan Suomen kansalliseepoksesta. Halosen kiintoisa taidepaukku sai hyvän mediahuomion, mutta kriitikkojen vaisun vastaanoton myötä lopputulos osoittautui myös suurelle yleisölle mahdottomaksi. Sääli, sillä vaikkei Halosen elokuva vuoden parhaimpia kotimaisia ollutkaan, oli se taatusti kalenterivuoden persoonallisin ja omaleimaisin teos.

Yksi vuoden ilmiöistä oli myös perinteisten rahoituskanavien (YLE, Suomen elokuvasäätiö, AVEK) ulkopuolelta valkokangaslevitykseen saapuneet riippumattomat indie-tuotannot, joiden mahdollisuuksia ei tule väheksyä. Esimerkiksi nuoren Zagros Manucharin Salpa keräsi pienimuotoisessa levityksessä (10 salia) lähes 2000 katsojaa, vaikkei kerännytkään kriitikoilta siunausta.

Artikkelin pohjana olen käyttänyt seuraavien elokuvakriitikkojen arvosteluja: Tuomas Riskala (Iltalehti), Jukka Kangasjärvi ja Antti Selkokari (Aamulehti), Jouni Vikman, Niina Holm, Jussi Huhtala, Heli Metsätähti, Hannu Liekso, Lumi Tirronen ja Jani Svensk (Episodi), Juha Rosenqvist, Outi Hakola, Annu Suvanto, Riina Mikkonen, Aino Salonen, Pilvi Meriläinen, Janne Kahila, Emmi Koivumäki ja Joonas Alanne (Film-o-holic), Leena Virtanen, Pertti Avola, Jarkko Jokelainen, Anna Möttölä, Anu Silfverberg, Veli-Pekka Lehtonen, Mari Koppinen, Veli-Pekka Leppänen ja Ilkka Mattila (Helsingin Sanomat, NYT), Kalle Kinnunen (Suomen Kuvalehti, Image), Outi Heiskanen (MTV3, Skenet), Minna Karila ja Tuuve Aro (MTV3) sekä Esko Rautakorpi (YLEn Tähtihetki), jonka siirryttyä syrjään Tähtihetken juontajan paikalta, ei kyseistä ohjelmaa ole enää tarvinnut ottaa vakavasti. Valitettavasti.

Hectorin matkassa halki Helsingin

Suomenkielinen rock vilisee paikka(kunta)viitteitä. Juice Leskisellä maamerkkejä riitti aina tuplakokoelmallisen (Maamme (Vårt land), 2000) verran, kun mukaan ynnättiin niin Ilomantsit, Hauhot kuin Pieksämäetkin. Mutta on niitä todellisia paikkoja, kaupunkeja ja baareja vilissyt niin Ismo Alangon ("ratsastamme halki Töölön/kohti meren rantaa puistoon/jossa tutut metalliset kasvot" -Piste Irti-levyltä, 1996), Herra Ylpön ("soi Sodankylän Seita-baarissa iskelmä" -Sodankylä, Maj Karman samannimiseltä levyltä) kuin Ristonkin teksteissä ("muistatko, kun tanssittiin yö Tampere-talon takana" -Muistatko, kun tanssittiin Aurinko aurinko plaa plaa plaa -levyltä, 2006).

Yksi pääkaupungin elämänmenon vahvimpia seuraajia ja kynäilijöitä on suomalaisen populaarimusiikin historiassa ollut Hector, jonka kotiseuturakkaus, ja toisaalta myös kriittisyys, on heijastunut miehen lauluteksteistä aina 1960-luvulta alkaen. Paljasjalkaisena stadin kundina helsinkiläisyys on yksi Hectorin koko tuotannon läpi leikkaavista teemoista ("mä olen täällä syntynyt/ja Hietaniemen skrubuun jään" -Pinnallista elämää, Nuku idiootti -levyltä, 1987). Helsinki-aiheisia lauluja on löytynyt paitsi miehen omilta levyiltä, myös folk-yhtye Cumuluksen ja lyhytikäiseksi jääneen H.E.C.-projektibändin tuotannosta.

