Vuoden 2012 parhaat elokuvat

Vuonna 2012 Suomessa ensi-iltansa saaneista elokuvista parhaimmat olivat:

Maarit Lalli: Kohta 18
Jukka Kärkkäinen, JP Passi: Kovasikajuttu
Jean-Marc Vallée: Café de Flore
Sarah Polley: Take This Waltz
Lauri Maijala: Juoppohullun päiväkirja

Vuoden 2012 paras ensi-iltaelokuva - Jean-Marc Valléen Café de Flore.

+ Bubblin' Under:
Vuoden dokumenttielokuvatapaus:
Malik Bendjelloul: Searching for Sugar Man 
Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on taianomainen katselukokemus. Tullee Suomessa elokuvateatterilevitykseen vuoden 2013 aikana.

Paljon melua tyhjästä:
Christopher Nolan: Yön ritarin paluu / The Dark Knight Rises
Pitkästyttävän pömpöösi popcorn-pätkä aikamme yliarvostetuimmalta ohjaajalta.

Vertailun vuoksi:
Vuoden 2011 parhaat elokuvat
Vuoden 2010 parhaat elokuvat

Suomalaisista esikoiselokuvista parhaimmat, osa 1

Esikoiselokuvalla on (moni)merkityksellinen, joskus jopa merkillinen, asema elokuvantekijän uralla. Oli kyse pitkästä tai lyhyestä elokuvasta, on debyytti aina käyntikortti elokuvantekijyyteen. Ajoittain jopa ensikosketus koko alaan. Esikoiselokuvan onnistuminen takaa usein uralle jatkon, mutta suomalaisessa elokuvassa taiteellinen onnistuminen ei ole valitettavasti ollut uran jatkuvuuden määre. Varsinkaan 1980-luvulla, jolloin esikoisohjaajia kertyi runsain mitoin, mutta heidän uran jatkoaan ei ymmärretty turvata. Tänä päivänä tuntuu olevan toisin, kun ilmapiiri on muuttunut kannustavammaksi (tosin myös kilpailu on koventunut).

Jos elokuva jää huonoksi, voi tekijä tehdä kaikkensa, että saisi uran mitättömän alkupisteen pyyhityksi filmografiasta. Maailmankuuluista ohjaajista tuskinpa esimerkiksi James Cameron muistelee esikoisohjaustaan Piranha II - lentävät tappajat (Piranha II: The Spawning, 1981) ilomielin.

Taiteellisen onnistumisen edellä uran jatkon määrittää yhteistyökyvyt, yritteliäisyys ja taloudellinen menestys. Näin myös suomalaisessa elokuvassa, jossa hankalan ohjaajan maine leviää pienellä alalla nopeasti. Onneksi kuitenkin kotimaisen elokuvan historiasta löytyy runsaasti komeita esikoisohjauksia, joista tässä kolmiosaisessa artikkelisarjassa esittelen kymmenen (+1) parasta.

Debyyttielokuvalla tarkoitetaan tässä yhteydessä ensimmäistä elokuvateatterilevityksessä ollutta yli 60 minuuttista elokuvaa. Mukaan on laskettu luonnollisesti teatterilevityksen saaneet dokumenttielokuvat. Lista käsittelee suomalaiset ensi-iltaelokuvat vuoteen 2011 asti. Vuoden 2012 kotimaiset debyyttielokuvat, joista kirjoitin taannoin oman artikkelinsa (Esikoisohjausten vuosi), ovat tuoreutensa tähden rajattu pois laskuista.
 _____________________________________________________________

Osa 1.

Pekka Parikka: Pohjanmaa (1988)
Pekka Parikka (1939-97) oli ensimmäistä valkokangasohjaustaan tehdessään jo kokenut liikkuvan kuvan moniosaaja. Valmistuttuaan Taideteollisen korkeakoulun kamerataiteen osastolta Parikka astui televisioteatterin maailmaan. Lyhyitä tv-näytelmiä, dokumentteja, viihdettä, kuunnelmia ja reportaaseja syntyi runsaasti 1960- ja 70-luvuilla. 1980-luvulla, ennen siirtymistään koko illan elokuvan pariin, Parikka ohjasi draamaa ja pienimuotoisia televisiosarjoja. Elokuvan saralla Parikalla oli toki aiempi meriitti. Hän oli työskennellyt apulaisohjaajana Edvin Laineen massiivisessa Väinö Linna -filmatisoinnissa Täällä Pohjantähden alla (1968).

Pohjanmaa (1988) syntyi tiiviissä yhteistyössä alkuperäisromaanin (1982) kirjoittaneen Antti Tuurin kanssa. Parikka ja Tuuri kirjoittivat käsikirjoituksen yhdessä ja löysivät lupaavalle hankkeelle tuottajaksi nuoren Marko Röhrin. Tuurin romaanissa ei ollut kuin yksi lyhyt monologi, joten kirjoittamisen työläin vaihe oli muuttaa kuvailu runsaaksi dialogiksi.

Pohjanmaa oli television puolella kokeneen ohjaajan väkevä esiintulo näytelmäelokuvan pariin. Tahtipuikkoa heiluttavat Parikan ohella loistelias näyttelijäkaarti, kevyesti yksi kotimaisen elokuvahistorian komeimpia. Hakalan veljesporukan ärjyimmäksi yksilöksi nousee Esko Salmisen lihaksi ja vereksi veistelemä Veikko, kun taas vähäeleinen Erkki (Taneli Mäkelä) pyrkii juopuneen joukon järjen ääneksi. Sivuosissa mainiot Kalevit Kahra ja Haapoja sekä kuningas Esko Nikkari, joka tekee heittämällä kuulustelukohtauksesta elokuvan naurattavimman viisiminuuttisen. Keskikesään sijoittuvassa tarinassa korostuu kirjaan nähden toiminnallisuus. Pohjanmaasta muodostuukin eräänlainen viitseliäästi rakennettu ja rehellinen härmäwestern, jonka taustalla huokuu agraarikulttuurin murros.

Pekka Parikan elämä ja ohjaajan ura jatkui kolmella Jussilla (ohjaus, Kari Sohlbergin kuvaus ja Keijo Virtasen leikkaus) palkitun Pohjanmaan jälkeen enää kymmenen vuoden ajan. Tuona aikana valmistui ristiriitainen menestyselokuva Talvisota (1989), joka yli 600 000 katsojan menestyslukemista huolimatta ajoi tuotantoyhtiönsä National-Filmin konkurssiin. Tappiollisen tuloksen syyksi osoittautuivat pyrkimykset kansainväliseen läpimurtoon, sillä toisin kuin oli tuotantovaiheessa toivottu, ei maailmantilanteen äkillisesti muututtua suomalainen sotaelokuva herättänytkään vastakaikua maailmalla. Oscar-mittelöitä silmällä pitäen Parikka muutti jopa Yhdysvaltoihin ja jäi unelmatehtaan varjoon luomaan suhteita. Paluu Suomeen ei ollut helppo. Tuotannot eivät saaneet lama-ajan kurimuksessa rahoitusta ja Parikka joutui tekemään humoristisia mainoskuvia puolustusvoimille.

Parikan viimeinen ohjaustyö, määrittelyä pakeneva ihmissuhdekomedia Tie naisen sydämeen (1996), osoittautui pettymykseksi sekä kriitikoille että yleisölle. Sairauden murtama ohjaaja menehtyi äkillisesti 21.3.1997.

Lähteet:
Elonet / Pohjanmaa. http://elonet.fi/title/ek2agl/ (20.12.2012)
Elonet / Pekka Parikka. http://elonet.fi/name/he29t8/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Auli Mantila: Neitoperho (1997)
Elokuvan vuosisadan, 1900-luvun loppupuolen vahvimpiin suomalaisiin ohjaajatulokkaisiin lukeutui jyväskyläläislähtöinen Auli Mantila (1964-), joka ajautui elokuvan pariin ylioppilasteatterin ja taidekasvatusopintojen kautta. Ennen taiteen pariin siirtymistä Mantila oli jo valmistunut luokanopettajaksi Jyväskylän yliopistosta.

Taideteollisen korkeakoulun elokuvalinjalla hän solmi läheisen ammatillisen yhteyden vahvoihin humanisteihin, ohjaaja Matti Ijäkseen, näyttelijä Leea Klemolaan ja kuvaaja Heikki Färmiin. Klemolasta, joka oli näytellyt jo Mantilan televisioelokuvassa Marja (1994), tuli Neitoperhon (1997) onnistumisen osalta olennainen tekijä. Tarkoin omaa julkisuuskuvaansa varjellut ohjaaja löysi Klemolasta myös vastineen elokuvansa luonteelle: suorasukaisen ja älyllisen heittäytyjän.

Neitoperho alkaa voyeristisena, seksuaalisen kaipuun ja sadomasokismin täydentämänä melodraamana, mutta muuntuu nykiväksi tie-trilleriksi. Rita Aihonen on ansiokkaassa esseessään tulkinnut, että ensi näkemältä elokuva saattaa tuntua nihilistiseltä, mutta kun katsettaan ja kuuloaan tarkentaa, kyseessä on mitä sentimentaalisin elokuva. Kiehtovan ristiriitaisesti Aihonen tulkitsee elokuvaa myös kauhuelokuvana, mikä entisestään tekee Neitoperhon genremäärittämisestä problemaattista.

Modernilla naiskuvalla ladatun elokuvan visuaalinen tyyli rakentuu syksyisen luonnonvalon ja tarkkaan konstruoidun pimeyden kautta. Risto Iissalon suunnittelema äänimaailma perustuu pikkutarkasti rakennettuun hiljaisuuteen.Vahva, surumielinen musiikki, 1970-lukulainen estetiikka ja alakulosta ponnistava dialogi ovat läsnä. Mantila on itse nimennyt tukahdetusta aggressiosta kertovan tarinan vaikutteeksi Michael Winterbottomin elokuvan Butterfly Kiss - tappaja tiellä (Butterfly Kiss, 1995).

Elokuva otettiin kriitikoiden taholta innostuneesti vastaan, mutta ilmestymisajalleen tyypillisesti katsojat eivät olleet kotimaisen elokuvan puolella. Helena Ylänen (Helsingin Sanomat Nyt 31.10.1997) ylisti elokuvan valokuvalaboratorioon sijoittuvaa avauskohtausta, joka on "laittamattomasti ohjattu, hyvin kuvattu ja sisältää elokuvan teemojen idut ja pohjan tulkinnalle". Ylänen luonnehti Mantilaa aitona kertojana, joka "kiertää katsojan pikkusormensa ympäri, seuramaan innostuneena merkillisemmänkin olion toimia."

Ymmärrettävästi Leea Klemola sai roolistaan ylistävän vastaanoton. Hänen roolisuorituksensa palkittiin paitsi naispääosa-Jussilla (1998), myös Mannheim-Heidelbergin elokuvafestivaalien erikoismaininnalla (1997) sekä Rouenin elokuvafestivaalien parhaan naispääosan palkinnolla (1998). Kriitikko Juhani Nurmi (Kaleva, 5.12.1997) piti Klemolaa elämänmakuisimpana näyttelijänä Eevin rankkaan roolihahmoon. "Eevi on kuin Eevan, tuon Aatamin kylkiluun synkeä peilikuva, Elektran ja Lilithin kaltaisten kostonhengettärien aito sukulaissielu. Vaistojensa varassa toimivassa Eevissä onkin aimo annos vinksahtanutta Hannibal Lecterin oppityttöä, joka tuntuu olevan sodassa koko maailman kanssa."

Neitoperholla Mantila teki läpimurtonsa suomalaisten elokuvaohjaajien eturiviin. Ohjaaja palkittiin Viitasaaren elokuvaviikon perinteisellä Humanismin kädellä (1998) sekä parhaasta taiteellisesta saavutuksesta Thessalonikin festivaaleilla 1997. Ansaittua huomiota sai myös näyttelijätär Rea Mauranen, joka palkittiin naissivuosa-Jussilla (1998).

