Useimmin katsomani elokuvat

30 ikävuoteen mahtuu paljon elokuvia, jos fanaattisen katselun on aloittanut jo alle kouluikäisenä. Kolmeen vuosikymmeneen mahtuu onneksi myös lukuisia elokuvia, joiden äärelle tulee yhä palattua uudelleen ja uudelleen. Tein hellepäivien ratoksi listan elokuvista, jotka olen kuluneiden vuosikymmenten aikana tullut katsoneeksi kaikkein useimmin.

Varoituksena tosikoille, kronologisessa järjestyksessä oleva lista on vahvasti nostalgiapainotteinen. Lista ei millään muotoa ole elämäni parhaiden elokuvien lista (on siellä toki niitäkin!), mutta se antaa vahvan suuntaviivan siitä minkälaisten elokuvien parissa vartuin. Nostalgikkotovereita varten olen muistellut ensimmäisen katselukerran.

Edvin Laine: Täällä Pohjantähden alla (1968, VHS Joutsan kirjastosta 11.10.1998)  
George Lucas: Star Wars / Tähtien sota / Star Wars: Episode IV - A New Hope / Star Wars: Episodi IV - Uusi toivo (1977, MTV3 2.8.1995)
Irvin Kershner: The Empire Strikes Back / Imperiumin vastaisku / Star Wars: Episode V - The Empire Strikes Back / Star Wars: Episodi V - Imperiumin vastaisku (1980, VHS elokuussa 1995)
Steven Spielberg: Raiders of the Lost Ark / Kadonneen aarteen metsästäjät (1981, MTV3 7.6.1993)
Dianne Jackson, Jimmy T. Murakami: The Snowman / Lumiukko (1982, YLE TV2(?) 24.12.1989)
Richard Marquand: Return of the Jedi / Jedin paluu / Star Wars: Episode VI - Return of the Jedi / Star Wars: Episodi VI - Jedin paluu (1983, VHS elokuussa 1995)
Robert Zemeckis: Back to the Future / Paluu tulevaisuuteen (1985, MTV-1 (televisioensi-ilta) 14.9.1992)
Sylvester Stallone: Rocky IV (1985, VHS 31.12.1992)
Ere Kokkonen: Uuno Turhapuro muuttaa maalle (1986, MTV-1 1.5.1989) tai Professori Uuno D.G. Turhapuro (1975, MTV3 4.6.1994)
Penny Marshall: Big / Big - isoksi yhdessä yössä (1988, VHS 10.8.1992)
James Cameron: Terminator 2: Judgment Day / Terminator 2 - tuomion päivä (1991, VHS kesällä 1993)
Steven Spielberg: Jurassic Park (1993, Joutsan Kinolla loppuvuodesta 1993)
Danny Boyle: Trainspotting (1996, VHS 19.10.1998)
Jari Halonen: Aleksis Kiven elämä (2001, Joutsan Kinolla helmikuussa 2002)

Robert Zemeckisin ajaton Paluu tulevaisuuteen (Back to the Future, 1985). Kiistaton modernin viihde-elokuvan klassikko. Nähty vuosien varrella niin televisioesityksenä, videolta, DVD:ltä, blu-rayltä ja onneksi myös valkokankaalta filmikopiona, Helsingin Bristolin viimeisenä elinpäivänä.

Konnia ja huligaaneja: Elokuvasukupolvien kohtaamisia

Kun laivat vielä olivat puuta ja filmi filmiä

Sakari Kirjavainen, Marja Pensala & Kati von Zansen (toim.) (2013) Konnia ja huligaaneja: Elokuvasukupolvien kohtaamisia. Helsinki: Gaudeamus, 315 s.

Viime vuoden lopulla ilmestyneen Konnia ja huligaaneja: Elokuvasukupolvien kohtaamisia -teoksen julkaiseminen on ollut helsinkiläiseltä Gaudeamus-kustantamolta tärkeätä (elokuva)kulttuurityötä. Kirjan pohjana ovat eri aikakausina elävän kuvan parissa työskennelleiden henkilöiden haastattelut, jotka alun perin julkaistiin ansiokkaana artikkelisarjana Suomen elokuva- ja mediatyöntekijöiden liiton (SET) Elokuvakulttuurilehti Lehtisetissä vuosina 2003-2009. Artikkelisarjan tausta-ajatuksena oli kahden eri sukupolvea edustavan elokuvantekijän kohtaaminen.

Alkuperäiset haastattelut olivat elokuvaohjaaja/kirjailija Sakari Kirjavaisen tekemiä, mutta kirjamuotoon dialogipohjaiset haastattelut ovat toimittaneet mm. palkitun Elsa-lyhytelokuvan (1982) tekijänä muistettava dokumentaristi Marja Pensala sekä elokuva-alan eri tehtävissä työskennellyt Kati von Zansen. Luettavuuden parantamiseksi Pensala ja von Zansen ovat tehneet teksteihin kevyitä lisäyksiä sekä selventäviä alaviitteitä ja infolaatikoita. Näin kirjassa mainitut alan historialliset käänteet näyttelijälakkoineen ja filmikehittämöineen avautuvat teemaan vähemmänkin vihkiytyneille.

Teos on jaettu karkeasti kuuteen eri lukuun, joiden kautta käsitellään elokuvaohjaajan ammattikuvaa eri vuosikymmenillä, tuotannon ja levityksen suhdetta, elokuvauksen ja äänisuunnittelun konkretiaa, taiteen ja viihteen vastakkainasettelua sekä alaa ympäröiviä lieveilmiöitä. Kuvatoimitus pohjautuu haastateltavien omiin arkistoihin sekä Kansallisen audiovisuaalisen instituutin (entinen Suomen elokuva-arkisto) kuva-aineistoon. Joukossa on monia harvinaisia arkiston aarteita, jotka on aikoinaan ikuistettu keskellä kiireisintä kuvaushetkeä.

Provosoivasti nimestään huolimatta kirja ei heitä lokaa edesmenneiden tekijöiden niskaan, vaan kielteiseltä kalskahtava nimi juontuu elokuvien maahantuonnin grand old manin, Jussi Kohosen ja monessa liemessä keitetyn taustapiru Arno Carlstedtin keskinäisestä nokittelusta. Kohosen kehotettua kirjantekijöitä haastattelemaan Carlstedtia, tämä lohkaisi "Se Jussi Kohonen on varsinainen huligaani." Kertoessaan tulostaan alalle Kohonen taas sanoi: "En tiennyt, että elokuva-alalla on niin paljon konnia."