Selkeimmin Hectorin helsinkiläisyys tulee tietenkin esiin lauluista, joissa esiintyy helsinkiläinen paikannimi kuten Vanhan kirkon puisto (H.E.C., 1977, käännösteksti hippihymnista MacArthur Park), jossa "Vanhan kirkon puiston hämärään/ensilumen laskeutuvan nään". Coctail-sukupolven Satyriconissa (Hectorock 1, 1974) lauletaan Mannerheimintiestä "hui hai - onko maanantai?/ Mannerheimintiellä on automiesten aivot jäässä!", Jatkuvuudessa (1974) perätään huomiota stadin kundeilta "istut cherrylasin kanssa oottaen/että Kaivopuiston, Lehtisaaren, Munkkiniemen kundit sinut huomais viimeinkin, viimeinkin!" ja Kaipaavassa haavanlehtisessä (Hotelli Hannikainen, 1976) sovitaan sokkotreffit helsinkiläisille tuttuun paikkaan, Esplanadin puistossa sijaitsevan Runebergin patsaan juurelle ("siis luona patsaan Ruuneperkin/sua ootan kello yhdeksän"). Kadunnimistä ja kaupunginosista esillä ovat olleet myös Katajanokka ja Aleksanterinkatu "en enää landaa Skattan kärkeen/en hysteriaan Aleksin..." (Krokotiili pois Niilistä levyltä Hyvää yötä Bambi, 1982) sekä Arinatie "me tätä hinkattiin Arinatiellä/Daddy Frank, Muddy, Mongo ja muut" (Time Goes By levyltä Kultaiset lehdet, 1995).

Astetta kryptisempi Helsinki-viittaus löytyy Asfalttiprinssistä (Herra Mirandos, 1973), jossa lauletaan Sipoon kirkosta ("luona Sipoonkirkon seison ja katsomaan jään"). Kyse ei ole oikeasta kirkkorakennuksesta, vaan Töölön raitiovaunuhallien vieressä sijainneesta jugendtalosta (Mannerheimintie 76). Historiankirjoituksen mukaan rakennus sai erikoisen nimensä sipoolaisista työntekijöistä, joita palkattiin lakkoilevien työntekijöiden tilalle 1900-luvun alussa sekä tornirakennuksesta, joka toi mieleen kirkon. Alkuperäinen rakennus purettiin 1978 ja tilalle rakettiin harmaa, ajalleen tyypillinen elementtirakennus. Vain rakennuksen ulko-oven yhteydessä oleva informaatiolaatta muistuttaa menneestä historiasta. Se miten Sipoon kirkko päätyi Hectorin laulutekstiin selittyy ainakin sillä, että miehen lapsuudenkoti sijaitsi parin korttelin päässä Mannerheimintien toisella puolella (Mannerheimintie 45).

"Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go"

Stadin slangin voimin etenevä Nukkuva stadi (Ensilumi tulee kuudelta, 1992) toimii varsinaisena läpivalaisuna halki yöllisen keskustan. Tekstissä liikutaan niin Kaivopuistossa ("mä öisin näitä kortteleita mittailen/tai Kaivarissa aamunkoittoon sittailen"), Espalla ja Vanhalla kirkolla ("kun kengät auraa tietä Espaan sohjoiseen/mä Vanhan kirkon jälkeen käännyn pohjoiseen"), Töölöntorilla ("ja Töölöntorilla ne parhaat nakit saan") sekä Eino Leinon patsaan juurella ("mies miksi taksitolppaa tanssittaa/kun Leinon Einolle hän lausahtaa"). Stadin slangilla on höystetty myös urbaani Pinnallista elämää -kappale (Nuku idiootti, 1987), jossa kritiikinkärki kohdistuu kasinotalouden sekoittamaan juppielämään: "Helsinki, stadini nyt onko muka jotain Nykkiä?/kun Steissiltä melkeinpä voi skutsiin skimboillakin lykkiä....!!". Ylitsepursuavimpana Helsinki-oodina Hectorin tuotannosta noussee Ei selityksiä -levyllä (2004) kuultava kappale Stadille, joka saa tekstissään jo "me vastaan muut" -asetelman piirteitä: "mitä puhuvat vieraat rakkaastani - erämaaksi ne moukat kutsuvat/tätä stadia ainokaista".