Mantila jatkoi ohjaajauraansa Anja Kaurasen romaaniin pohjautuvalla sirpaleisella jännityselokuvalla Pelon maantiede (1999) sekä taloudellisesti epäonnisella, mutta sisällöllisesti vahvalla Ystäväni Henryllä (2004). Valitettavasti Ystäväni Henryn jälkeen Mantila ei ole ohjannut valkokangaslevitykseen päätyneitä elokuvia. Se saattaa olla suomalaisen elokuvan viime vuosien suurimpia tappioita. Onneksi Mantila on kuitenkin tuottajan ominaisuudessa onnistunut vahvasti omaäänisten uusien tekijöiden kanssa, erityisesti lyhyt- ja dokumenttielokuvien parissa. Keskeisimpänä kollegana on ollut ohjaaja Juho Kuosmanen, jonka Taulukauppiaissa (2010) Mantila esitti Jussi-ehdokkuuden arvoisesti romuluisen taidemaalarin roolin.

Lähteet:
Aihonen, Rita: "Ominaisuuksien elokuvantekijä - Auli Mantila valta- ja vastaelokuvan virrassa" teoksessa Taju kankaalle: Uutta suomalaista elokuvaa paikantamassa (2003). Kirja-Aurora, Turku.
Elonet / Neitoperho.  http://elonet.fi/title/ek3q5o/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Kari Paljakka: Veturimiehet heiluttaa (1992)
1990-luvun syvimmän laman aikaan valmistunut kasvukuvaus Veturimiehet heiluttaa oli Kari Paljakan (s. 1958-) esiintulo pitkän näytelmäelokuvan saralle. Ohjaajana Paljakka oli antanut lupaavat näytöt jo lyhytelokuvillaan Sadetanssi (1983), Enkelipeli (1986) ja Dildo (1989), joista jälkimmäinen oli saanut tuomariston erikoispalkinnon maailman merkittävimmällä lyhytelokuvafestivaalilla, Clermont-Ferrandissa talvella 1990.

Veturimiehet heiluttaa pohjautui Juha Lehtovuoren alkuperäistekstiin, joka oli voittanut Suomen elokuvasäätiön julistamassa käsikirjoituskilpailussa ”käsikirjoitus-Finlandian”. Vahvasti omakohtaisiin kokemuksiin perustuva tarina kuvaa Hapan (Santeri Kinnunen) ja Vähyn (Samuli Edelmann) ystävyyttä ja kasvua lapsuudesta aikuisuuteen. He jakavat yhteisen kaveripiirin ja viettävät nuoruutensa yhdessä, kunnes Hapa muuttaa Helsinkiin opintojen perässä ja Vähy jää duunariksi Poriin. Ajan kuluessa Hapan ikävä ystävänsä luo ei ota sammuakseen.

Ohjaajana Paljakka leikittelee elokuvakerronnan konventioilla. 1940-luvun Hollywood-elokuvasta tutuin opein liikkeelle lähdetään takaumasta lapsuuteen. Näin ollen Veturimiehet heiluttaa on perinnetietoinen, ajaton nuorisodraama. Kuitenkin nimenomaan aikakauden ja ystävyyden kuvauksena elokuva on parhaimmillaan. Nuorten elämän raadollisuus ja valintojen vaikutukset elämään näkyvät hienosti. Poikkeuksellista todellisuudentuntua elokuvaan tuovat aidot näyttelijäsuoritukset, sillä Edelmann ja Kinnunen ovat olleet henkilöhahmojensa lailla lapsuudenystäviä. Oikean kemian täydentämiseksi samasta kaveripiiristä tulivat myös sivuosien esittäjät Niko Saarela sekä Jussi ja Kalle Chydenius.

Ilmestyessään Veturimiehet heiluttaa sai ristiriitaisen vastaanoton. Paljakan ohjausta kiiteltiin ammattitaitoiseksi ja tarinaa helposti samastuttavaksi, mutta samalla elokuva nähtiin persoonattomana kasvutarinoiden kliseekimppuna. Mikael Fränti (HS) aisti elokuvan ensi-illan aikoihin, että ”Veturimiehet heiluttaa liikuttaa, koskettaa, repäisee itkemään, jos katsoja pystyy kerrankin luopumaan kyynisestä ja vähättelevästä asenteestaan.” Peter von Bagh näki myös, että ”kiusallisista kohtauksista syntyy tarkka, murskaavakin kuva keskikaljan Suomesta: ystävyydet murtuvat, veriveljeksiä kalvaa epäily, mutta kalja säilyy. Se on ainoa varmuus, kaikki muu on ohimenevää.”

Elokuvan loppupuolen vaikuttavan vähäeleistä kohtausta, jossa ystävykset kohtaavat viimeisen kerran on Peter von Bagh kuvannut seuraavasti: ”Ystävyys on tuossa ohikiitävässä hetkessä ehdottomimmillaan, kontakti mahdottomimmillaan: vaihdetaan vain muutama repliikki, jokainen niistä odotettava, siksi viiltävä. Jakso on niin hyvä ja näyteltykin sillä tavoin, että oikeastaan vain kaksi tosielämän ystävää pystyy siihen.”

Veturimiesten jälkeen Kari Paljakka on jatkanut ohjaajan uraansa noin tunnin mittaisella fiktiolla Äidin tyttö (1993), vaikuttavalla draamalla Eläville ja kuolleille (2005) sekä lukuisilla televisiotuotannoilla. Miehen esikoisohjaus on paikoin kaavamaisesta juonestaan huolimatta yksi suomalaisen nuorisoelokuvan merkkiteoksista ja samalla yksi kotimaisen elokuvamme aliarvostetuimmista töistä. Uudelleenarviointia on tosin heikentänyt elokuvan olemattoman huono saatavuus, esim. DVD/Blu-Ray-julkaisu ei ole koskaan nähnyt päivänvaloa.

Lähteet:
Bagh, Peter von (2005): Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja. Otava yhteistyössä Suomen elokuva-arkiston kanssa, Helsinki.

Suomen kansallisfilmografia 11: vuosien 1991-1995 suomalaiset kokoillan elokuvat (2004). Edita/Suomen elokuva-arkisto, Helsinki.

Elonet / Veturimiehet heiluttaa. http://elonet.fi/title/ek3174/ (20.12.2012)

 _____________________________________________________________

Erik Blomberg: Valkoinen peura (1962)

1950-luvulle tultaessa Erik Blomberg (1913-96) oli työskennellyt elokuvaajana jo lähes parinkymmenen vuoden ajan. 1930-luvun puolivälissä alalle tultuaan Blomberg sai heti työskennellä nimiohjaajien kanssa. Vuosien 1936-40 aikana Blomberg loi kiinteän yhteistyön kahden aikansa suurohjaajan kanssa. Elokuvat Taistelu Heikkilän talosta (1936), Nuorena nukkunut (1937) ja Kiusaus (1938) syntyivät Teuvo Tulion kanssa ja Varastettu kuolema (1938), Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939) sekä Miehen tie (1940) yhdessä Nyrki Tapiovaaran kanssa. Yhteistyö Tulion kanssa päättyi välirikkoon, mutta Tapiovaaran kanssa Blomberg saattoi toteuttaa omaa taiteellista näkemystään, mikä näkyy vahvemmin persoonallisessa Varastetussa kuolemassa. Kuvaajan roolin ohella Blomberg tuotti Tapiovaaran elokuvat oman tuotantoyhtiönsä Elosepon kautta. Sota-aikana ja 1940-luvun alussa taiturimaiselle kuvaajalle oli kysyntää lyhyiden dokumentaarien ja uutiskuvien parissa. Ensimmäinen oma ohjaus oli lyhyt, kansatieteellinen dokumentti Porojen parissa (1947), jonka Blomberg toteutti yhdessä Eino Mäkisen kanssa.

Ajatus pitkän näytelmäelokuvan ohjauksesta alkoi 50-luvulle tultaessa kypsyä, johon entisestään kannusti Jack Witikan Lappi-aiheisen Aila – Pohjolan tytär –elokuvasta (1951) saatu käsikirjoitus-Jussi. Blomberg kirjoitti yhdessä näyttelijävaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa fantasiahenkisen taruelokuvan noitapeurasta. Tuotantoa varten Blomberg perusti yhdessä Arno Carlstedin, Osmo Harkimon, Matti Kassilan, Osmo Usvan sekä Aarne Tarkaksen kanssa Junior-Filmi –yhtiön, jonka oli määrä tuottaa ensimmäisenä elokuvana Valkoinen peura (1952). Alun perin elokuvan ohjaajaksi oli tulossa käsikirjoittajana tällöin paremmin tunnettu Tarkas, mutta lopulta hän vetäytyi tuotannonjohtajaksi ja Blomberg otti ohjat.

Valkoista peuraa kuvattiin alkukeväästä 1952 Inarissa ja Kaunispäällä. Studiokuvaukset hoidettiin Helsingissä, Suomen Filmiteollisuuden Liisankadun halleilla. Blombergin itsensä leikkaama elokuva viimeisteltiin esityskuntoon heinäkuulle 1952, mutta olympiahuuman ollessa päällä, jäi elokuva vailla suurempaa yleisöä. Osa-aikalaiskriitikoista koki kuitenkin Valkoisen peuran olevan poikkeuksellinen elokuva: ”Mirjami Kuosmanen ja Erik Blomberg ovat saaneet aikaan filmin, joka laadultaan kipuaa kansainvälisille kärkitiloille", määritteli I. K. (Uusi Suomi 27.7.1952) elokuvan paikan. "Valkoinen peura on suomalaisen elokuvan uskomaton tuote, tekijöilleen kunniakas saavutus", ylisti Akar (Aarno Karhilo, Ylioppilaslehti 1.8.1952). "Se on astumassa sille tielle, jota filmin tulee kulkea ja jota useat elokuvat ovat jo kauan sitten edenneet filmihistorian merkittävimpiin tuloksiin. Puhtaan kuvan ja musiikin tie. Saakoon seuraajia". Täysin varauksetonta ei kuitenkaan myyttisen ja eksoottisen Valkoisen peuran vastaanotto ollut.

Suurempi huomio elokuvalle tulikin seuraavien vuosien aikana, kun ensin Cannesin elokuvajuhlilta (1953) tuli arvokas parhaan taruaiheisen elokuvan palkinto ja festivaalimenestys jatkui Karlovy Varyssa (1954) parhaan kuvauksen palkinnolla. Vuonna 1956 Erik Blomberg palkittiin vielä Hollywoodissa Kultaisella maapallolla kuvauksesta. Ainutlaatuisia saavutuksia suomalaisen elokuvan historiassa!

Valkoisen peuran jälkeen Blomberg ohjasi muutamia draama- ja komediaelokuvia vaihtelevalla menestyksellä 1960-luvulle saakka, jolloin ura katkesi elokuvayleisön siirryttyä televisiovastaanottimien äärelle. Kotimaisen elokuvan kriisi ja tasavertaisen työtoverivaimo Mirjami Kuosmasen äkillinen kuolema särkivät uran jatkohaaveet.

Blombergin fiktiivinen esikoisohjaus Valkoinen peura on persoonallinen, kansallisesta myytistä ja luonnon mytologiasta voimansa ammentava, kevyesti kauhuromanttinen fantasiadraama, jonka lumovoima ei ole oireellisesti vähentynyt kuuden vuosikymmenen aikana. Se on yhä tyylilajissaan lähes ainutlaatuinen teos ja yksi kansallisen elokuvamme kansainvälisesti tunnetuimmista elokuvista.

Lähteet:
Elonet / Valkoinen peura. http://elonet.fi/title/ek2b8b/ (20.12.2012)
 _____________________________________________________________

+ Bubblin' Under:
Aki & Mika Kaurismäki: Saimaa-ilmiö (1981)

On niin, että mitä tahansa suomalaiseen elokuvaan liittyvää listausta tekeekin, ei Kaurismäen veljeksiä voi laiminlyödä. Tässäkin tapauksessa riippuu toki vähän kontekstista, mikä on Kaurismäkien debyyttielokuva. Yhtä lailla esikoiseksi voisi Mikalta laskea joko Valehtelijan (1981) tai Arvottomat (1982) ja Akilta taasen esikoisnäytelmäelokuvaohjauksen Rikos ja rangaistus (1983).