Kirjan suurimmaksi saavutukseksi on laskettava haastatteluiden kulttuurihistoriallinen arvo. Tehdyissä haastatteluissa on useita jo edesmenneitä elokuvan ammattilaisia kuten ohjaajat Ere Kokkonen (1938-2008) ja Åke Lindman (1928-2009) sekä kriitikko Heikki Eteläpää (1924-2012). On myös ansiokasta, että teoksessa päästetään ääneen monipuolisesti eri tehtävissä alalla työskennelleitä vaikuttajia. Retrospektiivisten puheenvuorojen laaja-alaisuudesta kertoo se, että äänessä ovat niin Suomen elokuva-arkiston perustajiin lukeutuva, elokuvaohjaaja/levittäjä Aito Mäkinen, näkemyksellinen tekijä Erkko Kivikoski kuin Suomi-Filmin teknisenä johtajana toiminut Kare Orkokin. Naiset tosin jäävät miehisten muistojen täyttämässä kirjassa marginaalisiksi havainnoijiksi, sillä mukana ovat ainoastaan näyttelijälegenda Heidi Krohn sekä kääntäjäksi sittemmin siirtynyt uuden aallon kasvo, näyttelijä/malli Eija Pokkinen.

Mehevimpiä muistoja tarjoilee suorapuheinen näyttelijä Antti Litja, jonka tarinointia lukee hersyvän naurun rytmittämänä. Esimerkiksi Litjan kertomus Maunu Kurkvaaran Autotyttöjen (1960) kuvauksista tiivistää aikansa hapuilevan hengen: "[...]ei ollut mitään ruokaa eikä kukaan hakenut edes vettä [...]. Helge (Herala) ryömi lepikossa ja söi käenkaalia, mitä kansa kutsuu ketunleiviksi. Siinä se oli Kurkvaaran catering. Oli siinä eroa, kun Kassilan Kaikki pelissä (1994) oli jopa kuutio purukumia."

Matti Kassilan joutsenlaulu, tuotannollisesti epäonninen Kaikki pelissä (1994)

Litjaakin ohjanneella oman tiensä kulkijalla, Anssi Mänttärillä, tarinoita riittää. Mänttäri muistelee uransa onnistumisia (Huhtikuu on kuukausista julmin, 1983) ja mahalaskuja (Mestari, 1992), rahoittajien (Suomen elokuvasäätiö ja Yleisradio) roolia ja 1980-luvun luovaa aikakautta Suvi-Marja Korvenheimo -pseudonyymin takana. Oman osansa myös Lasse Pöysti, jonka Jussi-palkittua roolisuoritusta omassa esikoiselokuvassaan Pyhä perhe (1976) Mänttäri pitää epäonnistuneena.

Haastateltavien joukosta nousee esiin myös monille tuntemattomaksi jäänyt animaattoriguru Jan-Eric Nyström, jonka tarinat animaatioalan ja tekniikan kehityksestä ovat kiehtovaa luettavaa. Hullunrohkeaan kokeellisuuteen taipuvainen ja ikimuistoiset Biolanin ja Lasolin televisiomainokset piirtänyt animaatiovelhohan oli 1970- ja 80-luvuilla jakamassa teknistä asiantuntijuuttaan peräti inflaatiokauden Disneyllekin!

Rouhevan lennokkaasti elokuvamuistiaan kaivelee 1980-luvulla elokuvatuottajana toiminut Jukka Mäkelä, jonka tuotannoissa viimeisiä elokuviaan ohjasivat niin suomalaisen elokuvan ikihonka Edvin Laine kuin marttyyriuteen taipuvainen mestari Mikko Niskanenkin. Mäkelän kertomuksen mukaan tuolloin 78-vuotias Laine jätti Akattoman miehen (1983) kuvauksissa ohjauksen tuon tuosta muulle työryhmälle, kun taas Niskanen rakennutti Elämän vonkamies -tuotannon (1986) rahoilla itselleen autotallin. Mäkelä ei syytä ohjaajalegendoja työnvieroksumisesta tai kavalluksesta, vaan toteaa leppoisasti, että eihän taiteilijoita kasvateta.

Menestyksestä menetykseen tyyppinen uratarina löytyy nyt jo pitkään alalta sivussa olleelta Jaakko Pakkasvirralta, jolle elokuvataiteilijan unelmat ja todellisuus kävivät liian haastaviksi. Kesäkapinalla (1970) ja Pedon merkillä (1981) kotimaiseen elokuvahistoriaan itsensä kirjoittanut Pakkasvirta törmäsi juppikauden heikentyneisiin tuotanto-olosuhteisiin Linnan (1986) jälkimainingeissa ja tuloksena oli loppuun palaminen. Ankaria aikoja Pakkasvirta muistelee päiväkirjamaisesti: "[...]pari vuotta vain opettelin hengittämään ja nukkumaan. En ollut käytännöllisesti katsoen nukkunut kahteen vuoteen, kun tein vain töitä ja töitä."

Jaakko Pakkasvirran pasifistinen puheenvuoro, Pedon merkki (1981)

Vaikka Konnia ja huligaaneja onkin helppolukuinen, kulttuurista perimätietoa kiinnostavasti jakava kirja, syntyy lukijalle myös ristiriitaisia tunteita. Hetkittäin alalla työskennelleiden konkareiden nostalgiasävytteinen muistelo muuttuu katkerasävytteiseksi dementiapessimismiksi. Ah, kuinka kaikki olikaan ennen niin paljon paremmin! Laivat olivat puuta, miehet rautaa ja filmi filmiä.  Ajoittaisesta pessimismistä huolimatta suomalaisen elokuvan monipolvisessa tarinassa riittää jatkossakin sukupolvien välisiä kohtaamisia. Toivottavasti tarinat ehditään kirjata ylös ja tallentaa jälkipolville vielä hektisen digitaalitulvan keskelläkin.

Otto Suuronen

(kirja-arvio julkaistu alun perin Lähikuva-lehdessä 1/2014)

Verkon varassa - suomalaiset elokuvat netin suoratoistopalveluissa

Vuosikausia on puhuttu elokuvalevityksen murroksesta.

Elokuvateatterikentällä murros filmistä digitaaliseen olikin totaalinen. Rakennemuutos loi kokonaan uudet pelisäännöt, joissa keskeisiksi asioiksi nousivat nopea vaihtuvuus ja "tulos tai ulos" -ajattelu. Filmin vuosisadasta astuttiin digitaalisen elokuvan valtakauteen kiistanalaisessa ilmapiirissä, mutta ajat ovat olleet (ainakin toistaiseksi) suotuisia kotimaiselle elokuvalle. Digilevityksen aikana ensi-ilta-ajattelu on alueellisesti tasavertaistunut. Kopiomäärien noustua voidaan mikä tahansa ensi-iltaelokuva esittää avausviikonloppuna suurimpien kaupunkien ohella niin Suonenjoella, Joutsassa kuin Sodankylässäkin. Kotimaisen dokumenttielokuvan viime vuosien elokuvateatterimenestyksen (mm. Sel8nne, Metsän tarina) on ratkaisevasti mahdollistanut digilevitys.

Elokuvan tallennelevityksen puolella murroksessa on sen sijaan oltu jo 1960-lopusta alkaen, jolloin ensimmäiset videonauhuriesi-isät saapuivat markkinoille. Elokuvalevityksen jatkuvassa aaltoliikkeessä ja uusien innovaatioiden jatkojalostamisessa purjehdittiin 1980-luvulle, jolloin tilanne tuntui rauhoittuvan hetkeksi, kun JVC:n kehittämä VHS (Video Home System) syrjäytti teknisesti parempilaatuisen Sonyn Betamaxin tallenneformaattien sodassa. VHS:n voittokulku jatkui täkäläisestä näkökulmasta katsottuna aina 2000-luvun taitteeseen saakka, jonka jälkeen DVD (Digital Versatile Disc) nousi kärkiformaatiksi. Sittemmin DVD:n on jo laadullisesti ohittanut teräväpiirtotekniikkaa hyödyntävä Blu-ray.