Helsinkiläisistä ravintoloista/yökerhoista/baareista Hector on antanut myös runsaasti viitteitä: Kasarmitorin Kellarikrouvi esiintyy kappaleessa Timantti ja ruoste (Varjot ja lakanat, 1988) "vaikka myöhemmin pidinkin Bowiesta/minut kaivettiin Kellarikrouvista". Ensimmäisenä suomalaisena homobaarina muistettava Gambrini kuullaan Lou Reed -käännöksessä (Walk on the Wild Side) Seisovaa ilmaa (Yhtenä iltana, 1990) "Gambrinissa sill' on show/puoleen yöhön: go, go, go". Legendaariselle Tavastia-klubille taas sijoittuu kohtaus kappaleessa Eki-setä (2004) "seisoit sateessa edessä Tavastian". Linnut linnut -levyllä (1979) kuultavassa Viikonloppusammakossa tapahtumat saavat alkunsa Hotelli Hesperiassa (nykyinen Crowne Plaza) "mä tahdoin viedä mun sammakon yöksi hotelli Hespariaan/kun me aulan flyyssillä käveltiin/joku herkesi herjaamaan". Vahvasti vasemmistolaisessa Kuin Juudas -kappaleessa mainitaan Adlon, joka voisi toki viitata taka-Töölössä sijainneeseen elokuvateatteriin, mutta tekstistä "me marssittiin ohitsesi/miehinesi horjuit Adloniin" voi päätellä, että sopivampi kohde on ravintola Adlon (nykyinen Pörssi, Fabianinkatu 14).

Helsinkiin liittyviä mainintoja löytyy myös kaupunkilaispojan maaseutukokemusta ironisoivasta kappaleesta Snadi kundi stadista (1976) sekä lauluista Kun tein suurteoksein ("niin Rooma jäi/ja takasin stadiin", 1976), Et kai aio lopettaa? ("Joo, mä synnyin huhtikuussa Stadissa - en Joensuussa", 1992) ja En oo käynyt Espanjassa ("En oo taivaassakaan käynyt/mutta sentään Helsingissä", 1977). Lisäksi selvästi helsinkiläisessä ympäristössä ollaan kappaleissa Poissaoloa (Nostalgia, 1972) ("oi kerrohan nyt Liisa Ihmemaan/sä vuorten takaa löysitkö sen maan?/vai hyppäsitkö kympin ratikkaan?"), Mistä kymysys?! (1982) ("mä seison luona ikkunan/ja katson kylmää joulukatua") ja Soudan pois (1977) "Suomenlahti jäätyy silmissä/kuin lupaukset köykäiset".

Depeche Mode - olennainen välittyy

Syntikkapopin jättiläinen Depeche Mode saapuu ensi sunnuntaina konsertoimaan Hartwall Areenalle. Karismaattisen vokalisti Dave Gahanin (s. 1962), synkkämietteisen lauluntekijä Martin Goren (s. 1961) ja lähinnä talousnörtin roolin ottaneen Andrew Fletcherin (s. 1961) muodostama trio aloitti levyttävänä yhtyeenä jo yli 30 vuotta sitten Basildonissa, Englannissa. Silloisen keulahahmonsa Vince Clarken (s. 1960) voimin Depeche Mode nousi uusromanttisen konepopin naiiveimman laidan edustajaksi kepeillä, jopa lapsellisen tarttuvilla hiteillä New Life ja Just Can't Get Enough. Liioittelevan suuriin pukuihin sonnustautunut kvartetti esitti hönttejä synahittejään lähinnä teinitytöille, kunnes koki käänteentekevän kokoonpanovaihdoksen jo esikoisalbumin (Speak & Spell, 1981) jälkimainingeissä. Biisinteosta vastanneen Clarken siirryttyä perustamaan menestyksekästä Yazoota jäi uuden musiikin luominen Goren kapeille hartioille. Alkuvaiheissa nuorukaisen sävellykset ja sanoitukset eivät juuri pohdiskelevimpien asioiden kanssa painineet (See You), mutta jo yhtyeen toisella albumilla, A Broken Framella (1982) julkaistut Leave in Silence ja instrumentaali Nothing to Fear osoittivat jo tummasävyisen pop-soundin suunnasta.