Kesän 1980 Tuuliajolla-rock-kiertuetta kuvaava Saimaa-ilmiö (1981) kuuluu nykyään suomalaisen rockin (ja rock-elokuvan) kaanoniin. Juice Leskinen Slamin, Hassisen Koneen ja Eppu Normaalin yhteiskiertueella reikäpäinen huumori ja ankara ryyppääminen ovat yhtä keskeisiä asioita kuin musiikkikin. Levottomista kuvausolosuhteista huolimatta Kaurismäen veljekset pääsivät hyvinkin lähelle kuvattavia kohteitaan ja mikä hienointa, veljekset saivat jo esikoiselokuvassaan vangittua jotain katoavaa suomalaisuudesta ja suomalaisen rockin ilmentymistä.

Peter Jackson ja sydämellisen eskapismin lumo

Uusiseelantilainen Peter Jackson (1961-) lienee sukupolvensa tunnetuimpia elokuvaohjaajia yhdessä Quentin Tarantinon kanssa. J.R.R. Tolkienin Taru Sormusten herrasta (Lord of the Rings) -filmatisoinneilla itsensä suuren yleisön tietoisuuteen saattanut ohjaaja aloitti uransa mitä kiehtovimmalla ja omaperäisimmällä tavalla. Esikoisohjaus Bad Taste (1987) esitteli Jacksonin vinoutuneen splatter-maailman, jossa kengännauhabudjetilla toteutetusta aivojensyönnistä tehtiin huurteista hirtehiskomiikkaa. Verikekkerit jatkuivat vielä äärihuumorilla kyllästetyllä Muppet-parodialla Meet the Feebles (1989) sekä zombiruttoepidemialla herkuttelevalla kauhukomedialla Aivokuollut (Braindead, 1992).

1980-90-lukujen taitteen elokuvilla Jackson lunasti kulttiohjaajan maineen ja vankkumattoman suosion kauhu- ja eksploitaatioelokuvan piiristä. Tilanteen muutti Jacksonin mestarillinen, fantasiajaksoilla terästetty draama Taivaalliset olennot (Heavenly Creatures, 1994). Käsikirjoittavaimonsa Fran Walshin kanssa (joka oli ollut mukana kirjoittamassa jo Meet the Feeblesiä ja Aivokuollutta) Jackson näytti taidokkaasti epäilijöilleen, että hän oli muutakin kuin poikamainen splatter-tyylittelijä.

1990-luvulla valmistui vielä kaksi elokuvaa, jotka jäivät tosin Suomessa ilman levitystä. Unohdetut kuvat (Forgotten Silver, 1995) oli televisiolle tehty nokkela mokumentaari "unohdetusta" uusiseelantilaisesta elokuvaohjaajasta. Kummituskopla (The Frighteners, 1996) lähti liikkeelle Kauhua kryptasta (Tales from Crypt, 1989-96) -televisiosarjan spin-offina, johon Universal Pictures antoi Robert Zemeckisin tuotannollisessa johdossa vapaat kädet. Omaperäinen kauhukomedia epäonnistui kuitenkin suuren yleisön huomion vangitsemisessa.

Näin ei käynyt Jacksonin mammuttimaiselle, valtavalla taloudellisella riskillä toteutetulle Taru Sormusten herrasta -trilogialle (2001-03), jonka menestyskulku päättyi huikaisevaan taloudelliseen ja taiteelliseen voittoon vuoden 2004 Oscareissa. Trilogian päätösosa Kuninkaan paluu (The Return of the King, 2003) palkittiin kaikkiaan 11 pystillä, mm. parhaan ohjauksen ja elokuvan palkinnoin, mikä ennenkuulematonta fantasiaelokuvalle. Samalla Jackson loi niin korkean laatustandardin genren elokuville, että niin Harry Potterit (2001-11), Narniat (2005-?) kuin myös Philip Pullmanin Universumien tomu (His Dark Materials, 1995-2000) -sarjaan pohjautunut Kultainen kompassi (The Golden Compass /His Dark Materials: Northern Lights, 2007) jäivät vain keskinkertaisiksi yritelmiksi. Sormusten herran globaalista menestyksestä hyötyi myös uusiseelantilainen Weta Workshop -erikoistehosteyhtiö, josta tuli alan keskeisimpiä special effects -tuottajia.

Nyt Peter Jackson tuotantoryhmineen on palannut Tolkienin lähteelle uutukaisessa fantasiaseikkailussa Hobitti - odottamaton matka (The Hobbit: An Unexpected Journey), joka on uuden Hobitti-trilogian ensimmäinen luku. Jatko-osat Hobitti: Smaugin autioittama maa (The Hobbit: The Desolation of Smaug) ja Hobitti: Sinne ja takaisin (The Hobbit: There And Back Again) nähdään vuosina 2013-14.

Siinä missä monet tänä vuonna ilmestyneistä blockbustereista pelaavat kylmyydellä, kolkkoudella ja kyynisyydellä, onnistuu Peter Jackson luomaan jälleen sydämellistä ja empaattista eskapismia. Tolkienin tarujen ymmärtäjänä ja ihailijana Jackson on kyennyt sivuuttamaan tarinankerrontaa liiaksi sotkevan teknisyyden eikä ole jäänyt sinänsä henkeäsalpaavien erikoistehosteiden vangiksi. Ohjauksellisesti Jackson kuljettaa tarinaa luontevasti, jopa tuttavallisesti eteenpäin.

Tolkienin hahmoista vahvimmin esillä ovat Martin Freemanin viehättävästi näyttelemä Bilbo Reppuli, vanha tuttu Gandalf (yhä kuin rooliinsa luotu Ian McKellen) sekä kolmentoista kääpiön joukko, joista pääosaan nousee Thor Tammikilpi (Richard Armitage). Tarinan hahmoista sympaattisimmaksi nousee metsän eläimien ja kasvien suojelijavelho Radagast Ruskea (Sylvester McCoy), jonka karaktäärissä on sopivasti lapsenomaista iloa. Andy Serkisin skitsofreeninen Klonkku näyttäytyy elokuvan tärkeimmässä ja jännittävimmässä kohtauksessa, jossa Sormusten sormus ajautuu Bilbon haltuun. Henkilögallerian kruunaa pysäyttävän cameon Sarumanina jälleen tekevä Christopher Lee.

On kuitenkin myönnettävä, ettei Odottamaton matka ole Sormusten ritareiden (Lord of the Rings: The Fellowship of the Ring, 2001) veroinen trilogian avaus, sillä uutuudenviehätys on auttamatta kadoksissa. Uuden-Seelannin uskomattomat maisemat, jotka osaltaan tekivät vuosikymmenen takaisista Tolkien-filmatisoinneista aikansa merkittävimpiä fantasiaelokuvia, eivät vaikuta enää niin taianomaisilta. On sanottava myös, että Hobitti olisi vaikuttavampi tuntuvasti lyhyempänä, sillä erityisesti elokuvan alkupuoli tuntuu problemaattiselta. Ian Holmin ikääntynyt Bilbo ja Elijah Woodin Frodo ovat toki edelleen ilahduttavia valkokangasilmestyksiä, mutta heille kynäilty prologi tuntuu silti tarpeettomalta.

Suurinta Hobitissa on kuitenkin se, että Jacksonin, Walshin, Philippa Boyensin sekä Guillermo del Toron elokuva-adaptaatio korostaa ihmisyyttä ja elämän perusasioita (ruoka, lämpö ja kodin merkitys). Luonnon voimat, ilman ja tuulen äänet, saavat tilaa ja aikaa, jota korostaa Howard Shoren maanläheinen musiikki. Lisäksi Shoren sävellykset, henkilöhahmojen tavoin, sitovat Hobittia yhä vahvemmin Sormusten herran esiosaksi.

Tolkienin fantasiatarujen visualisoijana Jacksonilla on ollut jo aiemminkin paikka elokuvahistoriassa, mutta Hobitti-trilogian myötä paikka vahvistuu entisestään. Höpinät siitä, että Hobitti-elokuva olisi vain Taru Sormusten herrasta perheen pienimmille on täysin harhaanjohtavaa. Odottamaton matka on yhtä lailla jännityksen, visuaalisesti hyvinkin painajaismaisten näkyjen ja örkkien täyteinen, eikä taatusti sovi pienille lapsille.

Post Scriptum:
Luettuani toimittajien ja elokuvabloggarien kommentteja uudesta HFR 3D-formaatista, olen hyvilläni, että näin Hobitin perinteisessä muodossa, kaksiulotteisena. 2D kun ei aiheuttanut sen koommin päänsärkyä tai pahoinvointia, puhumattakaan kuvan muovisuudesta, josta esimerkiksi Helsingin Sanomien kriitikko elokuvaa moittii.

Esikoisohjausten vuosi

Vuosi 2012 on ollut suomalaisessa elokuvassa debyyttiohjaajien aikaa. Vuoden loppuun mennessä valkokangaslevityksen on saanut kaikkiaan parinkymmenen ohjaajan esikoispitkät (60 min.+) elokuvat (dokumentit luonnollisesti mukaan lukien). Pitkän fiktioelokuvan puolella ensikertalaisia ovat olleet mm. nykynuorison kasvukivuilla debytoinut Maarit Lalli (Kohta 18), komediallisella science fictionillä maailman valloittanut Timo Vuorensola (Iron Sky) sekä pohjoisen punk-nostalgiaa muistellut Matti Kinnunen (Miss Farkku-Suomi).

Viihteellisimmästä (muttei väheksyttävimmästä) päästä ovat olleet Teppo Airaksisen hurtilla huumorilla ladattu futiskomedia Kulman pojat sekä amerikkalaista indie-komediaa osuvasti jäljitellyt, suotta vähälle huomiolle jäänyt Samuli Valkaman Hulluna Saraan. Dokumenttielokuvan saralla kokoillan debytantteja on riittänyt sankoin joukoin. Vahvaa kantaaottavuutta ovat väläyttäneet mm. Mika Koskinen (Punaisen metsän hotelli) ja Katja Gauriloff (Säilöttyjä unelmia), kun taas ilahduttavan virikkeellisiä ajankuvia ovat olleet niin Aleksi Bardyn Tarja Halos-muotokuva Rouva Presidentti kuin Wille Hyvösen Kummisetäni thaimorsian. Kansainvälisistä yhteistuotannoista sekä Eirik Svenssonin norjalais-suomalainen rakkauselokuva Kaksi tarinaa rakkaudesta että Stobe Harjun kanadalais-suomalainen Nightwish-pannukakku Imaginaerum ovat esikoisohjauksia.

Kengännauhabudjetilla synnytetystä Kohta 18 -elokuvasta kohosi itselleni vuoden vahvin debyyttielokuva (ja voimakkaimpia elokuvateatterikokemuksia kaikkinensa), joka hurmasi amatöörinäyttelijävetoisella aitoudellaan ja maltillisesti kypsytetyllä ajankuvallaan. 2000-luvun toistaiseksi purevimmasta nuorisodraamasta kohosi pieni suuri elokuva ja huikaiseva työvoitto laadukkaita lyhytelokuvia aiemmmin tehneelle Maarit Lallille.

Lauri Maijalan debyyttielokuva on rujon komiikan merkkiteos

Tasan kuukauden päästä, joulukuun 28. päivä, ensi-iltansa saa teatterin puolelta tutuksi tulleen nuoren Lauri Maijalan (s. 1986) elokuvadebyytti Juoppohullun päiväkirja, joka pohjautuu Juha Vuorisen vuonna 1998 omakustanteena julkaisemaan kulttiromaaniin. Nuoren teatteriohjaajan valinta on ollut tuottajille (Aleksi Bardy ja kirjailija Vuorinen itse) riski, mutta lopputulos on palkitseva. Maijala on nuorin 2000-luvulla pitkän näytelmäelokuvan parissa debytoinut ohjaaja, mutta hän ei ole ottanut roolistaan näkyviä paineita. Miehen ohjaus tuntuu tuoreelta ja elokuvantekemisen taakasta vapaalta, ellei hyperaktiivisessa levottomuudessaan peräti vapauttavalta.