Elokuvalevityksen murros näkyy myös kaupunkikuvassa, sillä perinteiset kivijalkavideovuokraamot ovat vauhdilla katoamassa ostoskeskuksista ja kortteleiden nurkista kuin puhelinkopit 1990-luvulla. Tilalle ovat tulleet suoratoistopalvelut (stream) ja ns. videotilauspalvelut (video on demand, VOD).

1980-luvulla videovuokraustoiminnan aloittanut yhdysvaltalainen Blockbuster sulki ovensa viime syksynä. Viimeiseksi vuokraukseksi jäi osuvasti apokalyptinen crazy-komedia This is the End (2013).

Nostalgikko minussa haaveilee vielä (pätevien) videovuokraamojen äärelle, mutta koska arkikäytössä tulee katseltua elokuvia enenevissä määrin suoratoisto- ja videotilauspalveluista, päätin selvittää suomalaisten elokuvien saatavuutta näissä.

Valitettavaa kyllä suomalaisen elokuvan löytöretkeilijälle verkon palvelut tarjoavat tällä hetkellä vain hippusia.

Viaplay
Ruotsalaisen Viasat-konsernin alaisuudessa toimiva Viaplay ei suomalaisella sisällöllä juhli. Tarjolla on ainoastaan kolme suomalaisnimikettä: Lauri Maijalan väärinymmärretty, surrealistinen pahanolon komedia Juoppohullun päiväkirja (2012), Mauri Kunnaksen suosittuun piirroskirjaan pohjautuva sesonkianimaatio Joulupukki ja noitarumpu (1996, löytyy myös Netflixistä) sekä Hannu Kahakorven televisioelokuva Onnellinen mies (1979).

Viaplayn pohjoismaisen elokuvan kattaus on kaikkiaan vähäistä ottaen kuitenkin huomioon, että kyseessä on skandinaavinen mediakonserni. Lienee kohtuullista epäillä, että yhtiön elokuvatuntemus ei ole osaavien ihmisten käsissä.

HBO Nordic / Filmnet / Voddler
Yhdysvaltalaisen kaapelitv-kanava HBO:n (Home Box Office) alla toimii suoratoistopalvelu HBO Nordic, joka on tullut suomalaisillekin käyttäjille tutuksi laadukkaiden televisiosarjojen ensiesittäjänä. Palvelun elokuvaosasto keskittyy viime vuosikymmenten amerikkalaiseen sisältöön eikä suomalaisia elokuvia löydy ainuttakaan.

Sen enempää ei suomalaista sisältöä ei löydy myöskään C More Filmin Filmnetistä tai elokuvalevityksen Spotifyksi toistaiseksi surkuhupaisin tuloksin nimetystä Voddlerista.

Netflix

Suomessa toimivista VOD-palveluista suosituin lienee amerikkalainen Netflix, joka purjehti härmäläisten olohuoneenvaltaajien iloksi lokakuussa 2012. Netflixistä suomalaisia elokuvia (mukana myös televisioelokuvia, -dokumentteja ja -sarjoja) sentään löytyy. Määrän suhteen päästään jopa parinkymmenen nimikkeen tasolle. Valikoima on kuitenkin sekava ja laadullisesti heittelevä, eikä tarjoaa yllätyksiä kuin kompletisteille lyhytelokuvien muodossa.

Blind Spot- ja Kinotar -tuotantoyhtiöihin keskittyvän kattauksen tunnetuinta kaartia edustavat Timo Vuorensolan tieteiskomedia Iron Sky (2013) peräti kahden version (alkuperäinen teatteriversio ja ohjaajan pidennetty versio) voimin ja Antti-Jussi Annilan Kalevala-tarustoa modernisoinut Jadesoturi (2006). Draaman puolelta huomattavia nostoja ovat Heikki Kujanpään ansiokas Lauri Viita -elämäkertaelokuva Putoavia enkeleitä (2008) ja Jarmo Lampelan pienen ihmisen muotokuva Eila (2003).

Netflixille voi toki olla kiitollinen edes näistäkin, mutta on huomattavaa, että kokoelmaan ei ole tullut lainkaan uusia nimikkeitä sitten Iron Skyn. Pitääkö siis ymmärtää niin, että kotimaisella elokuvalla ei kerrassaan ole suoratoistopalveluissa markkinarakoa? Vai ovatko suomalaisten tuotanto- ja/tai levitysyhtiöiden esityskorvausvaatimukset ylivoimaisia monikansalliselle firmalle? Epäilen.

Elonet
Maksullisten verkkopalveluiden lisäksi Kansallisen audiovisuaalisen instituutin ylläpitämä Elonet tarjoaa ilmaiseksi 1900-luvun alkupuolen lyhytdokumentteja (mm. Finlandia- ja Olympia-katsausten muodossa) sekä katkelmia vuosina 1913-24 valmistuneista kotimaisista mykkäelokuvista. Taannoin palvelussa oli kokeiluluontoisesti nähtävänä myös joitakin Teuvo Tulion pitkiä elokuvia, mutta ilmeisesti teknisten ongelmien takia elokuvat on vedetty verkkolevikistä hyllylle. Toivoa sopii, että KAVI voisi hyödyntää arkistojaan tulevaisuudessa (digi)tehokkaammin.

Lopuksi - harmaalta vyöhykkeeltä
Laittomuuksiin ei sovi kannustaa, saati kehottaa, mutta digitaalisen elokuvalevityksen puolella on filmikelan mentäviä aukkoja, jos laajimman Suomi-kattauksen tarjoaa useaan kertaan "verkosta häädetty" HDFIN-suoratoistopalvelu. HDFIN tarjoaa ihailtavan laajasti niin uutta kuin vanhaa kotimaista elokuvaa, mukana mm. DVD:nä edelleen julkaisematon Mikko Niskasen mestarillinen nuorisokuvaus Ajolähtö (1982) ja Rauni Mollbergin paljon muisteltu hyväntuulinen televisioelokuva Siunattu hulluus (1975).

...ja YouTubesta löytyy yhdellä klikkauksella VHS-tasoista kulttiherkkua: Olli Soinion kauhukomedia Kuutamosonaatti (1988) ja Veikko Aaltosen seksuaalivinoutumia tutkiskeleva trilleri Tuhlaajapoika (1992). Kumpaakaan ei ole julkaistu koskaan DVD:nä.

Ilmiö nimeltä Pepe

Suomalainen musiikkilehdistö on tavannut olla pitkän linjan konkareille todella ankara. 1990-luvulla City ja Rumba suorastaan kilpailivat siitä, kuka pahimmin tölväisee suomenkielisen rockin pioneerejä. Parikymppisten rock-skribenttien joukossa rakentavan kritiikin tilalle ui asenteellinen koppavuus, kun kriitikoiden arvostelukyvyn korvasi väkinäinen ilkimielisyys. Kaiken keskellä unohtui, että hyvää kritiikkiä ei koskaan synny "kuulematta paskaa" -ennakkoasenteella.