"Martin's the songwriter, Alan's the good musician, Dave's the vocalist, and I bum around" - Andrew Fletcher (1988)

Kosketinvelho Alan Wilderin liityttyä yhtyeen sovitukselliseksi johtajaksi, alkoi Depeche Moden tarinassa voittokulku. Industrial-vaikutteiden kanssa flirttaillut Construction Time Again (1983) ja sadomasokismin syövereihin briljantin elektropopin kautta sukeltanut Some Great Reward (1984) avasivat suosiota laajalti eri puolilla Eurooppaa. Yhtyeen nahkaimagokauden kärkiteos Black Celebration (1986) nousi umpipessimistisellä tunnelmallaan goottipiirien kulttisuosioon, mutta viehätti eri suuntiin kurkottavalla kokeellisella soundillaan myös laajempia massoja.  Samalla se oli Depeche Moden irtiotto Live Aidin jälkeisestä pop-maailmasta, joissa kollegat alkoivat vaihtaa syntikoita souliin ja aikuisrockiin. Ironisesti nimetty Music for the Masses (1987) ja erityisesti sen tiimoilta järjestetty pitkä maailmankiertue sinetöivät Depeche Moden maailmanlaajuisen suosion. Ranskan ja Saksan suurmenestyksen ohella yhtye löi näyttävästi läpi Yhdysvalloissa, josta monet heidän aikalaisensa olivat tulleet täystyrmättyinä kotiin.

Music for the Massesilla seksillä ja intohimolla maustettu dramatiikka koki ääripisteensä, mutta vaikka albumi kokonaismitassaan saattoikin ontua (I Want You Now, Sacred), olivat singlejulkaisut (Strangelove, Behind the Wheel, Never Let Me Down Again) toinen toistaan tehokkaampia. Ujoista brittipoppareista tuli viimeistään 101-livekonsertin (1988, levyjulkaisu 1989) myötä rock-tähtiä, tahtomattaan tai ei. Ja mikäli erääseen sitkeään urbaanilegendaan on uskominen, ostettiin Tampereella 1980-luvun lopussa väkiukuun suhteutettuna eniten DM-levyjä koko maailmassa.

"If You Wanna Use Guitars, Use Guitars"

Depeche Mode luokitellaan usein karkeasti kasaribändiksi, vaikka yhtyeen ehyimmät - ja samalla myydyimmät - levytykset löytyvät 1990-luvun alkuvuosilta. MTV:n hevirotaatioon päässeen Personal Jesus -singlen (1989) nerokkaasti ennakkopuffaama Violator (1990) ilmestyi keskelle suurinta DM-huumaa. Niin modernista teknosta kuin countrysta vaikutteita ottaneella levyllä yhtye nousi viimeistään mikkihiirikenkäisen syntikkapopin mestariluokkaan. Yhtyeen komeimpiin saavutuksiin lukeutuva, Anton Corbijnin ikimuistoisella musiikkivideolla höystetty Enjoy the Silence soi tänäkin päivänä indiediskojen ja mustahuuliklubien itsevaltiaana. Pohdiskelevista rakkauslauluista aggression kautta aina mantramaiseen toistoon aaltoileva levy on yksi ilmestymisvuosikymmenensä parhaimmista. Samalla se toi yhtyeen henkilökemioihin (ehkä väistämättömiä) kolhuja, jotka purkautuivat kriisinä vuosia myöhemmin.