En ole lukenut Vuorisen kirjoja, enkä välttämättä lue jatkossakaan, mutta elokuvana Juoppuhullun päiväkirja on täysosuma. Elokuva on absurdi, jopa surrealistisia mittasuhteita omaava komedia, joka ei alatyylisyydestään huolimatta lipsahda väkinäiseen paskahuumoriin kuin hetkellisesti (valkovenäläinen hylamaidolla -kohtaus).

Harri Ylösen näkemyksellisesti leikkaama vauhtielokuva on myös näyttelijätyön paraatimarssi, niin oivaltava on elokuvan casting. Voi sanoa, että Juha Vuorisen luoma herkullinen henkilögalleria on roolitettu täydellisesti. Alkuvuoden Jussi-gaalassa parhaan miesnäyttelijän palkinnon pokannut Joonas Saartamo tekee onnistuneen pääroolin viinanhuuruisen itsetuhoisena Juha Berginä. Shown varastaa kuitenkin keskeisissä kohtauksissa Santtu Karvonen revittelevässä roolissaan Bergin parhaana ystävänä, Kristianina. Mieleenpainuvia sivuhahmoja ovat myös Johannes Holopaisen Hitleriksi tyylitelty Mikael sekä Pekka Huotarin välinpitämätön poliisihahmo. Kaikkea tätä pähkähulluutta tukee osuvasti Kerkko Koskisen karnevalistinen musiikki.

Juoppohullun päiväkirja on ennen kaikkea onnistunut elokuvasovitus, joka Maijalan tyylitajuisen cocktailin seurauksena yltyy arvaamattoman vinkeäksi ja kulmikkaaksi. Sarjakuvallisella tykityksellä ladattu rujo komedia on hauskimpia elokuvia miesmuistiin. Se on hetkittäin kuin Christian Lindbladin Ripa ruostuu (1992), Ville Jankerin Pussikaljaelokuva (2011), Farrelly-veljesten äärihuumori ja (uskallan sanoa) Danny Boylen Trainspotting (1996) olisi heitetty tehosekoittimeen. Viimeksi mainittu tulee mieleen siitä, että sekä Trainspotting että Juoppohullun päiväkirja ovat ääneen naurattavia ongelmallisen päihteidenkäytön kuvauksia, mutta niissä molemmissa taustalta heijastuvat syvät yhteiskunnalliset ongelmat.

Tulee olemaan poikkeuksellisen mielenkiintoista nähdä miten elokuvakriitikot ja suuri yleisö ottavat Juoppohullun päiväkirjan vastaan. Kriitikoiden suhteen voi olla, että elokuvan paikoin eksploitatiiviseksi yltyvä meno karkoittaa ryppyotsaisilta kylttyyrikynäilijöiltä nyrpeät arviot. Semminkin kun kotimaiseen komediaan on aina suhtauduttu ennakkoluuloisesti. Suuren yleisön sen sijaan voisi kuvitella ryntäävän elokuviin, kun ottaa huomioon Vuorisen kirjojen suosion. Siltikin vähän arvoitukseksi jää se, että mikä on elokuvan todellinen kohdeyleisö?

Parhaimmillaan Juoppohullun päiväkirja on lähes hengenvaarallisen hauska elokuva, mutta siltikään se ei ole vain törkyistä viihdettä. Elokuva nimittäin muistuttaa myös alkoholinkäytön varjopuolesta, sillä miesten itsetuhoista viinanjuontia ei huumorista huolimatta glorifioida. Hehän suorastaan asuvat kirjaimellisesti paskan keskellä. Vaikka elokuva nauraakin alkoholismille, on se silti vakuuttavampaa päihteidenkäytön vastaista sanomaa levittävä teos kuin vaikkapa eettisesti arvelluttavampi Joonas Neuvosen dokumentaari Reindeerspotting - pako Joulumaasta (2009). Esikoisohjaus sekin.

The xx: Coexist

Kolmen vuoden takaisella debyyttilevyllään xx (2009) sekä kriitikot että ostavan yleisön hurmannut The xx tuntui perin kiehtovalta yhtyeeltä. Valitettavasti kolme vuotta esikoislevyn jälkeen on todettava, että Coexistillä (lue arvio) xx putoaa tavallisten kuolevaisten joukkoon. Uutuudenviehätys on poissa eikä ilmaisun laajuudeltaan minimalistinen bändi ole oppinut uusia temppuja tarpeeksi.

Nauru jää pystyyn - malja Simolle!

Tänään kunnialliseen 80 vuoden ikään varttunut Simo Salminen ei ole elämässään piitannut esteistä, eikä liiemmin hidasteistakaan. Vaiherikkaan elämän viettänyt viihteen monitaituri on nähty näyttelijän ja koomikon töiden ohella niin lasitaiteilijana, kuvanveistäjänä, leipuri, uima- ja pellehyppääjänä sekä tahallisen epävireisenä (p)rotestilaulajanakin. Koko kansan renessanssihahmoksi Salmista voi tituleerata vähääkään empimättä.

Kanta-Hämeessä, Vanajan kunnassa (nykyään osa Hämeenlinnan kaupunkia) 8.11.1932 syntynyt Salminen tuli suomalaisten tietoisuuteen parikymppisenä pellehyppääjänä taiteilijanimellä Liukas Lätkä. Salminen voitti uimahyppääjänä Suomen- ja pohjoismaidenmestaruuden ja kohosi yhä suuremmaksi yleisönsuosikiksi otettuaan viihdenumeroihinsa mukaan akrobatiaa ja trampoliinihyppyjä. Siviiliammatiltaan Salminen oli kondiittorimestari ja myöhemmin vielä sokerileipuri-tuotesuunnittelija Columbian leipomossa.

Elokuva- ja televisionäyttelijänä Salminen aloitti 1950- ja 60-lukujen taitteessa. Ensimmäinen valkokangaspyörähdys tapahtui Eemelin tähdittämässä farssissa Molskis, sanoi Eemeli, molskis! (1960), jossa Salminen nähtiin pienessä sivuroolissa pellehyppääjänä, kuinkas muutenkaan. Televisiokoomikon ura käynnistyi Tesvision (1956-65) Rullaportaissa ja Sirkus Papukaijassa (1961-67), mutta lopullinen tv-läpimurto syntyi yhteistyöstä viihdemoguli Spede Pasasen kanssa. Salminen esiintyi vuodesta 1964 alkaen lukuisissa Speden ideoimissa sketsisarjoissa kuten Spede Show (1964, 1971-76, 1982, 1984-87), Speden saluuna (1965), Spedevisio (1965-70) ja lopulta vielä Vesa-Matti Loirin vetämässä Vesku Showssakin (1988-91). Television puolella Salminen nähtiin myös VEK-kolmikon (Jukka Virtanen-Aarre Elo-Matti Kuusla) Montreux’n Kultaisella Ruusulla palkitussa fantasiahupailussa Lumilinna (1965).

Suomalaisen elokuvakomiikan historiaan Simo Salminen on piirtynyt erityisesti Uuno Turhapuro -elokuvien (1973-2004) insinööri Sörsselssöninä, joissa hän esiintyi yhtä lukuun ottamatta kaikissa (varhaisimmissa Turhapuroissa eri nimillä kuten Lettunen, Jaska ja Lörssön/Lörsson). Turhapurojen lisäksi Salminen kuului Spede-elokuvien ensembleen esimerkiksi Pähkähullun Suomen (1967) chansonit taitavana kulkurina, Pohjan tähteiden (1969) kuvaaja Törrösenä sekä tuohivirsuwesternien (Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika (1970) ja Hirttämättömät, 1971) Hämeen hitaimpana ja Tontona. Monen sukupolven muistiin ovat jääneet myös Salmisen Spede Showssa esittämät roolihahmot Kultsi (Auvo ja Kultsi -sketsit, Hei kliffaa hei -elokuva, 1985) ja Väke (pikkupojat-sketsit, Pikkupojat-elokuva, 1986).

Laulajana Salminen kirjoitti itsensä suomalaisen musiikin historiaan ylittämättömällä poliittisen laulun parodialla Rotestilaulu (1966). Suurmenestykseksi osoittautunut levytys vei Salmista keikoille ympäri Suomea ja jatkoa luotiin nopeasti The Beatles -käännöksen Keltainen jäänsärkijä (Yellow Submarine) (1966) myötä. 1960-luvun viimeisiin vuosiin mahtui vielä Jukka Virtasen sanoittama Pornolaulu (1968) sekä  Pohjan tähteissä kuultu hurja Alle lujaa (1969).

Salmisen myöhemmistä elämänvaiheista ei ole puuttunut traagisia käänteitä. Pitkäaikaisen työtoverin Spede Pasasen (1930-2001) kuoleman jälkeen elämää ovat riepotelleet niin taloushuolet, heittelehtivä terveydentila, takinliepeisiin takertuneet huijarit kuin viihdetaiteilijan ajoittaiset päihdeongelmatkin. 1990-luvun lopulta lähtien Salminen on esiintynyt televisiossa ja elokuvissa enää hyvin satunnaisesti. Kansan suosikin värikkään elämän on tallentanut elämäkertakirjaksi Tuomas Marjamäki tänä syksynä ilmestyneessä teoksessa Simo Salminen – Se se vaan on sillä lailla.

"Hänellä ei ehkä ole kovin merkillisiä tai ainakaan monipuolisia näyttelijäntaitoja, mutta vahva läsnäolon ja jopa itsetunnon tuntu ja oikean ihmisen ristiriitaiset, absurdit piirteet" - Peter von Bagh Simo Salmisesta teoksessa Suomalaisen elokuvan uusi kultainen kirja (Otava, 2005).

Sukupolvikokemuksen äärellä - Terminator 2 revisited

Lokakuun puolivälin sateisena lauantaina esitettiin Helsingin Bio Rex -elokuvateatterissa sukupolvet ylittävä elokuvaspektaakkeli, James Cameronin moderni klassikko Terminator 2 - Tuomion päivä (Terminator 2 - Judgment Day, 1991). Elokuvaesityksen järjestämisestä vastasi Kansallinen audiovisuaalinen arkisto yhteistyössä kirjankustantamo Otavan kanssa, joka on hiljaittain julkaissut Peter Petren toimittaman Arnold Schwarzeneggerin omaelämäkerran Total Recall.

Ennen elokuvaa Bio Rexin aulasta saattoi aistia kihelmöivän odottavan atmösfäärin. Tarjolla oli reipas parituntinen elokuvan parissa, jonka suurin osa salissa olleista on nähnyt lukuisia kertoja, mutta harvempi 70 mm -kopiona valkokankaalta. Ei ollutkaan yllätys, että T2:n näytöksestä muodostui todellinen 1970- ja 80-luvuilla syntyneiden luokkakokous. Aplodeja jaettiin jo filmin alkumetreillä, kun valkokankaalle vyöryivät TriStarin ja Carolcon mainoskuvat. Lopulta muutaminkin väliaplodein höystetty esitys päättyi ekstaattiseen tunnelmaan, jossa nostalgia ja nykyisyys eivät onneksi ajautuneet törmäyskurssille. Näytöksen jälkeen jäin pohdiskelemaan sitä, että elokuviin liittyviä sukupolvikokemuksia ei voi todellakaan väheksyä.

Kanadalaissyntyisen James Cameronin uralla Terminator-elokuvat muodostavat olennaisen ytimen. Ensimmäinen Terminator - tuhoaja (The Terminator, 1984) oli paitsi Cameronin läpimurtoelokuva, myös kiehtovalla tavalla tieteis-, toiminta- ja kauhuelokuvaa yhdistänyt synkkä dystopia. Cameronin kekseliästä, energisyydessään jo maanistakin ohjausta vie eteenpäin pyrkimys perfektionismiin, josta myöhemmin tuli ohjaajan tavaramerkki - ja riippakivi.