Valitettavasti tähän asenteeseen törmää yhä.

Tänä keväänä todelliseksi comeback-ilmiöksi noussutta Pepe Willbergiä ei voi pitää hyvällä tahdollakaan suomenkielisen rockin pioneerinä, mutta popin, iskelmän ja vaativamman folkin taitajana Willberg osoitti taitonsa jo 1970-luvulla Pepe & Paradise -yhtyeen jäsenenä. Hiljattain edesmenneen Otto Donnerin säveltämä, sovittama ja tuottama Niin vähän on aikaa (1972) yhdisti aikalaisrunouden moderniin laulelmapoppiin ja jazzin sävelkieleen.

Paradise-yhtyeen hajottua Willbergin oma sooloura vaipui 1980- ja 90-lukujen edetessä unohdukseen, kunnes nostalgiannälkäinen yleisö nosti hänet parrasvaloihin yhtenä Mestareista.

2000-luvulla Willberg on ollut monien aikalaistensa tavoin tilanteessa, jossa levymyynti on laahannut nollalukemissa. Iskelmäduunarin elanto on löytynyt ruotsinlaivoilta ja viihdekeskusten sivunurkista. Konserttisalikiertueet ovat jääneet vain haaveeksi.

Näistä lähtökohdista onkin ollut kiehtovaa seurata Willbergin taiteellista ylösnousemusta Pepe & Saimaa -levyn myötä. Tehosekoittimesta tutun muusikko/tuottaja Matti Mikkosen johtamana Willbergin ura on saanut todella odottamattoman käänteen. Mikkosen lisäksi sävellystyössä on auttanut Eppu Kosonen ja tekstit ovat Timo Kiiskisen ja elokuvaohjaajana paremmin tunnetun Johanna Vuoksenmaan käsialaa.

Tähän mennessä Pepe & Saimaa -levyn arviot ovat olleet suorastaan ylistäviä. Soundissa täydet pisteet saanut albumi on Hemmo Päivärinteen mukaan "täynnä upeita nyansseja" ja albumi kokonaisuudessaan "täydellinen taiteellinen täysosuma ja mestariteos". Komeita lauseita artistista, jonka viime vuosikymmenien urakäänteet eivät juuri ole rock-lehtiä puhutelleet.

Helsingin Sanomien Ilkka Mattila kehui albumin rock-genre -määritteen alla ja positiivinen arvio valtakunnan huomattavimmassa sanomalehdessä johti albumin loppumiseen useista liikkeistä levyn julkaisupäivänä.

Tänä päivänä, kun suomalainen rock ja iskelmä ovat lähempänä toisiaan kuin koskaan aikaisemmin, tuntuu suorastaan luontevalta, että Willbergin uran elvyttäjäksi on noussut Tehosekoittimessa hittejä kynäillyt Matti Mikkonen. Flirttailihan lahtelaislähtöisen Tehosekoittimen rock vuosituhannen vaihteessa iskelmäsävytteisen herkkyyden rajoilla. Kuunnelkaapa vaikkapa Kaukaisimmalle rannalle (2001), Maailma on sun (2001) tai sittemmin lukuisiksi eri tulkinnoiksi venynyt Hetken tie on kevyt (2002). Rock-iskelmää?

Willbergin ylösnousemuksen läheisin referenssitapaus lienee menneisyyden vanki Freeman, jonka eletrotrio Uusi Fantasia pelasti unohdukselta yllätyksellisellä ja freesiltä kuulostaneella albumilla Freeman 4 (2011). Kohtalaisen hyvän paluulevyn jälkeen kevyellä tuohivirsuglamilla maustetun suomipopparin ura on kuitenkin uinahtanut takaisin vanhoille raiteilleen.

Mitä seuraavaksi? Pave Maijasen comeback? Ai niin, Lähtisitköhän on soinut jo muutaman vuoden ajan Tavastian Lauantaidiskossa osana kirjavaa hipster-kimaraa.

Onkin aina viehättävää ja tervetullutta, kun edellisen sukupolven vieroksumat artistit löytävät uuden yleisön. Ja uuden nuorison, ilman ennakkoasenteita.

Vieraudessa on aina oma lumonsa.

Elokuvarintamalla tapahtuu

Kirjoitin vasta ilmestyneeseen Lähikuva-lehteen (1/2014) kirja-arvion viime syksynä ilmestyneestä elokuvakirjasta Konnia ja huligaaneja - elokuvasukupolvien kohtaamisia (2013). Samaisessa numerossa on myös varsin kiinnostava Marketta Hyvärisen artikkeli ihmisen ja luonnon suhteesta Seppo Huunosen elokuvassa Lampaansyöjät (1972). Irtonumeroita saatavissa Akateemisista kirjakaupoista ja Helsingin Tiedekirjasta. Julkaisen kirja-arvion blogissani myöhemmin kesällä.

Kiirettä pitää elokuvarintamalla muutenkin. Ensi keskiviikkona (7.5.) alkaa Radio Helsingissä upouusi elokuvaan keskittyvä radio-ohjelma Filmikeloja, jonka työryhmään kuulun. Ohjelman pääasiallisena vetäjänä toimii Suomen elokuvakontaktin toiminnanjohtaja ja Helsingin lyhytelokuvafestivaalin festivaalipäällikkö Elina Rislakki. Ohjelma on kuultavissa valtakunnallisesti verkossa ja pääkaupunkiseudulla radiotaajuudella 98,5 MHz. Olkaa kuulolla 7.5. alkaen klo 14.

Näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan

Kulttuurihistoriallisesti mittaamattoman arvokas Suomen kansallisfilmografia -kirjasarja jatkaa eloaan verkkoversiona Kansallisen audiovisuaalisen instituutin Elonet-tietokannassa. Elokuvavuoteen 2000 yltäneen 12-osaisen kirjasarjan aineistoja on jo siirretty Elonetiin, ansiokkaita esseitä myöten, ja uutta sisältöä syntyy hiljalleen.

Allekirjoittanut kuuluu Kansallisfilmografian verkkojulkaisun toimituskuntaan ja kun ilmaantui mahdollisuus myös elokuvaesseistiikan kirjoittamiseen, ei tilaisuutta kannattanut jättää väliin. Esseeni "Anteeksi, mistä kakkosstudiolle?" – näkökulmia Uuno Turhapuro -elokuvien (meta)kerrontaan pyrkii kokoamaan ja avaamaan valittujen Turhapuro-elokuvien kerronnan keinojen kirjoa.

Lukekaa hyvät ystävät! Kommentitkin ovat tervetulleita.