Jo 80-luvun loppupuolella Depeche Moden syntetisaattorivetoiseen soundiin oli tuonut lisäsävyjä Goren kitaratapailut, mutta tuon paheellisen rock-instrumentin läpimurto tapahtui Songs of Faith and Devotion -levyä (1993) ennakoineella singlellä I Feel You, jolla yhtye loi itsensä uudelleen rockin kanssa pyhään liittoon vihittyinä konesynkistelijöinä. Vahvistunut rock-henkisyys näkyi myös Anton Corbijnin promokuvissa, joissa grungen ja kovien huumeiden kyllästämässä Los Angelesissa 1990-luvun alkupuolen viettänyt Dave Gahan oli muuttunut lyhyttukkaisesta atleetikosta tatuoiduksi ja lävistetyksi rock-tähdeksi. Vaikka Depeche Mode irroittikin Songs of Faith and Devotionilla otetta menneestä tyylistään, oli albumi silti majesteettisessa tummanpuhuvuudessaan tunnistettava DM-hengentuote. Violatorin kaupallinen menestys jatkui, vaikka kappaleet olivat yhä sisäänkääntyneempiä ja syvässä epätoivossa marinoituja. Levyn julkaisun jälkeiset, päättymättömiltä tuntuneet kiertueet (Devotional Tour/Exotic Tour/Summer Tour '94) osoittautui taiteellisista menestyksistä huolimatta raskaiksi. Miljoonia levyjä myynyt yhtye alkoi epäinhimillisen turnauskestävyyden murentuessa kääntyä vainoharhaisesti itseensä. Lopulta Gahanin huumehelvetti, Fletcherin hermoromahdus ja Goren alkoholiongelma olivat lähellä tuhota yhtyeen 90-luvun puoliväliin tultaessa. Lopulta kvartetista jäi jäljellä trio, kun Alan Wilder erosi yhtyeestä kesällä 1995.

"Oh well, that's the end of the band..."

Kuoleman porteilla käyneen Gahanin selvittyä huumeaddiktiostaan kokosi Depeche Mode huojuvat rivinsä uudelleen Ultra-levylle (1997). Bomb the Bassista tutun Tim Simenonin tuottamalla levyllä yhtyeen konesoundiin tuli jykevyyttä bassovoittoisen äänimaailman myötä. Usealla instrumentaaliraidalla höystetty, jopa triphopahtava levy jäi ilmestyessään edeltäjiään vähemmälle huomiolle, mutta sisälsi näyttöjä yhtyeen vahvasta elinvoimaisuudesta (Sister of Night, The Love Thieves, Barrel of a Gun, Home). Hajoamisen partaalla olleella yhtyeellä voisikin vielä olla toinen elämä edessään...

2000-luvulla Depeche Modesta on hiljalleen tullut hyvin toimeentuleva ja melko aktiivinenkin syntikkapopin The Rolling Stones, jonka kiertueet myyvät maailmanlaajuisesti hyvin, mutta jonka viimeisimmät levytykset ovat tuntuneet toinen toistaan tarpeettomilta. Nykytuotannossa on ollut oivalluksia, muttei enää ylenpalttista nälkää tai intohimoa. Vaarattomalla Exciterillä (2001) Depeche Mode pyrki optimisempaa yleisilmettä kohti, tarjoten fanaatikoilleen levyllisen kelvollista elektrobluesia. Viimeisellä aidosti inspiroituneella Playing the Angelillä (2005) keskiöön nousivat ärhäkästi kolisevat analogisyntikat, jonka pohjustuksena Precious kuulosti Depeche Moden parhaimmalta singleltä tällä vuosituhannella. Sen sijaan on vaikea uskoa, että tuoreimmat Sounds of the Universe (2009) ja Delta Machine (2013) olisivat tyhjyyttä kolisevassa keskinkertaisuudessaan tuoneet yhtyeelle enää uusia ihailijoita. Viimeisten levyjen keskinkertaisuudesta huolimatta DM:n laajat maailmankiertueet ovat olleet yhä taiteellisesti ja kaupallisesti menestyksekkäitä.


Post Scriptum
Sunnuntaina nähtävä Depeche Moden konsertti on yhtyeelle jo peräti viides vierailu Jaffa-areenalla, ja jo pelkästään neljäs 2000-luvulla. Näiden vierailujen lisäksi vokalisti Dave Gahan esiintyi epätasaisen soolodebyyttinsä (Paper Monsters) kiertueella Seinäjoen Provinssirockissa vuosikymmen sitten.  Esimakua viikonlopun synamessusta voi aistia täältä. Varsinaisella kultakaudellaan (1986-1993) Depeche Mode ei läntistä naapurimaata lähemmäksi saapunut.