Keskustelu menestyselokuvan jatko-osasta syntyi jo pian alkuperäisen ilmestyttyä, mutta teknisistä vastoinkäymisistä johtuen Cameron ei suhtautunut myötämielisesti tarinan jatkamiselle. Ratkaisemattomampi kiista oli kuitenkin Terminator-tavaramerkin omistusoikeuksista, jotka kuuluivat 80-luvun lopulla talousongelmiin ajautuneelle Hemdale-tuotantoyhtiölle. Päätähti Schwarzeneggerin kehoituksesta Carolcon tuottajamoguli Mario Kassar osti 5 miljoonalla dollarilla Terminatorin jatko-osan ja koko franchisen oikeudet. Kassarin solmittua sopimukset Cameronin, Schwarzeneggerin ja Sarah Connoria
näyttelevän Linda Hamiltonin kanssa, oli Terminator 2:n ydinjoukko kasassa. Elokuvan kylmäveriseksi tappokoneeksi muuntui hetkeä aiemmin Renny Harlinin Die Hardissa (Die Hard 2 / Die Hard 2 - vain kuolleen ruumiini yli, 1990) John McClanen mielenrauhaa terrorisoinut Robert Patrick ja dramaturgialle olennaisen, nuoren John Connorin, roolin nappasi hurmaavan kapinallinen teinipoika Edward Furlong.

Kireällä kuvausaikataululla edennyt tuotanto tarvitsi jälkituotantovaiheessa peräti neljä leikkaajaa, jotta elokuva valmistuisi sovitusti heinäkuun 1991 ensi-iltaan. Conrad Buff, Mark Goldblatt ja Richard A. Harris työskentelivät elokuvan eri kohtausten parissa ja erikoistehosteiden editointia valvoi vielä Dody Dorn. Ensi-iltaan mennessä elokuvan tuotantokustannukset olivat nousseet tähtitieteelliseen noin 100 miljoonaan dollariin, mutta ilmestymisvuoden loppuun mennessä tulojakin oli syntynyt jo yli 500 miljoonan dollarin edestä, joista muuten vain alle 40% Yhdysvaltain markkinoilta.


Kriitikoiden vastaanotto Suomessa

Suomessa Terminator 2 - Tuomion päivä sai ensi-iltansa 4.10.1991. Elokuvan vastaanotto oli kriitikoiden taholta varauksellinen, mutta pääasiassa myönteinen. Helsingin Sanomien arvostettu Helena Ylänen ilmoittautui elokuvan näkyväksi puolestapuhujaksi: "Terminator 2 on kineettisen taiteen virstanpylväs", hän tiivisti. "Erikoistehoste-elokuvien historiassa T2 on samanlainen loikkaus kuin Oklahoma! (1955, kirj. huom) oli musikaalien kehityksessä. [- -] Cameron nivoo efektit osaksi kertomusta ja sen tematiikkaa".

Ensi-ilta-arvioissa painottuukin kiinnostavalla tavalla teknologian ja erikoistehosteattraktioiden korostaminen. Paitsi ihastelua ja hämmästelyä, aiheuttivat Industrial Light & Magicin special effects -luomukset myös suoranaista halveksuntaa ja viisastelua. Hyvänä esimerkkinä Katso!-lehden Antti Lindqvist (25-26/1996), joka naiivisti naljaili, että "moderni megateknologia megajyllää megavirtaviivaisena megatehostesumuna ja megahenkeäsalpaavina kvasiratkaisuina". Peili-lehden (4/1991) arviossaan Kari Salminen totesi elokuvan olevan "tieteissanomaltaan vanhanaikainen anti-utopia, mutta toteutukseltaan ekstaattista teknovyörytystä. Elokuva on viimeisimmän teknologian tuote, mutta sanomaltaan se on teollisuusestetiikan ja barbaaristen lihasten lumoissa".

Arvioissa valiteltiin sitä, että ensimmäisen Terminator-elokuvan hillityn synkkä jännitys on korvattu suureellisella action-tulituksella. T2 koettiin liian suurena ollakseen enää tech noir kuten edeltäjänsä. Kati Sinisalon (La Strada/syyskuu 1991) tulkinnassa  "originaali tarjosi synkänromanttisen ja umpipessimistisen tulevaisuusvision, jatko-osa lupailee paitsi toivoa myös hyvän voittoa pahasta. [- -] Elokuva propagoi uskoa parempaan tulevaisuuteen." Ylänen muistutti kuitenkin myös, että "pohdiskelut rauhan ja ihmishengen tärkeydestä tekevät elokuvasta mahtipontisen rakentavan".

Parin vuosikymmenen takaisissa arvioissa ei liiemmin T2:lle herunut kiitosta viihdyttävyydestä, mutta castingia sentään kehuttiin: Linda Hamiltonin Sarahia pidettiin vahvana roolisuorituksena, joka oli osaltaan muuttamassa toimintaelokuvien naishahmojen luonnetta seuraaviksi vuosikymmeniksi. Edward Furlong otettiin vastaan näppärästi kymmenvuotiaan messiaan roolin sisäistäneenä teinitähtenä ja Robert Patrickia kehuttiin "epäinhimillisen eleettömäksi" tappokoneeksi.

Näkemyksellisimmin Terminator 2:n merkityksen koki HS:n Helena Ylänen, jolle elokuva näyttäytyi tieteisfantasialajityypin "taitekohtana, joka pakottaa tulevat yhä suurempiin näyttöihin, kunnes koko tyyppi kangistuu ja tukehtuu".

Kiistämättä, näinhän on juuri käynyt turboahdettujen Transformersien ja CGI-ähkyyn tukehtuvien uudelleenfilmatisointien ja rebootien kautta. Terminator-saagalle ei ole käynyt juuri sen paremmin. Aiempien elokuvien maineella ratsastaneet, persoonattomat jatko-osat Terminator 3: Koneiden kapina (Terminator 3: Rise of the Machines, 2003) ja Terminator Salvation (Terminator - Pelastus, 2009) ovat olleet kyllä toimivaa räiskintäviihdettä, mutta valovuosien päässä Cameronin visionäärisestä tinkimättömyydestä.

Niin, eikä kummassakaan jatko-osassa ole ollut enää Brad Fiedelin dynaamista musiikkia. Saati niin hyvää tunnusbiisia kuin Guns N' Posersin pyöräilyhousuklassikko You Could Be Mine.

Auringon uusi tuleminen

Jo yli neljännesvuosisata sitten (?!) perustettu CMX äänittää parhaillaan uransa 14. pitkäsoittoa eikä uran loppua ole näkyvissä. Vaikka suomalaisen rockin progesaurusmaiseksi konkariksi kasvaneen bändin käänteet eivät olekaan kiinnostaneet käytännössä Aionin (2003) jälkeen on A.W. Yrjänän johtaman rokkilauman julkaisurintamalla tapahtunut syksyn aikana innostavia käänteitä. Svart Records julkaisi elokuussa megalomaanisena neljän vinyylilevyn ja 64-sivun kirjan laitoksena CMX:n varhaistuotannon vuosilta 1988-91 ja heti perään EMI muistelee jo parikymppiseksi varttunutta Aurinkoa (1992). Vuosijuhlan kunniaksi levy on nyt julkaistu uudelleen masteroituna ja miksattuna kahden kahden levyn erikoispainoksena. Hämmentävän erinomaisesta miksauksesta vastaa lukuisia CMX:n levyjä tuottanut Rauli 'Rake' Eskolin.


Aurinko valmistui CMX:n uraa ajatellen kiinnostavassa taitekohdassa. Yhtye oli siirtynyt Bad Vugumin leiristä monikansallisen EMIn repertuaariin tuottaja Gabi Hakasen houkuttelemana. EMIn tuotantopäälliköksi siirtynyt Hakanen oli hetkeä aiemmin myynyt Kauko Röyhkän kanssa perustamansa Herodes-yhtiön EMIn alamerkiksi ennen kuin Herodeksen toiminta oli ehtinyt edes kunnolla käynnistyä.
Aurinkoa edeltäneisiin pitkäsoittoihin (Kolmikärki, 1990 ja Veljeskunta, 1991) nähden albumilla soittaa varsin selkeästi uusiutunut ja monipuolistunut yhtye. Aiempi hc-punk ja velmun aggressiivinen avantgarde on vaihtunut selkeään linjakkuuteen (liekö yhtenä syynä se, että Aurinko oli ensimmäinen CMX-levy, jolla oli ulkopuolinen tuottaja?). Amerikkalaisesta vaihtoehtorockista ja punkin raivokkuudesta otetut vaikutteet suodattuvat komeasti läpi Kalevala-vaikutteiseen shamanismirockiin, johon on heitetty vielä annos äkkiväärää progressiivisuutta. Yrjänän kypsyneissä sanoituksissa synkkäsävyinen mystiikka kohtaa onnistuneesti inhorealistisen runollisuuden.

Uuden miksauksen ansiosta Aurinko kuulostaa kiehtovan modernilta. Sen entisestään vahvistunut tunnelma puskee esille jo albumin avaavasta Pyhiinvaeltajasta. Kaiken kaikkiaan levyn väkevä avauskolmikko (Pyhiinvaeltaja-Härjät-Aivosähköä) on loisteliaiden rock-biisien kimara, josta ei alkuvoimaa puutu. Yrjänän lauluosuudet horjuvat toki hardcore-ajoista muistuttaen, mutta nuotin vierestäkin laulaessaan A.W. korjaa virheet asenteella ja omaäänisyydellä.

Aikoinaan liian kaupallisena pidetty Ainomieli on hyötynyt vahvimmin uudesta käsittelystä. Aiempaan CD-julkaisuun verrattaessa uuden remixin kautta kuuluvat vahvemmin paitsi oikukkaat kitarakuviot myös Costi Snelmannin räyhäkkäät stemmalaulut. Edelleen levyn parhaimpiin biiseihin lukeutuu myös kiehtovaa teologista kuvastoa viljelevä Marian ilmestys, jossa taustalla mystiikkaa huokuvat kitarat on tuotu hivenen enemmän esille. Ainoastaan Timanttirumpu on oman aikansa lapsi pseudoshamanistisessa taidekolistelussaan. Se muistuttaa vahvasti 1990-luvun alun etnovillityksestä, josta crossover-metkuja harrastanut Waltarikin otti omansa. Muista kappaleista Tähteinvälinen sai mielestäni paremmin lihaa luidensa ympärille täydettynä versiona vuoden 1997 kokoelmatriplalla Cloaca Maxima. Katariinanpyörän suhteen biisin vaativan tunnelman sisäisti paremmin Manalainen-singlen kääntöpuolelta löytynyt akustinen versio.

Ilmestyessään vain 6000 kappaletta myynyt (tosin nyttemmin jo kultalevyrajankin rikkonut) Aurinko on uudelleenjulkaisunsa ansainnut. Vaikka 90-luvun CMX:n magnum opus,  skitsofreenisen monipuolinen Aura (1994), ilmestyikin pari vuotta myöhemmin, saattaa konkariyhtyeen kuunneltavimmat levyt löytyä hyvinkin sektorilta Aurinko ja Rautakantele (1995). 1990-luvun edetessä Yrjänän teksteistä tuli yhä vahvemmin CMX:n musiikin yksi määrittelevistä elementeistä. Hän määritti yhdessä Jarkko Martikaisen kanssa suomalaisen rock-lyriikan tason uudelleen monitulkintaiseksi, älykkääksi sanataiteeksi.

Rodriguezin jäljillä - Nordisk Panorama oli laatudokumenttien juhlaa

Pohjoismaiseen lyhyt- ja dokumenttielokuvaan keskittyvä Nordisk Panorama -elokuvafestivaali järjestettiin tänä vuonna Oulussa, johon festivaalikaravaani suuntasi nyt historiansa kolmannen kerran. Persoonallisella Five Cities Film Festival -konseptilla (Malmö-Reykjavik-Bergen-Aarhus-Oulu) viime vuosikymmenet toiminut festivaali järjestettiin kaikkiaan 23. kerran tanskalaisen emo-organisaatio Filmkontakt Nordin ja pohjoismaisten elokuvainstituuttien ansiosta.