Aihetta sivuavia artikkeleita:
Tarjolla tänään! Jukka Virtanen 80 v.
Sivuosien miehet, osa 1: Leo Jokela
Ei vappua ilman Uunoa
Nauru jää pystyyn - malja Simolle!
Pähkähullu Suomi
Professori Uuno D.G. Turhapuro
Pohjan tähteet
Elokuvaohjaaja Ere Kokkonen, elokuvaneuvos komiikan armosta

Näillä mennään - elokuvaihmiset kertovat

Suomenkielisessä elokuvakirjallisuudessa on lyhyellä aikavälillä muisteltu alan tekijöitä kameran edestä ja takaa. Syksyllä ilmestynyt Konnia ja huligaaneja kokosi ansiokkaasti muistoja studiokauden jälkimainingeista alkaen ja jo aiemmin Kari Uusitalo kävi läpi härmäläisen elokuvateollisuuden kultakauden kaskut ja kommellukset hilpeässä teoksessaan Haiseeko täällä valkokangas? (2005).

Nyt seuraan liittyy monipuolisena elokuvaduunarina tunnettu Klaus Hedström toimittamallaan kaskukokoelmalla Näillä mennään - elokuvaihmiset kertovat. Hedström on toiminut monipuolisesti elokuva-alan eri tehtävissä yli parikymmentä vuotta, mutta hänen spesialiteetikseen on vuosien varrella muodostunut erikoistehosteosaaminen. Hedströmin tehostejälkeä on nähty esimerkiksi Antti-Jussi Annilan kunnianhimoisessa Kalevala-mukaelmassa Jadesoturi (2006) ja Olli Saarelan räikeän Stieg Larsson -vaikutteisessa Harjunpää-filmatisoinnissa Harjunpää ja pahan pappi (2010).

Näillä mennään -kokoelmaan on kerätty yli 50 kotimaisen elokuvan ja television ammattilaisen muistoja ja ajatuksia. Tyylillisesti tarinat vaihtelevat surkuhupaisista traumaattisiin ja koskettavista ratkiriemukkaisiin. Pääpaino pysyy kuitenkin itseironisissa oivalluksissa siitä, millaisissa olosuhteissa kotimaista elokuvaa ja televisiota usein tehdään.

Kirja on jaettu kuuteen eri osioon, joista jokaisen alkuun on kynäilty esipuhemainen tekijäsitaatti. Loppuliitteenä on mukana mainio alan sanasto, josta löytyy iloa niin keltanokalle kuin jo varttuneemmallekin filmivillelle. Teoksen onnistuneesta kansigrafiikasta vastaa kuvittaja Timo Mänttäri, jonka mainio Kinovisa (2006) on kulunut allekirjoittaneen junailemissa illanistujaisissa lähes käyttökelvottomaksi.

Ajallisesti tarinat sijoittuvat pitkälti 1990-luvulle tai 2000-luvun alkuun. Vanhin muisto on 1980-luvun alusta, Mika Kaurismäen Arvottomien (1982) kuvauksista. Usein toistuvia ohjaajanimiä ovat Aku Louhimies, Lauri Törhönen ja Auli Mantila sekä vähemmän mairittelevassa valossa Tero Jartti ja Jari Halonen, joiden tuotannoissa kuvausryhmät ovat olleet toistuvasti kovilla. Erityisen monta kertaa esillä on Jartin kansalaissotadraama Aapo (1994), jonka vaativista tuotanto-olosuhteista laman kurimuksessa riittää tarinoita. Televisiotuotannoista esillä ovat mm. Venla-palkitut Firma (2005) ja Hopeanuolet (2007).

Hersyvimmät jutut löytyvät kirjan alkupuolelta. Velmuimmista tarinoista selviää esimerkiksi miksi Pussikaljaelokuvan (2011) ohjannut Ville Jankeri päätyi talikko kourassa etsimään tyttöystävänsä master-nauhoja Ämmässuon kaatopaikalle, kuinka lemmikkikani joutui rusakon rooliin tai miten Pelon maantieteen (2000) kuvauksissa ruumiit alkoivat sulaa. On hienoa, että tarinoita ovat kirjoittaneet pääasiassa pitkän linjan elokuvatyöläiset: järjestäjät, apulaisohjaajat, autonkuljettajat, ääni- ja lavastusassarit yms., jotka eivät välttämättä ole parrasvaloista tuttuja nimiä.

Loppua kohti tarinoihin tulee mukaan tunteikkuutta ja haikeutta. Yhteiset kuvausmuistot muodostuvat kiitollisuudeksi ammatinvalintaa kohtaan. Ristiriitaisiakin tuotantovaiheita jäädään lopulta kaipaamaan, kun päättymättömältä tuntuneet kesäkuvaukset ovat vaihtuneet kolkkoon kaamokseen (työttömyyteen).

Kokonaisuudessaan Näillä mennään on helppo- ja nopealukuinen kirja, joka kulkee mainiosti vaikkapa matkapokkarina. Ryhmähengen ja yhdessätekemisen kuvauksena Hedströmin toimittama kirja on mitä kannustavimpia teoksia!

Alain Resnais - yöstä ja usvasta

Hiljattain menehtynyt ranskalainen elokuvaohjaaja Alain Resnais (1922-2014) jätti jälkeensä huikaisevan kulttuuriperinnön, sillä jo 1940-luvulla elokuvantekijyyteen syventyneen taiteilijan ura kesti aina näihin päiviin saakka. Viimeiseksi jäänyt ohjaus Aimer, boire et chanter (2014) sai maailmanensi-iltansa Berliinin elokuvajuhlilla vain kolme viikkoa ennen miehen kuolemaa.

Resnais tunnettiin uransa alussa arvostettuna lyhytelokuvien ja dokumenttien tekijänä. Hollantilaisen jälki-impressionistin, Vincent van Goghin (1853-1890), kuvataiteesta innostunut Resnais voitti lyhytelokuvallaan Van Gogh (1948) Oscarin vuonna 1949. 1950-luvun alussa yhteistyö dokumentaristi Chris Markerin kanssa toi Resnais’n yhä lähemmäs antropologista dokumenttiesseetä.

Resnais’n uran tunnetuimmat vaiheet 1950- ja 60-lukujen taitteesta ovat piirtyneet vankasti elokuvahistoriaan. Ranskalaisen uuden aallon (nouvelle vague) syntyhetkellä valmistunutta elokuvaa Hiroshima, rakastettuni (Hiroshima Mon Amour, 1959) pidetään nykyään modernin eurooppalaisen elokuvan keskeisenä teoksena. Sitä seuranneella Viime vuonna Marienbadissa (L’année dernière à Marienbad,1961) -elokuvalla Resnais liikkui yhä mietteliäämmän ja haastavamman ilmaisun äärelle.

Ylevän taiteellisuuden vastapuoleksi Resnais oli kiinnostunut myös sarjakuvista ja kioskikirjallisuudesta. Resnais piti Flash Gordonia yhtä merkittävänä innoittajana uralleen kuin Marcel Proustia. Resnais’llä oli näkemystä – ja kanttia – leikitellä arvaamattomasti ”korkealla” ja ”alemmalla” tasolla. Svengaavan 60-luvun jälkipuoliskolla Resnais hakeutui yhteistyöhön peräti Marvel Comicsin perustajan Stan Leen kanssa, mutta kaksikon filmaushaaveet jäivät lopulta toteutumatta. Resnais’n Tintti-elokuvakin jäi lopulta tekemättä, kun eri aikatasoissa liikkuva, surrealistinen tieteismysteeri Rakastan sinua, rakastan sinua (Je t’aime, Je t’aime, 1968) floppasi lippuluukuilla.

Yö ja usva

Resnais’n tuotannon avainteoksia on natsi-Saksan keskitysleirien kauhuja kuvaava lyhytdokumentti Yö ja usva (Nuit et brouillard, 1955), jonka näin ensimmäisen kerran ollessani lukioikäinen. YLE TV2:n Dokumenttiprojektissa esitetyn elokuvan katsominen ei ollut helppoa, mutta sitäkin palkitsevampaa ja unohtumatonta. Elokuvan jättämä vaikutus näkyy ajattelussani varmasti loppuelämän.

Yö ja usva valmistui Resnais’n henkisesti ja fyysisesti raskaiden ponnistelujen kautta. Hän vei filmiryhmänsä Auschwitziin, tarkoituksenaan kuvata vapautetusta keskitysleiristä muistuttavia raunioita. Tehtävä ei kuitenkaan osoittautunut helpoksi, sillä raunioiden kuvaaminen autenttisella tapahtumapaikalla sai kuvausryhmän liikuttuneeseen tilaan, jossa vuorottelivat häpeän ja vihan tunteet. Kyse oli ihmiskunnan kauheimmasta ajanjaksosta, josta Resnais pyrki pakottamaan esiin totuuden.

Elokuva alkaa rauhallisen harmonian vallitessa. Hiljalleen kuva siirtyy niitylle, joka sijaitsee keskitysleirin tähystystornin juurella. Ensi näkemältä Auschwitz esittäytyy kuin minä tahansa hylättynä rakennuksena. Ohut ruoho peittää alueen pihaa kuin peittääkseen sitä kauheutta mikä paikassa on vallinnut. Kameran laskeutuessa ruohonjuuritasolle Auschwitzissä vallinneet olosuhteet tulevat esiin piikkilankojen ja parakkien kautta.

Ihmiskunnan murheellisimmista hetkistä muistuttavaan elokuvaan tuo runollista harmoniaa kertojaäänenä toimiva Michel Bouquet, joka lukee otteita keskitysleiriltä selviytyneen Jean Cayrolin teksteistä. Cayrolin runot kulkevat kuvien rinnalla halki teoksen ja luo sille kokonaan uuden ulottuvuuden. Samalla, kun elokuvan kuvissa on puhdasta pahuutta ja kauhua, Cayrolin runo tuo ripauksen elämänjatkumisen kauneutta ja runollista taikaa. Peter von Bagh on tiivistänyt tunteen Elokuvan historia -teoksessaan (1998) seuraavasti: ”katsoja säikähtää omia reaktioitaan, putoaa sivullisen roolistaan jonnekin uhrin ja pyövelin osien väliin.”

Kuvakollaasien jälkeen siirrytään seuraamaan fasistista propagandakuvaa Nürnbergin valtiopäiviltä vuodelta 1934. Marssivien natsisotilaiden joukosta ihmismassoja tervehtivät kansallissosialistiset diktaattorit. Lähes epätodellisen voimakkaat kuvat on poimittu suoraan Leni Riefenstahlin elokuvasta Tahdon riemuvoitto (Triumph des Willens, 1935).

Resnais näyttää myös välähdyksiä keskitysleirien rakennusvaiheista. Irvokkaissa kuvissa nähdään alppi-, autotalli-, japanilais- ja ei-minkään-tyylisiä vartiotorneja. On aika ennen leiriä, leirin etenemisvaiheet ja aika sen jälkeen. Keskitysleiristä on tehty oma pikkukaupunki helvetistä, josta löytyy niin sairaala, ilotalo kuin vankilakin. Elokuvan edetessä ei voi välttyä ajattelemasta, tai peräti näkemästä, kuolleita ruumiita. Rappeutuvasta keskitysleiristä on tullut turistipyydys ja sivulliselle katsojalle kaasukammiokin näyttäytyy tavallisena parakkina. Tuskalliseen kuolemaan päätyneiden ihmisten kynnenjäljet betonikatossa muistuttavat menneisyyden hirmutyöstä.

”Mietiskelyä vuosisatamme merkittävimmästä ilmiöstä”

Resnais on onnistunut luomaan yhtenäisen elokuvan hyvinkin toisistaan poikkeavasta materiaalista huolimatta. Hanns Eislerin syvälle sieluun pureutuva musiikki on vahvasti tunteita koskettavaa, se vie katsojan tapahtumien vierelle ja rauhoittaessaan etäännyttää teoksesta uskotellen, että tapahtumat ovat ollutta ja mennyttä. Se seikka, että Eislerin musiikki oli kiellettyä natsi-Saksan aikana tuo dokumentaariseen aineistoon kiintoisaa näkökulmaa ja tekee elokuvan ääniraidasta itsestään dokumentaarista (von Bagh, 1998).

Yö ja usva antaa tilaa katsojan oman ajatusmaailman kehittymiselle. Tämän piirteen ansiosta elokuvan katsomiskerrat ovat toisensa jälkeen vaikuttavia ja voimakkaita kokemuksia. Elokuva on paitsi aikakuva natsien hirmuteoista, myös yleisellä tasolla tulkittava näkemys ihmisen kyvystä sanoinkuvaamattomaan pahuuteen.

Resnais esittää keskitysleirit eri aikojen näkökulmista ja rikkoo näin ajallista yhteneväisyyttä. Tällaisen ilmaisukeinon kautta natsien hirmutekojen pohdinta, ja ihmisen omantunnon kysymykset tuodaan myös nykykatsojan silmien eteen. Käsitys joukkotuhon mahdollisuudesta ja ihmisen pahuudenvietistä nousevat esiin keskitysleirin raunioista myös yleisenä, universaalina totuutena.

Ohjaajan väitteen mukaan paha on yhä olemassa ja ihminen on kykenevä pahaan ajasta ja paikasta riippumatta. Katerpillarilla kasattavat ruumiskasat ja liike-elämää varten huolitellusti lajitellut hius- ja kultahammaskasat muistuttavat ihmisen pahuudesta peittelemättä. Resnais asettaa lopulta itsensä ihmiskunnan tavoin syytteeseen tapahtuneista rikoksista.

Francois Truffaut luonnehti aikalaisensa Resnais’n elokuvaa seuraavasti: ”Yö ja usva ei ole dokumenttielokuva, syytekirjelmä eikä runo vaan eräänlaista mietiskelyä vuosisatamme merkittävimmästä ilmiöstä.”

"Me uskottelemme itsellemme, että kaikki tämä kuului tiettyyn, menneseen aikaan ja että se tapahtui vain yhdessä tietyssä maassa. Me emme katso ympärillemme emmekä kuule loputonta huutoa"
– ote Jean Cayrolin tekstistä

Lähteet:
Alain Resnais. http://www.kolumbus.fi/ranska/ranska/elokuva/resnais.html (linkki tarkistettu 10.4.2014)
Bagh, Peter von (1998): Elokuvan historia. Otava, Helsinki.
Truffaut, Francois (1982, suomenkielisen painoksen toimittajana Sakari Toiviainen): Elämäni elokuvat. Love kirjat, Helsinki.