Oulussa puitteet olivat kiitettävästi kunnossa ja yhteistyö Finnkinon kanssa näytti ainakin päällepäin toimivan moitteetta. Elokuvateatterimonopolillaan hallitsevan yhtiön Plaza-elokuvateatteri toimi siistinä ja selkeänä festivaalipaikkana suurelle joukolle audiovisuaalisen alan ammattilaisia. Filmkontakt Nordin työ pohjoismaisen lyhyt- ja dokumenttielokuvan puolesta on perustavanlaatuisesti arvokasta työtä marginaalin jäävän elokuvan puolesta. Festivaalilla onkin vankka kansainvälinen tuki ja maine, vaikka Suomessa tunnettavuus onkin valitettavan olematon. Ikävä kyllä tulevaisuus ei tule näyttämään suomalaisen näkyvyyden kannalta yhtään sen paremmalta, sillä on todennäköistä, että Malmö tulee ensi vuodesta alkaen toimimaan festivaalin pitopaikkana pysyvästi.

Viime vuosina olen keskittynyt muiden töideni ohella Nordisk Panoraman tarjonnassa nimenomaan lyhytelokuvaohjelmiston katsastamiseen, mutta tänä vuonna tein poikkeuksen. Keskityin paitsi kiinnostavien pitkien dokumentaarien katseluun, myös tuoreisiin pohjoismaisiin fiktioelokuviin. Toki näin myös pari sarjaa lyhytelokuvia, mutta tänä vuonna yksikään ennaltanäkemätön lyhäri ei toden teolla vienyt mukanaan. Stian Kristiansenin palkittu Videoboy (Videogutten, 2011) kiehtoi allekirjoittaneelle kovin samaistuttavan alkulähtökohtansa tähden, mutta sekin hukkasi parhaimman teränsä liialliseen kestoon.

Festivaalin avajaiselokuvana nähtiin Jørn Nyseth Ranumin ja Inge Weggen ihastuttavan mieltä ylentävä, elämän toiveikkuuden ylistys North of the Sun (Nordfor sola, 2011). Kolmen vartin mittainen seurantadokumentti esittelee ohjaajaystävykset, jotka päättävät viettää talven eristyksissä asumattomalla saarella, arktisessa pohjois-Norjassa. Varsinainen selviytymistarina avautuu kuitenkin siitä, että kumppanuksilla on mukanaan vain vaatteet ja lainelaudat sekä tehtävänä siivota rantakaistaa mereltä kantautuvista jätteistä.

Ruotsalaisen dokumenttielokuvan taso on tiedetty korkeaksi, mutta tuntuu siltä, että Malik Bendjelloulin rokumentaarin Searching for Sugar Man (2012) jälkeen rima on nostettu yhä korkeammalle. Bendjelloulin elokuva kertoo uskomattoman tarinan yhdysvaltalaisesta lauluntekijästä Sixto Rodriguezista, joka 1970-luvun alussa julkaisi pari levyllistä ajalle tyypillistä, kevyesti mollisävytteistä karheaa singer/songwriter-folkia. Levyt eivät löytäneet yleisöä Yhdysvalloista, mutta kaikessa hiljaisuudessa Rodriguezin musiikki valloitti miljoonien ihmisten sydämet apartheidin kahtia jakamassa Etelä-Afrikassa. Suosio ei kuitenkaan tavoittanut muusikosta perusduunariksi siirtynyttä Rodriguezia, jonka oletettiin kuolleen mitä villeimpien urbaanilegendojen mukaan.

Taianomainen Searching for Sugar Man herättää Rodriguezin loisteliaan ajattoman musiikin uudelleen henkiin ja tuo hyväkuntoisen Detroitin katurunoilijan suuren yleisön tietoisuuteen. Koskettava, komein animaatio-osuuksin täydennetty musiikkidokumentti on elokuvallinen täysosuma. Ohjaaja Bendjelloul muistuttaa katsojaa siitä, että todellisuus on usein fiktiota ihmeellisempää.

Sugar Manin ohella festivaalin vaikuttavimmaksi elokuvaksi nousi Mika Ronkaisen suurenmoinen Laulu koti-ikävästä (2012), joka käsittelee toisen polven ruotsinsuomalaisten siirtolaisten ulkopuolisuutta ja kotiseutukaipuuta. Aiemmilla dokumenteillaan (mm. Huutajat - Screaming Men (2003) ja Freetime Machos (2009)) runsaasti kansainvälistä huomiota saaneen ohjaajan uutukainen on syvästi koskettava, mutta myös hauska musiikillinen road-movie isän ja pojan matkasta siihen mahdolliseen toiseen elämään, joka heillä olisi voinut olla. Laadukkailla musiikkiesityksillä rytmitetty dokumentti on Ronkaisen tähänastisen uran tärkein elokuva. Se on vahvasti tunteisiin vetoava, mutta ilman laskelmoivaa sentimentaalisuutta. Toivon hartaasti, että dokumentti löytää tiensä valkokangaslevitykseen, sillä on todella suuri tappio elokuvakulttuurille, mikäli tällainen mestariteos ei tule laajalti nähtäville.

Yksi Nordisk Panoraman kutsuvieraista oli islantilainen Rúnar Rúnarsson, joka viime vuonna debytoi pitkän elokuvan ohjaajana palkitulla draamalla Volcano (Eldfjall, 2011). Lyhytelokuvillaan The Last Farm (Síðasti bærinn, 2003), 2 Birds (Smáfuglar, 2008) ja Anna (2009) läpimurtonsa tehneen ohjaajan draaman taju nojaa pitkälti empatiaan ja henkilöhahmojen arjen seuraamiseen. Hetkittäin jopa inhorealistiseksi muuttuva Volcano on epätavallinen rakkaustarina siitä, miten menneisyyden kanssa on tehtävä sovinto, jotta voi kohdata tulevan.

Rúnarsson oli kutsunut keskustelukumppanikseen tanskalaisohjaaja Mads Matthiesenin, jonka tuotannosta esitettiin parhaan ohjaajan palkinnon Sundancessa voittanut lämminhenkinen tragikomedia Teddy Bear (10 timer til paradis, 2012). Omaleimaisella tunnelmalla viehättänyt laatuelokuva täydensi Nordisk Panoraman tarjontaa mainiosti, mutta valitettavasti ohjaaja Matthiesenilta jäi Oulun keikka tekemättä sairastumisen vuoksi.

Mikäli Nordisk Panorama nähtiin Oulussa viimeistä kertaa, on aika kiitoksen ja kumarruksen. Näkemiin - kuulemiin.

Big Wave Riders: Life Less Ordinary

Nick Trianin Soliti-yhtiöstä on tullut lyhyessä ajassa innovatiivinen englanninkielisen indierockin kasvualusta suomalaisille yhtyeille. Levylafkan laadukkaaseen repertuaariin kuuluu myös tanssittavaa kitararockia soittava helsinkiläinen Big Wave Riders, joka maustaa musiikkiaan onnistuneesti rosoisilla autotallisoundeilla, uhmakkailla bassokuvioilla ja yöllisiin rantabileisiin sopivilla saksofoneilla. Indierockin kultaniityiltä poimituista vaikutteista huolimatta yhtye ei sorru esikoislevyllään (lue arvio) monotoniseen kopiointiin, vaan onnistuu saamaan omaäänisyytensä hienosti esiin.

Bright Light Bright Light: Make Me Believe In Hope

Joe Danten maineikkaasta Gremlinsistä (Gremlins – riiviöt, 1984) nimensä ottanut Bright Light Bright Light on walesilaislähtöisen tuottaja/dj Rod Thomasin tuore sooloprojekti. Riippumattoman Aztec Recordsin kautta ilmestynyt debyyttilevy Make Me Believe In Hope (lue arvio) on todellista popin juhlaa. Reippaan tanssibiitin ja kevyesti surumielisen syntikkapopin välimaastossa Bright Light Bright Light tarjoilee vuoden tarttuvimmat indietanhut, sillä tanssilattiallehan tämä musiikki on luotu.

Muistoissamme: Chris Marker ja Tony Scott

Viimeisen kuukauden aikana elokuvan saralta on poistunut kaksi pitkän linjan tekijää, ranskalainen dokumentaristi ja elokuvaesseisti Chris Marker (1921-2012) sekä englantilaislähtöinen Hollywood-ohjaaja Tony Scott (1944-2012).

Chris Marker loi merkittävän uran dokumenttielokuvan uudistajana, personallisen esseetyylin edustajana. Hän oli omalta osaltaan luomassa ranskalaisen elokuvan uutta aaltoa. Toisen maailmansodan aikaan vastarintaliikkeessä toiminut Marker aloitti taiteellisen uransa kirjailijana. Dokumentaristina ura alkoi suomalaisittain merkittävällä tavalla, vuoden 1952 Helsingin kesäolympialaisista dokumentaarilla Olympia 52. Pian Marker löisi oman kokeellisen tyylinsä, johon hän yhdisti vaikutteita niin valokuvataiteesta kuin runoudesta. Yhdessä ranskalaisen kollegan, Alain Resnaisin, kanssa Marker ohjasi poliittisen essee-elokuvan Patsaatkin kuolevat (Les Statues meurent aussi, 1953), joka herätti pahennusta kolonialismikriittisellä otteellaan Cannesin elokuvajuhlilla.

1960- ja 70-luvut olivat Markerin luovan uran kohokohdat, jolloin syntyi niin science fiction -elokuvaan vaikuttanut lyhytelokuva Kiitorata (La Jetée, 1962), palkittu sosiaalispoliittinen haastatteludokumentti Ihana toukokuu (Le Joli mai, 1963) sekä eeppinen aikalaistutkielma Punaista ilmaa (Le Fond de l'air est rouge, 1977), johon Marker koosti oireilevia kuvia kolmannen maailmansodan kynnykseltä, 1960-70-lukujen maailmanpolitiikasta ja sodista.

1980-luvulla Markerin keskeisimmät elokuvat olivat hybridimäinen Vailla aurinkoa (Sans soleil, 1983), jossa Marker yhdisteli etnografista dokumenttia, fragmentteja ja eri aikakäsitysten rinnakkaisuutta sekä japanilaisen mestariohjaaja Akira Kurosawan elokuvallinen muotokuva Akira Kurosawa (A.K., 1985). Muitakin ohjaajahenkilökuvia syntyi, mm. suomalaiselle Epidem-tuotantoyhtiölle tehty dokumentti Viimeinen bolshevikki (Le Tombeau d'Alexandre,1993) keskiössä venäläinen Aleksand Medvekin sekä Andrei Tarkovskista kertova persoonallinen Tarkovski - päivä elämästä (Une journée d'Andrei Arsenevitch, 1999).

Salaperäisyys kuului Markerin omaan taiteilijakuvaan. Hän piti yksityiselämänsä tiukastu salassa, ei antanut haastatteluja eikä halunnut tulla kuvatuksi - potretin sijasta hän tarjosi käytettäväksi kuvaa kissasta.

1990-luvulla Marker siirtyi uusien mediateknologioiden pariin. Hän työsti uuden videoteknologian avulla rekonstruointeja historian todellisista tapahtumista Pariisin Pompidou-keskukseen. Modernin teknologian antamia mahdollisuuksia Marker tutki väsymättä kuolemaansa saakka.

 Chris Marker (1921-2012)

Tony Scott oli viihteen monitaituri ja kiihkeän Hollywood-estetiikan ammattilainen, joka eurooppalaisista juuristaan huolimatta onnistui lyömään itsensä läpi amerikkalaisen valtavirtaelokuvan parissa. Nuorena taidemaalarin urasta haaveillut Scott siirtyi elokuvan pariin ohjaajaveljensä Ridley Scottin kannustamana. Ohjattuaan 1960- ja 70-luvuilla lyhytelokuvia ja mainosfilmejä siirtyi Scott pitkän elokuvan puolelle ohjaajan läpimurtovuosikymmenellä,1980-luvulla.