Kaupunkisinfoniat oman aikansa peilaajina

1920-luvulla syntyi varhaisen kokeellisen elokuvan ja dokumentaarisen kerronnan väliin kaupunkisinfoniaksi kutsuttu elokuvan lajityyppi. 1920- ja 30-luvuilla valmistuneilla kaupunkisinfonioilla tarkoitettiin dokumenttielokuvan tyylilajia, joissa ei välttämättä ollut minkäänlaista selostustekstiä ja joka kuvasi jonkin valitun suurkaupungin elämää, usein ilman sosiaalista kommentaaria. Tyylisuuntaukseen vaikuttivat ratkaisevasti Alberto Cavalcantin ranskalainen lyhytdokumentti Vain tunnit (Rien que les Heures, 1926) sekä amerikkalaisten Paul Strandin ja Charles Sheelerin kokeellisen elokuvan pioneeriteos Manhatta (1921).

Saksalaisen Walter Ruttmannin kuuluisan Berliini-elokuvan (Berliini, Suurkaupungin sinfonia/Berlin: Die Sinfonie der Grosstadt, 1927) oheen valmistuivat André Sauvagen oodi 1920-luvun Pariisille Études sur Paris (1928) sekä ranskalaisen elokuvarunoilijan, Jean Vigon  intensiivinen kaupunkimuotokuva Nizzasta puheenollen (A propos de Nice, 1929).

Kaupunkisinfonioiden tyylipiirteeksi muodostui nopeasti pyrkimys visuaaliseen elokuvarunoelmaan. Elokuvantekijöiden tarkoituksena oli tallentaa kameralle havaintoja suurkaupunkien elämästä. Tyypilliseksi kerrontatavaksi tuli aloittaa kerronta aamusta ja päättää se saapuvaan yöhön. Kaupunkisinfonioissa ei perinteisesti ollut yksittäisiä, tarinaa eteenpäin kuljettavia henkilöitä, joiden kohtaloihin syvennyttäisiin, vaan päähenkilöksi nousi aina kaupunki itse. Elokuvien rakenteissa erilaiset, toisiinsa liittymättömät jaksot ja otokset nivoutuivat yhteen. Tekijät kuitenkin välttivät informoimasta katsojia, eikä suoranaisia faktoja tai tarkoituksellisia väitteitä ollut tarpeen elokuvissa esittää. Mahdolliset ideologiat syntyivät katsojan ajattelussa.

Ruttmannin Berliini, suurkaupungin sinfonia on dokumentaarisen elokuvan merkkipaaluja.  Tiettävästi ohjaajan itsensä nokkelasti leikkaamassa elokuvassa yhdistellään sattumanvaraisilta tuntuvia kohtauksia kaupungin arkipäivästä. Esimerkkikohtauksena elokuvassa nähtävä itsemurha: nainen hyppää sillalta, mutta leikkauksen ja vastakkainasettelun avulla kohtauksen näkee modernin kaupunkielämän vieraantuneisuuden huipentumana. Elokuvan päätöslauselman mukaan kaupungin ruuhkassa ei yksilö pysty säilyttämään yksilöllisyyttään.

Neuvostodokumentaristi, montaasiestetiikan pioneeri Dziga Vertov oli omana aikakautenaan (1920- ja 30-luvuilla) epäkaupallisen ilmaisunsa takia varjoissa ja jäi lopulta Josif Stalinin poliittisen vainon taiteelliseksi uhriksi. Vertov pyrki näyttämään katsojille elämän sen todellisessa muodossa, tinkimättä. Ohjaaja nousi kuuluisuuteen 1920-luvulla yhteiskuntaa valaisevien dokumenttien ansiosta, ennen kuin Neuvostoliiton poliittinen sensuuri kävi aggressiivisesti taiteilijan näkemyksiin käsiksi.

Vertovin uran merkittävimpänä elokuvana on tavattu pitää vuonna 1929 valmistunutta teosta Mies ja elokuvakamera (Tselovek s kinoapparatom), jonka tyylilajin voi summata kokeilevaksi kaupunkisinfoniaksi. Elokuvan päämääränä oli näyttää mihin kameran paljastava silmä ja elokuvailmaisun tehokeinot yltävät.

Mies ja elokuvakamera on tulvillaan metaelokuvallisia piirteitä, joilla katsojien huomio kiinnitetään elokuvan tekotapaan ja rakenteeseen. Elokuvan kuvaaja, joka esitetään yhteiskunnan tukipilarina, on samalla yksi päähenkilöistä. Kaupunkisinfonioiden traditiosta elokuva erottuu sillä, että kaupunkia ei täsmällisesti määritetä. Kuvauksia suoritettiin niin Moskovassa, Kiovassa, Odessassa kuin neuvosto-ukrainalaisella hiilikaivoksellakin.

Vertaillessa Vertovin kaupunkisinfoniaa Ruttmannin Berliini-teokseen, läpivalaisee Mies ja elokuvakamera huomattavasti pidemmälle kaupungin ytimeen. Berliini, suurkaupungin sinfonia on enemmän kaupungin ulkopuolinen kuvaus.  Mies ja elokuvakamera sen sijaan on paitsi kuvaus suurkaupungista, myös matka elokuvanteon maailmaan. Vertov esittelee elokuvassaan käytännössä kaikkia tuolloin mahdollisia tehokeinoja: rinnakkaisleikkausta, päällekkäis- ja pysäytyskuvia, animaatioita, nopeutuksia, jaettua ja pirstaloituvaa kuvaa ja trikkiotoksia.

Kotimaisen Kaupunkisinfonian (1995) idea syntyi Taideteollisen korkeakoulun Elokuvataiteen laitoksella, dokumenttielokuvan historian kurssilla, jonka aikana opiskelijoille näytettiin niin Berliini, suurkaupungin sinfonia kuin Mies ja elokuvakamerakin. Näistä dokumenttielokuvan klassikoista vaikuttuneet nuoret elokuvaopiskelijat päättivät toteuttaa nykyajan kaupunkisinfonian, mykkäelokuvan tyyliin musiikkiin sovitettuna. Elokuvan tekijäkaartiin kuuluivat mm. Simo Halinen, Ulrika Bengts, Aku Louhimies, Mika Taanila ja John Webster, mutta kokoavaksi tekijäksi nousi ohjaaja/leikkaaja Heikki Ahola. 

Montaasimainen dokumenttielokuva kuvaa vuorokauden kulkua Helsingissä 1990-luvun syvän talouslaman aikana. ”Seikkaa, että maassamme oli yli puoli miljoonaa työtöntä ja pankkituki ylitti sotakorvaukset, ei tällaisessa ajankuvaelokuvassa voinut sivuuttaa”, muisteli Ahola Elokuvataiteen laitoksen lopputyössään. Dokumentissa näytetyn työnteon, vapaa-ajan ja juhlinnan oheen elokuvaan piirtyykin lempeän ilkikurista yhteiskuntakritiikkiä.