Ensimmäinen laajaa huomiota saanut Verenjano (The Hunger, 1983) oli tyylitelty, visuaalisesti komea kauhudraama, jossa Scott popularisoi goottikuvastoa Bauhausin musiikilla ja David Bowien äkisti ikääntyvän vampyyrin hahmolla. Kaupallinen menestystarina alkoi kuitenkin Tom Cruisen megatähdeksi singonneella Top Gunilla (Top Gun - lentäjistä parhaat, 1986), josta on tullut ikoninen 80-luvun viihde-elokuva. 15 miljoonan dollarin budjetilla valmistunut elokuva tuotti maailmanlaajuisesti häkellyttävät 353 miljoonaa dollaria. Ura jatkui ilottoman väkivaltaisella, mutta taloudellisesti tuottoisalla Beverly Hills kyttä II (Beverly Hills Cop 2, 1987) -elokuvalla. Kasariestetiikan ollessa valloillaan Scott ohjasi myös muutamia musiikkivideoita, jotka sopivat miehen lyhytjännitteiseen estetiikkaan hyvin.

1990-luvulla Tony Scott jatkoi yhteistyötään Tom Cruisen kanssa menestyselokuvalla Ukkosta radalla (Days of Thunder, 1990) ja loi uransa parhaimman elokuvan True Romance (1993) yhteistyössä Quentin Tarantinon kanssa. Tunnuksenomaista Scottin uralle oli myös pitkä yhteistyö näyttelijä Denzel Washingtonin kanssa. Peräti viisi yhteistä elokuvaa tehneen kaksikon muistettavimmat filmit ovat Purppuravyöhyke (Crimson Tide, 1995), Koston liekki (Man on Fire, 2004) sekä Unstoppable - pysäyttämätön (Unstoppable, 2010). 2000-luvulla Scott siirtyi yhä enemmän television puolelle, jossa hän oli tuottamassa sarjoja kuten The Good Wife (2009-) ja Num3rot (Numb3rs, 2005-10).

Itsemurhan tehneen Scottin filmografiasta jää jälkipolville näkymä ammattimaisesta ja taloudellisesti menestyneestä, mutta persoonattomasta ja epätasaisesta ohjaajasta. Ehkä vaihtoehtotodellisuudessa Scott olisi ohjannut enemmänkin True Romancen (1993) kaltaista taiteellisesti korkeatasoista ja äärimmäisen viihdyttävää katuelokuvaa.

 Tony Scott (1944-2012)

Suomen Marsalkka - paljon melua tyhjästä vai ansiokas sankaritarina toisen kulttuurin silmin?

Seurasin torstaiaamuna (16.8.) monien suomalaisten tavoin tiedotustilaisuutta Yleisradion tulevasta Suomen Marsalkka -elokuvasta, joka kuvaa Carl Gustaf Emil Mannerheimin elämää ja tekoja lievästi sanottuna poikkeuksellisesta näkökulmasta.

Jostain syystä Mannerheimista on tullut 2000-luvun edetessä poikkeuksellisen kuuma peruna suomalaisen elokuvan kentällä. Kohu alkoi Renny Harlinin ja Markus Selinin suunnittelemasta Mannerheim-elokuvasta, jonka oli tarkoitus saada isänmaallinen ensi-iltansa itsenäisyyspäivänä 2007. Rahoitusvaikeuksien kautta tuotannosta tehtiin kansallisempi  ja kuvaukset oli tarkoitus aloittaa talvella 2009. Kuten tiedämme, nämäkin kuvaukset lopulta keskeytettiin ja myöhemmin Harlin jätti hankkeen. Selin on pysynyt Liberty Production -tuotantoyhtiön kanssa uppoavassa laivassa, vaikka epäonnista tuotantoa ei ole toistaiseksi herätetty eloon edes uuden ohjaajan (Dome Karukoski) voimin.

Talvella 2008 Katariina Lillqvistin lyhytelokuva Uralin perhonen (2008) aiheutti varsinaisen mediamylläkän. Kauniisti viimeistellyssä ja samalla tarkoituksellisen provokatiivisessa animaatiossa Mannerheim kuvattiin homoseksuaalina, joka skoolailee viikatemiehen kanssa teurastaessaan punaisia kansallissodan kurimuksessa. Ensimmäisessä televisioesityksessään lyhytelokuvalle täysin poikkeukselliset 400 000 katsojaa kerännyt animaatio tuomittiin konservatiivissa piireissä suuren suomalaisen sotamarsalkan häpäisemisenä. Naurettavimmillaan kohuun osallistui myös puolustusvoimien entinen komentaja Gustav Hägglund, joka julkisesti paheksui elokuvantekijöitä puna-armeijan propagandisteina.

Suomalaisen elokuvan historia tuntee myös maltillisempia tulkintoja, joissa on pyritty pönkittämään perinteistä suurmiesstatusta. Matti Kassilan teatterinomainen Päämaja (1970) esitteli Joel Rinteen muodossa ensimmäisen valkokankaiden Mannerheimin pikkutarkasti. Åke Lindmanin patrioottisen vanhakantaisissa sotaelokuvissa Etulinjan edessä (2004) ja Tali-Ihantala 1944 (2007) marsalkka esitettiin jatkosodan jämeränä, mutta ikääntyneenä päällikkönä.

YLEn Suomen Marsalkka -elokuva on tehty halvalla ja ennen kaikkea nopeasti Keniassa kenialaisin näyttelijöin. Elokuvassa keskitytään Mannerheimin ihmissuhteiden kuvaamiseen vuosina 1905-18. Tuotantoryhmän mukaan elokuvasta oli tarkoitus tulla rakkaustarinan ohella sotaelokuva, mutta Keniaa ryöpytelleen sadekauden takia olosuhteet muuttuivat liian haasteellisiksi sotakohtausten kuvaamiseen. Epäilemättä kyse on ollut myös rahasta.

Kenialaisen työryhmän käsikirjoituksen pohjalta kuvattiin kevään ja kesän 2012 aikana elokuva, joka limittää afrikkalaista kerrontaperinnettä Marskin elämäntarinaan. Lisäksi YLE on tuottanut elokuvan tekemisestä seurannallisen dokumenttisarjan Operaatio Mannerheim, jota kuullun mukaan tuutataan eetterissä syys-lokavaihteessa (sekä TV1:llä että Teemalla) joka päivä.

20 000 euron budjetilla tehty raina aiheutti tällä viikolla varsinaisen mediakaaoksen, kun lehdistö urkki keskiviikkona (15.8.) tietoonsa, että elokuvan nimiosassa nähdään kenialainen näyttelijä Telley Savalas Otieno. Jo aiemmin kummastusta oli herättänyt se, ettei produktiosta oltu juuri kerrottu medialle. Torstain (16.8.) tiedotustilaisuudessa elokuvan tuottaja Erkko Lyytinen puolustautui kertomalla, että kyse on sankaritarinasta toisen kulttuurin silmin.

Hieno, luova ajatus, mutta itse valitettavasti näen monikulttuurisuuden sijaan kolonialismia. Kuulostaa siltä, että on päätetty tehdä suomalais-virolainen elokuva siellä, missä se on mahdollisimman halpaa alhaisen elintason takia.

Suomen Marsalkka on puhututtanut paitsi iltapäivälehdistössä (jotka ovat tuntuneet ottaneen naurettavuuteen saakka marttyyrin roolin) myös sanomalehtien palstoilla sekä Internetin lukuisilla keskustelufoorumeilla. Elokuvatoimittaja Kalle Kinnusen Kuvien takana -blogin keskustelussa Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Antti Alanen kuvaa Mannerheim-projektia osuvasti mediataideteokseksi, jossa elokuva on vasta laukaisukärki ja varsinainen teos on kuusiosainen dokumenttisarja, johon me kaikki tuotamme aineistoa. Mikäli näin on, olemme olleet todistamassa varsin nokkelaa mediatemppua. Selvää on kuitenkin, että elokuvasta on tullut kesähorroksesta palaavan Suomen virallinen mediatapaus, josta voi olla ulalla ainoastaan, jos on asunut tynnyrissä viime päivät.

Itsessäni YLEn Mannerheim-produktio herättää paitsi hämmennystä, myös kunnioitusta. Näinä aikoina, jolloin Yleisradio on ollut erittäin kriittisesti tapetilla tulevan mediaveron (jonka kannattaja muuten olen) ja kanavauudistuksen takia, on julkisen palvelun viestintäyhtiöllä ollut rohkeutta härnätä näin konkreettisella tavalla vanhanliiton (ääri)konservatiiveja. Jos mediaveroa pidetään totalitarismina, lienee Marski-elokuva luonnollisesti pyhäinhäväistys valtaosassa maamme oikeistomielistä siipeä. Olen vahvasti sitä mieltä, että taiteeseen kuuluu mahdollisuus tulkintaan. Pelkkä kankeiden muotokuvien toistaminen ei tuota merkityksellistä elokuvaa.

Monet asiat produktiossa kuitenkin kiusaavat. Miksi elokuvan sisällöstä ei tiedotettu sovittelevasti jo aikaisemmin, jolloin kaikesta ikävästä kohusta olisi selvitty vähäisemmin vaurioin? Ja miksi vain 50-minuuttinen elokuva, joka on varsinainen väliinputoajakesto lyhytelokuvan ja pitkän elokuvan välillä? Entäpä onko laajassa elokuvateatteri- ja festivaalilevityksessä mitään järkeä elokuvan televisio- ja nettiesityksen jälkeen?

Ihmetyksen sijaan suoranaisen surkuhupaisuuden aiheutti kuitenkin tuottaja Erkko Lyytisen selittelevän ontuvat perustelut Aamu-TV:n lähetyksessä (16.8.), jossa hän mm. kertoi kuinka maailma on muuttunut Katariina Lillqvistin 15 vuoden takaisesta homo-Marski-animaatiosta. Anteeksi, 15 vuoden takaisesta? Todellisuudessa Lillqvistin Uralin perhosesta on kulunut vain olympiadin verran aikaa.

Elokuvaahan ei ole vielä kukaan nähnyt, sillä se on vielä jälkituotannossa. Syyskuun lopulla pitäisi kuitenkin olla valmista, sillä 28.9. Helsingin Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla elokuva saa maailmanensi-iltansa. Rohkeasti samaan aikaan elokuva nähdään myös YLE Areenan ohjelmavirrassa ja jo lokakuun 6. päivä on luvassa televisioensi-ilta. Jotain elokuvan herättämästä kiinnostuksesta kertoo se, että verkkosivusto www.suomenmarsalkka.fi kaatui tiedotustilaisuuden aikana. Vielä viisi tuntia myöhemminkin sivut olivat yhä jumissa.

Saa nähdä jäävätkö mediassa kohutut mielenosoitukset syyskuussa vain puheiksi, kun Suomen Marsalkka pärähtää elokuvateatteriin.

Francis Ford Coppola - kiistellyn ohjaajan henkilökuva, osa 3

Francis Ford Coppolan luovan kultakauden jälkeen 1980-luku osoittautui ongelmalliseksi, taloudellisen ahdingon piiskaamaksi aikakaudeksi. Uuden vuosikymmenen alkajaisiksi Coppola oli tuottamassa veteraaniohjaaja Akira Kurosawan historiallista spektaakkelia Kagemusha - varjokenraali (Kagemusha, 1980) yhdessä George Lucasin kanssa. Elokuva sai vauhdikkaan lähdön Cannesin elokuvafestivaaleilta ja päätyi parhaan ulkomaisen elokuvan Oscariksi.

Ilmestyskirja. Nytin haastavan tuotannon jälkeen Coppola oli vakaasti päättänyt siirtyä pienimuotoisempien töiden pariin. Toive minimalistisesta produktiosta hautautui kuitenkin pian, kun intiimin musikaalidraaman Suoraan sydämestä (One from the Heart, 1982) budjetti levisi hillitystä kahdesta miljoonasta dollarista pröystäilevään 25 miljoonaan dollariin. Rahaa kului mm. massiivisiin lavasteisiin, jotka Coppola rakennutti omalla studiolleen yhä suurisuuntaisemmaksi kasvanutta musikaaliaan varten. Lopputulos oli uran kannalta karmaiseva: kriitikoiden ristiriitaiset arviot olivat pientä verrattuna yleisökatoon, jonka elokuva kohtasi ilmestyessään  talvella 1982. Suoraan sydämestä onkin yhä yksi kaikkien aikojen eniten tappiota tuottaneista elokuvista. Katastrofaalisen tuloksen seurauksena Coppolan oma tuotantoyhtiö meni konkurssiin. Seuraavana vuonna hän luopui rakennuttamastaan studiosta pystyäkseen korjaamaan musikaalin tuottamaa taloudellista tappiota. Taloussotkujen keskellä Coppola auttoi saksalaisohjaaja Wim Wendersin pyrkimystä tehdä ohjaajauraa Yhdysvalloissa. Yhteistyöstä syntynyt rikoselokuva Hammett - tehtävä Chinatownissa (Hammett, 1982) on jäänyt vähälle huomiolle.

Paikatakseen taloudellisia tappioita Coppola pyrki jatkamaan ohjaustöitä mahdollisimman pian. Vuonna 1983 valmistuikin peräti kaksi uutta elokuvaa, joilla maestro pyrki löytämään teiniyleisön suosion. Ensin valmistui S.E. Hintonin suosittuun nuortenromaaniin pohjautunut Outsiders - kolmen jengi (The Outsiders), joka muistetaan vahvimmin nuoren polven (Brat Pack) tähtikaartin esiinmarssista. Rosoista nuorisoelokuvaa haukuttiin paikoin mitäänsanomattomaksi, mutta Coppolan henkilöohjaus sai laajalti kehuja.

Tyylikkäästi mustavalkoinen Taistelukala (Rumble Fish) syntyi Coppolan ja Hintonin yhteistyön tuloksena, he käsikirjoittivat elokuvaa yhdessä Outsidersin kuvausten vapaapäivinä. Väkevä nuorisodraama pyrki tekemään estetiikallaan kunniaa saksalaiselle ekspressionismille, mutta elokuvaa levittänyt Warner ei uskonut teoksen kaupalliseen menekkiin. Osin levitysyhtiön kielteisen asenteen takia Taistelukala floppasi totaalisesti, eivätkä kriitikotkaan suhtautuneet juuri myönteisemmin Coppolan luovuudelle. Kolmekymmentä vuotta ilmestymisensä jälkeen Taistelukala on kokenut pienoisen arvonnousun ja siitä on tullut ansaitusti yksi Coppolan vaikean vuosikymmenen parhaimmista elokuvista. 

Taloudellisen epäonnen aikaa jatkoi yhtä kaikki Cotton Club (1984). Las Vegasin uhkapelikeitaan pelureiden yksityisellä rahalla tuottama rikosepookki. 1930-luvulle sijoittuva gangsteridraama syntyi ongelmallisessa tilanteessa, sillä valtavaan budjettiin vedoten tuottaja Robert Evans piti tuotannon tiukasti itsellään. Coppola palkattiin ohjaajaksi kuvausten juuri alkaessa, eikä miesten välit olleet kuvausvaiheessa kohdallaan. Lopulta ohjaaja kielsi tuottajaa saapumasta kuvauksiin, jotta elokuva saataisiin valmiiksi.

Vuosien vakavan puurtamisen jälkeen Coppola päätti vaihtaa viihteelle päästäkseen eroon epäonnistuneista tuotannoista. Ensin syntyi tilaustyönä Michael Jacksonin tähdittämä lyhytelokuva Captain EO (1986), jonka Disneyland valmisti huvipuistonsa filmiattraktioksi. Puhdistaakseen vaikean ohjaajan mainettaan Coppola heittäytyi kepeän nostalgiakomedian tekijäksi elokuvalla Peggy Sue menee naimisiin / Peggy Sue meni naimisiin... vai menikö? (Peggy Sue Got Married, 1986). Laskelmallinen irtiotto vakavista aiheista kannatti, sillä lempeästä romanttisesta komediasta tuli menestys.

Taloudelliset vastoinkäymiset jatkuivat kuitenkin peräkkäisinä vuosina ilmestyneillä elokuvilla Kiviset puutarhat (Gardens of Stone, 1987) ja Tucker - mies ja unelma (Tucker: The Man and His Dream, 1988).  Vietnamin sodan traumoja käsitellyt kipeä draama Kiviset puutarhat jäi ilmestyessään Oliver Stonen Platoonin (Platoon - nuoret sotilaat, 1986) ja Stanley Kubrickin Full Metal Jacketin (1987) varjoon. Varsin raskasmietteinen elokuva ei kiinnostanut kriitikoita, eikä katsojia. Syvempiäkin murheenaiheita Coppolan perheessä tosin oli, sillä perheen vanhin poika Gian-Carlo kuoli veneonnettomuudessa keväällä 1986.

Autotehtailija Preston Tuckerin elämä oli kiehtonut ohjaajaa jo vuosikymmeniä. 1970-luvulla Coppola oli kaavaillut pääosaan Marlon Brandoa ja tyylilajiksi musikaalin ja kokeellisen elokuvan sekoitusta. 80-luvun alun talousongelmien takia tuotanto oli kuitenkin hyllytetty. George Lucasin kannustamana Coppola otti tosipohjaisen tarinan uudelleen käsittelyyn ja lopputuloksena syntyi ohjaajan ongelmallisen ajanjakson kenties puhuttelevin elokuva. Ristiriitaisessa maineessa olevasta elokuvasta tuli kuin omakuva: ensin ilomielinen, sitten traaginen kertomus mahdottoman rajalla toimivasta ihmisestä. Zoetrope, Coppolan yhtiö, on kun Tuckerin unelma.

Vaikean vuosikymmenen päätti episodielokuva New York Stories (1989), jonka Coppola toteutti yhdessä Martin Scorsesen ja Woody Allenin kanssa. Epätasainen kaupunkiantologia ontuu valitettavasti juuri Coppolan tuhlailevan episodin, Life Without Zoe, kohdalla, jonka hän kirjoitti yhdessä tyttärensä Sofia Coppolan kanssa. Tappiolliseksi jäänyt kolmen lyhytelokuvan kokoelma sai Allenin ja Scorsesen tarinoista kiitosta, mutta Coppolan panos tyrmättiin. Erityisen vihamieliseksi äityi The Washing Postin kriitikko Hal Hinson, joka solvasi Coppolaa uransa pohjanoteerauksesta.

Kummisetä-elokuvilla maailmanmaineeseen noussut Coppola oli kieltäynyt sarjan kolmannen osan tekemistä 1970-luvun puolivälistä saakka. Paramount Picturesia elokuvasarjan laajentaminen trilogiaksi kiehtoi kuitenkin halki vuosien, olivathan elokuvat olleet varsinaisia rahasampoja. Erinäisten sekavien vaiheiden jälkeen Paramount teki Coppolalle tarjouksen, josta useiden tappiollisten elokuvien piiskaama ohjaaja ei voinut kieltäytyä.  Uuden seesteisen voiman tunnossa hän otti ohjaustyön vastaan päästäkseen taloudellisesta ahdingostaan. Käsikirjoittajakaksikko Coppola-Mario Puzo pääsi jälleen tuttujen hahmojen äärelle ja haasteellinen Kummisetä III (The Godfather Part III, 1990) alkoi muodostua. Elokuvan keskeisenä hahmona nähdään Al Pacinon vielä kertaalleen esittämä, ikääntynyt Michael Corleone, joka tuskailee kipeän menneisyytensä äärellä. Samalla elokuva on kiehtova matka korruption keskelle, Vatikaanin mahdin takana piilevään alamaailmaan. Puzon ja Coppolan käsikirjoitus sekä jälkimmäisen jouheva ohjaus kantavat hyvin elokuvan pitkän keston.Ongelmallisinta Kummisedän kolmososassa on ajoittain liian moderni ilme sekä ennen kaikkea isin tyttären, Sofia Coppolan epäonnistunut roolisuoritus Michaelin Mary-tyttärenä. Sittemmin oivaltavana ohjaajana itsensä löytänyt Coppola ei saa viekoittelevaan henkilöhahmoonsa uskottavuutta. Parhaimmillaan Coppolan mafiasaagan päätösosa on elokuvan komeasti rakennetussa loppuhuipennuksessa, joka nostetaan oopperamaisen elementin kautta huikeaksi hitchcockiaaniseksi jännitysnäytelmäksi.

Kummisedän menestyksen jälkeen Coppolalla oli taas Hollywoodin tuki takanaan. Mies tarttui, ehkä yllättäen, Bram Stokerin usein filmattuun Draculaan (1897) ja pyrki tekemään uskollisimman mahdollisen kunnianosoituksen Stokerin kauhuromanttisesta klassikkoromaanista. Varhaisempiin Dracula-filmatisointeihin verraten Coppolan Dracula (Bram Stokerin Dracula / Bram Stoker's Dracula, 1992) näyttäytyykin poikkeuksellisen tyhjentävänä, definitiivisyyteen pyrkivänä kirjan kuvituksena. Joiltakin osin Coppola kuitenkin muokkasi vanhaa tarinaa vapaasti. Kokenut ohjaaja pyrki tuomaan klassiseen goottikertomukseen enemmän rakkaustarinan aineksia, seksuaalisesta intohimosta tinkimättä. Hän onnistuu tyylitellyillä leikkauksilla siirtymään kohtauksista ja kertojaäänestä toiseen. 

Draculan laajassa näyttelijägalleriassa on sekä onnistumisia että harmillisia hutilyöntejäkin. Gary Oldman veistelee karismallaan voimakkaan tuntuinen kreivin ja Anthony Hopkins on oivaltava räiskyvämpänä Van Helsinginä. Sen sijaan jäykkyyden perikuvaksi muodostuu Keanu Reavesin keskeinen rooli Jonathan Harkerina. Kolme Oscaria (pukusuunnittelu, maskeeraus, äänileikkaus) voittaneesta elokuvasta tuli Coppolan uran taloudellisesti menestynein elokuva sitten Kummisedän (1972) ja myöhemmän uran ehjin saavutus.

Visuaalisesti näyttävän Draculan jälkeen Coppola eksyi ponnettoman välityön pariin. Koko uran epäonnistunein elokuva saattaa hyvinkin olla uuvuttava Jack (1996), koko perheen draamakomedia, jossa keskinkertainen sovinnaisuus kohtaa siirappisuuden.Vakavalla pohjavireellä varustettu elokuva ei löydä paikkaansa komedian ja tragedian välillä Robin Williamsin sinällään sympaattisesta roolisuorituksesta huolimatta.

Kiistanalaisen mestariohjaajan viimeinen ohjaus elokuvan vuosisadalla oli John Grishamin romaaniin pohjautuva lakitupadraama Sateentekijä (The Rain People, 1997). Vanhanaikainen ensemble-elokuva kärsii liiallisesti kestosta, mutta onnistuu olemaan uskollinen filmatisointi Grishamin alkuperäisteoksesta. Yllättäen se ei kuitenkaan löytänyt katsojia kirjailijan aiempien filmatisointien tavoin. Vuosituhannen vaihteessa Coppola näytti jättäneen ohjaajan roolin lopullisesti. Viinintuotannon ohella Francis edisti mm. tyttärensä ohjaajauraa tuottamalla Sofian esikoispitkän, The Virgin Suicides -elokuvan (1999). 

Coppolan tuoreimmat ohjaukset 2000-luvulta eivät ole löytäneet suomalaisille valkokankaille. Oudoksuttavan vähälle huomiolle jääneet elokuvat ovat olleet näkyvyydeltään matalan profiilin yhteistuotantoja kuten draamaelokuvat Youth Without Youth (2007) ja Tetro (2009). Pitkän uran luoneen veteraanin viimeisin ohjaus on vain festivaali- ja DVD-levityksessä ollut kauhutrilleri Twixt (2011). Nykyään 73-vuotias ohjaajalegenda vieraili Suomessa Sodankylän elokuvajuhlilla muistettavasti kesällä 2002.