Kaupunkisinfonia, joka on jo nimensä kautta selvä kunnianosoitus 1920-luvulla vauhtiin päässeelle tyylilajille, on kerronnallisesti ailahteleva, mutta monipuolisena ajankuvana siinä on ansionsa. Päällimmäisenä tunteena elokuvasta nousee kuitenkin toivottomuuden ilmapiiri. Kohtauksissa on läsnä huutavaa avuntarvetta ja arjen tuskaa.

Suomen nykyiseen kuvaajaparhaimmistoon lukeutuvien tekijöiden kamerat ovat läsnä eri paikoissa, niin leipäjonossa, paikallisradiossa kuin pizzataksissakin. Mieleenpainuvimpana kohtauksena elokuvasta nousee esiin tavaratalo Stockmannin hulluja päiviä kuvaava jakso, josta on havaittavissa kulutusjuhlan mykän viiltävää kritiikkiä.

Kaiken keskellä Kaupunkisinfonia piirtää terävän ja havainnoivan kuvan 1990-luvun puolivälin kaupunkilaistuneesta Suomesta. Ilmestyttyään elokuva voitti arvostetun Risto Jarva -palkinnon Tampereen elokuvajuhlilla (1995). Cinema Mondon pienimuotoisessa levityksessä elokuva keräsi valkokankaiden äärelle päälle parisataa katsojaa. Televisioensi-illan (1996) aikoihin kriitikko Tarmo Poussu ennusti osuvasti, että ”jos Kaupunkisinfonia nyt tuntuu kiinnostavalta, niin jo parin vuosikymmenen kuluttua se on ajankuvana todellinen aarre."

(Ani)maanista nostalgiaa

Tampereen kansainväliset lyhytelokuvajuhlat lähestyy puolen vuosisadan maagista rajapyykkiä. Tällä kertaa poikkeuksellisen keväisessä säässä järjestetty festivaali on kansainvälisesti katsottuna tunnetuin suomalainen elokuvatapahtuma yhdessä Sodankylän elokuvajuhlien kanssa. Suomalaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan esitysfoorumina Tampereen Filkkarit on alansa keskeisin tapahtuma. Oman painoarvonsa festivaalille tuo kansainvälinen ja kotimainen kilpasarja, joiden lomasta vuosittain vaihtuvat juryt seulovat parhaat.

44. Filkkareilla oli vahva animaatiopainotus, eikä vähiten siksi, että suomalainen animaatioala juhlii tänä vuonna vuosisadan mittaista taivalta. Kolmessa eri näytöksessä esitetty kavalkadi suomalaisen animaatioelokuvan taipaleesta kokosi ansiokkaasti yhteen sekä arkiston aarteita (Eino Ruutsalon Kineettisiä kuvia, 1962) että uudemman animaation helmiä (Kari Juusosen Cannesissa palkittu Pizza Passionata, 2001). Animaatioelokuvan puolelta omat retrospektiivinsa esittelivät saksalainen kollaasitaituri Jochen Kuhn sekä groteskilla huumorilla ja sadismilla leikittelevä helsinkiläinen Malakias.

Suomalaisen animaatioelokuvan kirkkainta kärkeä:

Kari Juusosen Pizza Passionata, 2001

Animaatioiden ohessa Filkkarit tarjosivat mm. laajan, peräti neljän näytöksen ohjelmiston Yleisradion koko perheen televisio-ohjelmia, lyhytelokuvia ja televisionäytelmiä, katsauksen afrikkalaiseen mediakuvastoon, ranskalaisia lyhytelokuvaklassikoita, Tampereella kuvattujen arkistofilmien sarjan sekä taidemaalari Edward Hopperin maalausten innoittaman lyhytelokuvapaketin. Tekijöistä esillä olivat myös digitaalisen elokuvan rajoja venyttävä Till Nowak sekä suomalaisen kokeellisen elokuvan nuoret mestarit, Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen.

Itselleni festivaali tarjosi tänä vuonna aimo annoksen YLEllistä nostalgiaa, kun katselin kaksi näytöstä 1960-, 70- ja 80-lukujen lasten ohjelmia. Morkun-korkun-morjensvaan -niminen näytös tarjosi Raili Ruston ja Maija-Liisa Sutisen televisio-ohjauksia Yleisradion mustavalkokaudelta, mukana mm. science fiction satu Kultasuu (1967), jonka futuristinen lavastus oli varmasti omana aikanaan tajunnan räjäyttävä, ilman värejäkin. Melko hyvin aikaa oli kestänyt myös Ruston televisioelokuva Kalpeat naamat (1979).

Voi änkeröiseksi ristitty näytös keräsikin sitten oman lapsuuden parhaimpia tv-muistoja Ransu Karvakuonon, Pelle Hermannin ja Timo Taikurin kera. Camilla Mickwitzin animoima Varokaa heikkoa jäätä (1986) on ikäpolveani traumatisoinut tietoiskujen klassikko. Oli kohottavaa huomata myös, että Sirkuspelle Hermanni toimii täysin moitteetta vielä kolmikymppisenäkin. Kiitos kuuluu tietysti lyömättömälle Veijo Pasaselle, jonka koomisuus pohjaa selvästi mestarilliseen improvisaatioon.

Näkemistäni kilpasarjan elokuvista muistettavimmiksi nousivat Kari Pieskän mainion minimalistinen ja aidosti hykerryttävä animaatio Viis varpaista (2013) sekä Pekka Sassin postapokalyptinen art house kauhuelokuva Kaiken jälkeen (2014), jossa Jorma Uotinen tekee hyytävän sivuosapyörähdyksen Klaus Kinskin Nosferatua muistuttavana Luciferina. Harvakseltaan elokuvissa näyttäytyvän Uotisen muistettavin roolisuoritus on syvämietteisen Pessin ja Illusian (Heikki Partanen, 1984) pelottava Ristilukki.

Tänä vuonna festivaalin kansainvälisen kilpailun arvostetun Grand Prix'n voitti venäläinen Ivan Maximov runollisella animaatiollaan Bum-bum doch' rybaka (2013), kun taas kotimaisessa kilpailussa voittajaksi nousivat dokumentaarit. Innostavan masterclassin festareilla vetäneet Hannes Vartiainen ja Pekka Veikkolainen voittivat alle 30-minuuttisten elokuvien sarjan hengenvaaraan joutuneiden ihmisten syvimpiä tunteita ilmentävällä dokumentilla Hätäkutsu (2013). Yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa pääpalkinnon voitti Virpi Suutari vastikään valkokangaslevitykseen tulleella "puutarhanhoitoelokuvalla" Eedenistä pohjoiseen (2014). Elokuva-alalla jaettavista palkinnoista rahallisesti arvokkaimman (10 000 euroa), Risto Jarva -palkinnon, voitti Hamy Ramezan vaikuttavalla draamalla Paratiisin avaimet (2014). 2000-luvulla Risto Jarva -palkinto on mennyt alle 30-minuuttiselle fiktiolle vain kerran aiemmin, kun palkinnon pokkasi Antti Heikki Pesonen mustalla komediallaan Korsoteoria (2012).

Uutta venäläistä animaatio-osaamista: 

Ivan Maximovin Bum-bum doch' rybaka (2013)